Ernst V. Knape, meren ja tasangon laulaja

Keskipohjanmaa 27.3.1971

Pienen kaupunkimme katuja on muutama vuosikymmen sitten tallannut mies, jonka nimi oli Ernst Viktor Knape. Lääkäri, runoilija, luonnonystävä, porvarillisesta elämänympäristöstään ehkä hieman poikkeava yksilö, niinkuin taiteilijat yleensä. Hän oli tämän kaupungin kasvatti, Kokkolan kaupunginviskaalin poika ja vanhan merimiessuvun jälkeläinen. Hänen pronssiin veistetty rintakuvansa seisoo korkealla jalustallaan Englannin puistossa, joten kotikaupunki on kyllä kunnioittanut poikansa muistoa Ernst Viktor Knapen runot ovat ilmestyneet vain ruotsiksi, joten suomenkielinen kokkolalainen tuskin hänestä paljoakaan tietää. - Ehkä olisi kuitenkin syytä tietää.

Ernst Viktor Knape syntyi Kokkolassa 8.7.1873 kruununnimismies, kaupunginviskaali Viktor Alferd Knapen ja hänen vaimonsa Sofia Eklundin poikana, hän oli heidän kolmesta lapsestaan nuorin. Runoilijan äidinisä oli laivuri, ja isän suvussa on ollut merimiehiä monessa edellisessä polvessa. Kiintymyksen mereen ja merimiessuvun tietyn levottomuuden hän oli siis saanut suoranaisena veren perintonä, ja nimenomaan meri, sekä sen ulkonaiset näkymät että sisäisiksi sielunmaisemiksi muuntuneet kuvat muodostavatkin merkittävimmän puolen hänen runoudessaan. Myös hänen kotiseutunsa ihmiset, merenrannan asukkaat, ovat hänestä saaneet uskollisen, huumorintajuisen ja ymmärtäväisen kuvaajan. Kuinka syvältä ja kaukaa nämä vaikutelmat tulevat, siitä saa pienen aavistuksen esimerkiksi seuraavien hänen säkeittensä mukana:

Siellä lepäävät isoisä ja isoisän isä,
kaksi voimakasta ja hyvää miestä.
Biskaja heidät molemmat sulki syleilyynsä
niinkuin mies joka uskollista ystäväänsä vastaan käy syleillen.

Runoilijan isää, kaupunginviskaali Knapea mainitaan viisaaksi ja kokeneeksi henkilöksi, jolle myöhemmin uskottiin kotikaupungissaan monta luottamustehtävää. Hän oli iloluontoinen ja seurallinen ja näki mielellään ympärillään ystäviä. Nämä ominaisuudet periytyivät hyvin selvinä pojallekin. Myös äitiä on luonnehdittu lahjakkaaksi, valoisaksi ja kulttuuriystävälliseksi. Hänen mieliharrastuksiinsa kuului kukkien ja puutarhan hoito: kiintymys luontoon on ilmeisesti siirtynyt poikaan sekä periytyneenä että äidin kasvatuksen välityksellä.

Runoilijan lapsuudenkoti Isonkadun varrellaolevassa puutalossa oli sisäisesti harmooninen. Siellä vallitsivat työteliäisyys ja järjestys, nuo koetut porvarilliset hyveet, sekä niihin liittyneenä harvinainen myönteisyys kaikkea ympärillä olevaa kohtaan. Perheen kesäasunto sijaitsi Sannanrannalla, jossa meri ja vapaa luonto olivat tervehtimässä poikaa jokaisen kevään koittaessa.

Ernst Viktor Knape oli kotikaupunkinsa neliluokkaisen elementarskolanin oppilas. Koulu, sittemmin Ruotsalainen yhteiskoulu sijaitsi silloin jo omassa talossaan Isonkadun toisessa päässä, aivan silloisen kaupungin laidalla.

