Erikssonin veljekset ja heidän maanpakomatkansa 4

Keskipohjanmaa 6.1.1972

Sitä päivää Kälviällä tiedettiin odottaa. Olihan toki kuultu, että Erikssonin veljekset oli Turun hovioikeuden päätöksellä karkoitettu maasta, nyt odotti päätös vain kuninkaan vahvistusta.

Viimeisen kuukauden kuluessa oli tapahtunut paljon: kun Jakob Eriksson elokuussa tuli Tukholmasta Kälviälle, alkoi ostajia vierailla Penttilässä toinen toisensa jälkeen. Vihdoin päästiin kauppoihin kokkolalaisen kauppiaan Kristoffer Carlbomin kanssa, joka osti Penttilän talon maineen mantuineen, pihoineen rantoineen ja maksoi siitä 1.100 kuparitaalaria. Kauppakirja allekirjoitettiin syyskuun 25 pnä 1733.

Nyt oltiin niin pitkällä, että laiva, pienehkö talonpoikaiskuutti, oli ankkuroitu joelle Penttilän rantaan. Liikettä talon ja jokirannan välillä oli sinä päivänä aamusta alkaen: kannettiin matka-arkkuja, joihin oli pakattu vaatteita ja