Koulutie ei ollut pitkän pitkä, mutta se mahtoi kuitenkin sisältää lukemattoman määrän jännittäviä asioita. Vilkasta poikaa kiinnostivat ennenkaikkea toverit ja kaikki hauskat leikit, samoin piirtäminen, soittaminen, kirjoittaminen ja lueskeleminen ylipäänsä kaikki muu kuin läksykirjat. Niinpä koulumenestys ei ollutkaan kaksinen, numerot pyörivät tuossa kuutosen nurkilla, ja mikäli vanhemmat arvelivat koulumenestyksen olevan suoraan verrannollinen menestykseen elämässä, eivät heidän toiveensa mahtaneet tuohon aikaan olla kovinkaan korkealla. Ernst Viktor kuului niihin jotka juuri ja juuri selvisivät luokalta toiselle. Ilmeistä on, että elävä elämä kaikissa eri ilmenemismuodoissaan oli tuolloin jo avoin hänen taiteilijasilmälleen eikä lakannut sitä koskaan kiehtomasta. Jo lapsuusaikaiset piirustukset ja kirjoitukset, joita on säilynyt sukulaisten tallessa, osoittavat varmaa kättä ja selvästi taiteellista näkemystä.

Huolimatta varsin keskinkertaisesta koulumenestyksestä poika kuitenkin jatkoi lukujaan Vaasan ruotsalaisessa lyseossa. Ilmeisesti nyt suuremmalla ahkeruudella siitä huolimatta, että hän edelleenkin osallistui innokkaasti toverikuntaelämään. Hän tuli ylioppilaaksi keväällä 1893 ja aloitti seuraavana syksynä opintonsa Helsingin yliopiston lääketieteellisessä tiedekunnassa.

Hänen kirjallista tuotantoaan lukio- ja yliopistovuosilta voidaan seurata toverikuntalehtien palstoilta. Siellä on sekä tunnelmallisia runoja että tietysti myös aatteellisia, joiden aiheena on yhteinen suuri asia, isänmaa. Oli itsestään selvää, että hän vilkkaasti osallistuvana, seikkailunhaluisena ja sydän aitoa vapaudenrakkautta tulvillaan, löysi itsensä ennenpitkää aktivistien riveistä helmikuun manifestin julkaisemisen aikoihin. Hän oli mukana myös siinä aseidentuontiyrityksessä, jonka yhteydessä Uudenkaarlepyyn edustalle upotettu laiva John Grafton tuli niin kuuluisaksi.

Mutta huolimatta innokkaasta osallistumisestaan hän ilmeisesti jatkoi opiskelua erittäin määrätietoisesti: jo 1896 hän tuli lääketieteen kandidaatiksi, neljä vuotta myöhemmin (1900) lääketieteen lisensiaatiksi ja hyvin pian (1901) edelleen lääketieteen ja kirurgian tohtoriksi.

Ernst V. Knape meni v. 1901 naimisiin Karin Minette Neumanin kanssa ja avasi ensimmäisen praktiikkansa Loviisassa, mutta jo samana vuonna hän tuli valituksi Uudenkaarlepyyn kaupunginlääkäriksi. Niin synnyinseutu, Pohjanlahden rannikko, oli saanut poikansa takaisin, eikä hän sitä enää tämän jälkeen koskaan pitemmäksi aikaa jättänyt lukuunottamatta muutamien kuukausien, tai vuoden-toista kestäneitä poissaoloja.

Uudenkaarlepyyn vuosina ilmestyi Ernst V. Knapen ensimmäinen runokokoelma Akvareller. Sieltä käsin hän teki myös ensimmäisen pitemmän. ulkomaanmatkansa, joka suuntautui Amerikkaan. Opintomatka Amerikkaan tapahtui vv. 1905-06. Hän työskenteli New Yorkissa sijaitsevalla Fishersin silmäklinikalla erikoistuen silmälääkäriksi. Amerikan-matkan alkuperäisenä tarkoituksena lienee ollut myös tutkia, millaisia mahdollisuuksia olisi muuttaa ehkä kokonaan uudelle mantereelle. Taloudellisia enempää kuin käytännön mahdollisuuksiakaan siihen ei olisi suinkaan puuttunut, mutta ennen pitkää havaitsi nuori lääkäri, että oli jotakin vielä tärkeämpää kuin hyvät taloudelliset edellytykset: viihtyminen. Hän tunsi, ettei voisi löytää vieraasta maasta sitä miljöötä, jota hän kaipasi. Ehkä hän havaitsi saaneensa liian voimakkaan annoksen kotiseuturakkautta ja tiesi, ettei kalvava kaipaus jättäisi häntä koskaan rauhaan. "Kotiseutu, kotiseutu, olet mielessäni öin ja päivin" hän kirjoitti tuohon aikaan.

Kotiseutu, kotiseutu
aurinkoisena ja kauniina säteilet
päivieni ja öitteni unissa.
Tasaisten peltojen ja niittyjen takaa
kimmeltää meri ikuisin tyrskyin.

Väsymättä he, kotiseutuni pojat
seisovat rannalla ja katsovat
siniseen etäisyyteen.
Siellä kaukana he ikävöivät kotiin
ja kotoa ikävöivät he jälleen
kaukaisiin maihin.

Uusien kokemusten ja vaikutelmien kannalta Amerikanmatka oli kuitenkin erittäin hedelmällinen.

Ernst V. Knape oli Uudenkaarlepyyn kaupunginlääkärinä aina vuoteen 1908, jolloin siirtyi opiskelemaan Helsingin yliopiston silmäklinikalle. Opiskeluvaihe kesti vuoteen 1911, jolloin hän tuli dosentiksi. Tuohon aikaan hän muutti Kokkolaan, lapsuudenkotiinsa, ja dosentuurin hän lienee kokonaan hoitanut täältä käsin. Hänen oli käytävä luennoimassa 14 kertaa vuodessa, eikä tuollainen määrä matkoja rautateitse tuntunut hänestä mitenkään liian rasittavalta. Tuohon aikaan hän avasi myös oman yksityispraktiikkansa Kokkolassa omassa talossaan, ja lienee hoitanut sitä elämänsä loppuun asti. Vanhan lapsuudenkotinsa kylkeen hän noina vuosina rakennutti suuren kaksikerroksisen kivitalon.

Tytär kertoo isästään

- Valoisimpiin lapsuusmuistoihini tuossa talossa kuuluvat illat, jolloin jo makasin vuoteessani mutta uni antoi vielä odottaa. Meillä oli usein vieraita, mutta kaikkein parasta oli silloin kun isän luona oli kanttori Alfred Lybäck, joka oli myös taitava pianisti. Isä soitti viulua ja kanttori Lybäck pianoa. Se oli todella kaunista kuunneltavaa. He ovat muuten yhdessä laatineet moniin kansanlauluihin uusia sovituksia, mutta ennenkaikkea he rakastavat viettää iltaa musisoiden.

Näin kertoo Ernst Knapen tytär, Helsingissä silmälääkärinä toimiva Birgitta Knape, joka niinikään on syntynyt Isonkadun varrella olevassa talossa ja tuntenee yhä vielä itsensä jossakin määrin kokkolalaiseksi.

- Isäni oli hyvin impulsiivinen ihminen, hetken lapsi jos niin voi sanoa. Hänen mielialansa vaihteli hyvin suuresti, hilpeimmästä aurinkoisuudesta se saattoi muuttua mitä syvimmäksi melankoliaksi. Mutta hyvinhuumorintajuinen hän oli, vilkas ja välitön. Hänellä oli se harvinainen lahja, että hän saattoi kohdata vertaisenaan jokaisen ihmisen, hän pystyi ikäänkuin taikaiskusta asettautumaan samalle tasolle sen kanssa, jonka kanssa hän kulloinkin keskusteli. Niinpä kukaan ihminen ei häntä pelännyt.

- Kaikki mikä oli luonnollista ja aitoa, oli hänelle mieleistä, kukat, eläimet, koko suuri luonto. Muistan että meillä oli kotona erilaisia kissoja, joille isäni oli antanut humoristisia nimiä: Ujama ja Ujemine ja mitä kaikkia ne olivatkaan.

- Merta hän rakasti yli kaiken ja halusi olla merellä, hän oli purjehtinut nuoruudestaan saakka ja oli innokas purjehtija jatkuvasti.

- Hän tanssi myös mielellään, ja yritti hilpeästi pyörähtää nuoren sukulaistytön kanssa silloinkin kun hänellä oli veritulppa jalassaan, mutta joutui tietenkin kohta ensimmäisten askelten jälkeen luopumaan yrityksestä - ja kovien voimasanojen säestämänä, muistelee tri Birgitta Knape.

Kuten niin monet taiteilijat oli Ernst V. Knapekin läheisilleen monta kertaa arvoitus, ja hyvin vaikea arvoitus. Hänen ensimmäinen avioliittonsa rikkoutui kohta Uudenkaarlepyyn-vuosien jälkeen, tästä avioliitosta ei syntynyt lapsia. Hän solmi uuden avioliiton v. 1911 Birgitta Knapen äidin kanssa, joka oli omaa sukua Engström, vuorineuvos Engströmin Sigrid-tytär. Tästä avioliitosta syntyi poika ja tytär, jotka ovat Ernst V. Knapen ainoat lapset.

- Ensimmäisiä kovia iskuja, joka isääni todella sattui, lienee ollut se, että hän ei saanut nimitystä vapaana olleeseen silmätautiopin professorin virkaan vaan sen sai hänen Helsingissä asuva kilpailijansa. Ilmeisesti isäni olisi ollut tälle paikalle yhtäpätevä, mutta mikä lienee - asuinpaikan kaukaisuusko ehkä - johtanut ratkaisuun, jota isä piti epäoikeudenmukaisena, itselleen tappiollisena. On sanottu, että hän otti tämän asian hyvin pahakseen, kertoo tytär.

- Sitten tuli tuo katkera veljessota, johon isäni joutui ottamaan osaa lääkintätehtävissä. Hän oli lääkintäeverstiluutnantti ja nimitettiin myöhemmin Suojeluskuntain ensimmäiseksi ylilääkäriksi. Hän työskenteli Seinäjoella, jonne joukko-osastot olivat silloin sijoitetut sekä sittemmin Tampereella. Sodan kokemukset olivat kuitenkin liian raskaita hänen herkälle runoilijan mielelleen. Voidaan sanoa, että vapaussodan jälkeen hän ei enää ollut terve, ei henkisesti .eikä ruumiillisesti. Hän ei voinut siitä täysin toipua. Esimerkiksi viulua hän ei soittanut enää koskaan sodan jälkeen. Jotakin oli ikäänkuin ainiaaksi kuollut hänessä, sanoo hänen tyttärensä.

Ilmeisesti runoilija Knape ei myöskään viihtynyt suojeluskuntain ylilääkärin manttelissa korkeassa virassaan, sillä hyvin pian hän oli jälleen Kokkolassa mutta kuten sanottu, hän ei ollut enää itsekään terve. Hän hoiti terveyttään myös tekemällä ulkomaanmatkoja lämpimiin Välimeren maihin, ja näiden matkojen vaikutelmia löytyy paljonkin hänen runokokoelmistaan.

Toinen avioliitto kesti 14 vuotta, mutta 20-luvun alussa joutui rouva Knape lapsineen lähtemään Kokkolan kodistaan Helsinkiin: uusi romanssi oli alkanut kiehtoa lääkäri-runoilijan mieltä.

Birgitta Knape on kokenut nämä ajat hyvin raskaina, mutta vielä raskaampina tietenkin hänen äitinsä, joka kuoli pari vuotta avioliiton purkautumisen jälkeen.

Ernst Knape solmi vielä kolmannen avioliiton, kolmannen aviovaimon nimi oli Mary Jansson.

Lääkäripraktiikkaansa Kokkolassa Isonkadun varrella Ernst V. Knape hoiti elämänsä loppuun saakka. Monet vanhemman polven kokkolalaiset muistavat vielä hänen hahmonsa tämän kaupungin kaduilta, sillä hän käveli paljon. Suntin varret ja Hollihaka olivat tietenkin kaikkein mieluisimpia kävelypaikkoja. Kävellessään hän usein, sillä päällä ollessaan, puhutteli sekä tuttuja että tuntemattomiakin, täysin välittömästi. Kun hänen tätinsä isoäiti Kyntzellien talossa sairasti kuolemantautiaan, kävi Ernst Knape joka päivä hänen vuoteensa vieressä. Hänen parhaat ominaisuutensa, elävä mielenkiinto ihmisiin ja elämään sekä myönteisyys lienevät säilyneet loppuun saakka koetuista tappioista huolimatta.

Tässä yhteydessä kannattaa mainita myös se, että Ernst V. Knape luonnon ystävänä piti erikoisen tärkeänä sitä, että Hollihaka Puurokarista lähtien säilytettäisiin luonnonpuistona. Hän ajoi asiaa myös kaupungin hallintoelimissä. Tämän tietäen ymmärtääkin hyvin, että hänen muistopatsaansa on sijoitettu juuri Englannin puistoon, joka välittömästi liittyy Hollihakaan.

Ernst V. Knape kuoli Kokkolassa v. 1929 molemminpuoliseen keuhkotulehdukseen Emil Cedercreutzin tekemä pronssinen muotokuva hänestä paljastettiin kymmenen vuotta sen jälkeen, juuri talvisodan aattona kesällä 1939.

Ernst V. Knapen tuotanto

Ernst V. Knapen tuotanto runoilijana on yllättävän laaja jo määrällisesti: se käsittää 11 nidettä runoja, novelleja ja näytelmiä, jotka kaikki ovat Werner Söderström Oy:n kustantamia.

Esikoisteos Akvareller (Akvarelleja) ilmestyi v. 1907. Ernst V. Knape oli silloin 34-vuotias, hyvin menestyvä lääkäri. Niinpä kokoelma ei sisälläkään mitään nuorukaisiän ylitunteellista vuodatusta vaali kypsän miehen näkemyksen ympäröivään elämään. Voi hyvin kuvitella, että ne näkymät ja kokemukset, joita hän joutui läpikäymään esim. sen ajan pitkillä sairasmatkoilla ympäristön maanteillä kaikkina vuoden- ja vuorokaudenaikoina, jäivät askarruttamaan hänen mieltään ja vaativat taiteellista ilmaisua. Kokoelmassa on myös sikermä Amerikkalaisia kuvia. Siinä hän kertoo Amerikan-matkallaan tapaamistaan maanmiehistään ja valottaa persoonallisella tavalla silloista muuttoliikettä, hän kuvaa mm. kuparikaivoksen mainaria, joka päivät työskentelee tunnelin pimeydessä ja vaeltaa illalla saluunaan nauttiakseen vapaaillastaan, kuvaa hänen lapsiaan jotka elävät vieraassa maassa, vieraan kansan keskellä. Kokoelmassa on myös sikermä, joka on omistettu valtamerelle, suurelle, ääriä vailla olevalle, raskaasti hengittävälle jättiläiselle.

Kotiseudun maisema erilaisissa värisävyissä on kuitenkin saanut kaikkein lyyrillisimmän tulkinnan. Nimikkeet sellaiset kuin Kesäpäivä, Syysilta, Talviyö, kertovat jo jotakin runojen laadusta: ne ovat tosiaankin kirjoitettuja akvarelleja. Tasanko, merenrannat äänineen ja tuoksuineen - kevyin mutta varmoin vedoin. Tähän tapaan hän on kokenut esim. Kevätillan:

Ruskein ja valkoisin kasvoin
lepää tasanko kevätillan valossa.
Yksinäisen puun ja talon silhuetti
piirtyy kirkastunutta taivaanrantaa vasten.

Pimentyy, pimentyy yöksi.
Kaukana kukertaa teeri,
etäällä metsäkana nauraa.

Korkealla tasangon yllä
lentää kurkiaura pohjoista kohti
raskain siiveniskuin.

Seison ja nautin tuoksusta
joka nousee paljaasta maasta.
Uneksii ilta, nukkuvat pellot,
on kuin kuulisin niiden hengittävän.
Olen kääpiö ja kuuntelen,
miten mahtava jättiläinen nukkuu
itselleen voimia huomispäiväksi.

Mielenkiintoista on verrata toisiinsa suunnilleen samoihin aikoihin syntyneitä yölauluja. Eino Leino ja Ernst V. Knape elivät samaan aikaan, ja heidän elämässäänkin saattaa löytää joitakin yhteisiä piirteitä. Eino Leinon Nocturnon, suomalaista keskikesän sisämaanmaisemaa kuvaavan runon, rikkaan ja ehyen taideteoksen, jota monet pitävät täydellisimpänä suomenkielellä koskaan kirjoitettuna runona, muistaa jokainen. Myös Ernst V. Knape on kirjoittanut Nocturner (Yölauluja), mutta merenrannan poikana hänen maisemansa on tietenkin merellinen. Myös yölaulut kuuluvat ensimmäiseen kokoelmaan, ja niiden ensimmäinen osa vapaasti suomentaen sisältää suunnilleen seuraavaa:

Yöllisen mainigin hiljainen laulu
kesäyön kuutamon valossa.
Valkoisen perhosen äänetön lento
hiekan ja heinikon yli.

Lämmin on yö. Lämmintä valoa
kimmeltää taivaalta Venus
ovat kalpeita tähdet muut.
Ei yhtään sanaa, ei hyväilyä
vain katse ja sykkivä sydän.

Ei kumpikaan ota, ei kumpikaan anna
ei kuuntelee verensä ääntä.
Lämmin yö, meidän yö
ei lupausta, ei pakkoa mitään.

Lämmin on yö, meidän on yö
yhä voimakkaammin kuulen vereni äänen.
Jokaista hiljaista maininkia
hyväilee Venuksen punainen valo.

Valkoiset perhoset ääneti lentävät
hitaasti kalpenee Venuksen valo.
Pehmeät aallot hiekkaan lyövät,
askelten ääni sammuu pois.

Mutta Ernst V. Knape ei kirjoittanut ainoastaan runoja. Hänen näytelmänsä Kommunaldjävulen (Kunnallispaholainen) esitettiin sekä Helsingin että Turun ruotsalaisessa teatterissa sekä useilla kiertueilla. Näytelmää pidettiin hauskana ja tervetulleena lisänä kotimaiseen ohjelmistoon mutta ihme kyllä sitä ei ole koskaan painettu. Knape on siinä kuvannut liikemiestä, joka rautatien saapuessa paikkakunnalle (arvattavasti Kokkolaan) tekee ankarasti tonttikauppoja siinä uskossa, että rautatien saapumisen jälkeen Rantakadusta tulee kaupungin pääkatu, ja miten kaikki sitten keikahtaa kumoon.

Seuraava teos oli novellikokoelma Österbottningar (Pohjanmaanlaisia). Siinä hän hyvin huumoritajuisesti ja samalla syvästi perehtyneenä täkäläiseen kansanluonteeseen kuvaa tämän seudun ihmisiä, rannikon maanviljelijöitä, nahanostajia, pikkukauppiaita, merenrannan kalastajia, laivureita, luotseja ja majakanvartijoita. Teos ilmestyi 1916 ja parina seuraavana vuonna siitä otettiin kaksi uutta painosta. Voidaan siis sanoa, että novellikokoelma oli aikanaan menekkiteos.

Piispa Tuomas ilmestyi 1917 ja on lukudraama, joka kertoo katolisen ajan huomattavimmasta piispastamme ihmisenä. Draamaa ei liene koskaan näytelty. Seuraavana vuonna, 1918 ilmestyi jälleen runokokoelma, järjestyksessä toinen. Sen nimi on År och öden (Kohtalon vuosia). Siinä ovat näkyvissä kansalaissodan surulliset kokemukset ja niiden jäljet, kokemukset, jotka hänen kohdallaan muodostuivat miltei ylivoimaisiksi kantaa.

Parin vuoden kuluttua 1920 ilmestyi kolmas runokokoelma Vid korsvägen (Ristintiellä). Se on ennenkaikkea dokumentti runoilijan omasta elämästä raskaitten kokemusten jälkeen ja sillä on tietty arvo juuri sellaisena.

Novellikokoelma Från hav och skär (Mereltä ja saaristosta) ilmestyi 1922 ja jatkoi jo aloitetulla linjalla. Kolme vuotta myöhemmin ilmestyi romaani nimeltä Erik Falander. Se kertoo lähinnä uskon ja epäuskon välisestä taistelusta ja siinä on havaittavissa hyvin paljon omaelämäkerrallista ainesta. Mutta kirjalla on myös tiettyä paikallishistoriallista mielenkiintoa. Näinä vuosina ilmestyi vielä pienoisromaani På Vikarsvallen, joka oli omistettu nuorisolle ja kertoo menneistä asioista seikkailuromaanin tapaan. Samoihin aikoihin hän lienee kirjoittanut toisenkin nuorisoromaanin Snauskeppet Framtiden (Laiva jonka, nimi oli Tulevaisuus).

Runokokoelma Havet sjunger (Meri laulaa) ilmestyi 1925. Kokoelma sisältää huomattavan paljon eksoottisia, vieraita maita ja kaupunkeja, vieraita meriä ja rantoja kuvaavia runoja, jotka ovat syntyneet runoilijan Välimeren maihin tekemien matkojen vaikutelmista. Niissä kuitenkin tuntuu miltei jatkuvana sävelenä tumma pohjasointu, melankolinen, usein masentunut. Meri ja siihen liittyvät kuvat heijastelevat paljolti runoilijan omia mielialoja ja ovat mitä suurimmassa määrin omakohtaisia.

Tässä vapaasti kääntäen muutamia säkeitä hänen runoistaan:

Meri, ystäväni

Sinä lepäät edessäni
ja palat pilvien hehkussa.
Kiitävä tuuli koristaa pintasi
tuhansin kiemuroin ja röyhelöin.

Kuinka puhtaana sinä helisit ja soit
minun lapsuuteni päivinä!
Tunnen sinut omakseni yhä,
riemuitsetpa tai valitat
on kuin tekisit sen ystävälle.

Kun kuulen pauhusi hiekkaa vasten,
kun karjut vihasta - silloin
menen alas rantaan ja odotan
kunnes raivosi on ohi.

Mutta kun pintasi on rauhoittunut,
kun tunteesi ovat päässet valloilleen,
silloin pehmeät mainigit murtuvat rantaan
kuin lempeät ajatukset, jotka puhkeavat sinusta.

Ja pian sinut nähdään taas
iloisena ja aurinkoisena,
leikkivänä ja kujeilevana valkoisin vaahtopäin.
Hilpeänä piirtelet hiekkaan runoja,

epäselviä vielä, mutta tunnen kyllä käden
ja tuulen, joka ohjaa sitä.
Tiedän että tottelemme samoja lakeja.
Meri, tunnen kyllä äänesi soinnun.
Sinä ja minä olemme ystäviä kautta
vaihtelevien vuosien.

Siellä lepäävät isoisä ja isoisän isä,
kaksi voimakasta ja hyvää miestä.
Biskaja heidät molemmat sulki syliinsä
niinkuin mies, joka uskollista ystäväänsä
vastaan käy syleillen.

Ire licet, Vihalla valta [On lupa liikkua]

Helmeilevät ajatukset
hohtavat, liitävät, kimaltavat yössä
Helmeilevät ajatukset ovat kyyneleitä
meren pauhaavassa musiikissa.

Kiihkeät aallot tanssivat
valssin keinuvin pehmein kaarroin,
tuudittavat uneen, - pakenevat
kaukaa kuuluvaa katumuksen säveltä.

Tanssikaa te kadotetut
syysillan pimenevässä valossa
meren ja omantunnon ikuisessa kuohussa.
Tanssikaa, tanssikaa.
Ire licet. [Mennä on lupa.]

Ettekö kuule meren pauhussa syyttävää säveltä
ettekö kuule pakolaista omassa rinnassanne?
Kuinka tahansa vääntelette ja kääntelette -
heikkous on heikkoutta.
---
Uneksit kesäunelman
aurinkoisen, nuoren ja iloisen
ja niin leikkivän hellän.
Ranta ja meri säteilivät ympärillä
tuulen ja aaltojen iloisessa rytmissä.

Mutta unelma on unelma.
Ei meri voi puhaltaa siihen elävää henkeä.
Mikä vuosien syvyyteen kerran haudattiin
se syvyyden pimeyteen jää.
Sillä kaikkeen kaipaukseen
liittyy ikuinen, kivenkova laki:
jumalten jumala on elämä,
missä sinä olet, asuu jumala.

Niinpä tanssikaa te kadotetut
tanssikaa majakoiden välkkyvässä valossa
kalliopaasilla ja murenevassa sorassa.
Helmeilevät ajatukset.
Kesä on lopussa.
Leikkikää - viimeinen pari ulos.
Ire licet. [Mennä on lupa.]

Viimeiset runokokoelmat Skymning (Hämärä) ja Tankar i natten (Ajatuksia yössä) ilmestyivät peräkkäisinä vuosina 1926-27. Nimet ovat enteellisiä, sillä runoilija näki tuolloin jo päivänsä olevan hämärtymässä ja yön odottavan elämänsä horisontissa. Näissä runoissa on miltei kauttaaltaan havaittavissa tumma pohjavire, resignoitunut ja tuskien tuttu ihminen niissä erittelee tuntojaan. Meri on edelleen monien runokuvien kehyksinä ja sisältönä.

Ernst V. Knapella on pysyvä paikkansa suomenruotsalaisessa kirjallisuudessa ennenkaikkea melodisten, puhtaasti soivien runojensa ansiosta, niiden helkkyvyys ei tietenkään vapaasti suomentaen tule lainkaan esille. Ernst V. Knapen runot ovat innoittaneet monia säveltäjiä, eikä kumma. Niitä ovat säveltäneet mm. Sibelius ja Selim Palmgren, V. Kothen sekä monet, monet muut. Tuskinpa suomenruotsalaisten keskuudessa vietetään montakaan juhlaa, jossa ei jollakin tavalla, yksin tai kuorossa, esitettäisi jotakin Ernst V. Knapen laulua.

Suomeksi lienee käännetty niistä vain pari, Ristiretkeilijät ja Laiskurin laulu, jota viime mainittua myös Kokkolan Lauluveikot ovat esittäneet Palmgrenin säveltämänä.

Annikki Wiirilinna

Kuvatekstit:

Runoilija Ernst V. Knapen koti Isonkadun varrella.

Kuvanveistäjä Emil Cedercreutz on ikuistanut runoilijan piirteet pronssiin.

Silmälääkäri Birgitta Knape.

Ernst V. Knapen tuotanto käsittää runojen lisäksi romaaneja, novelleja ja näytelmiä.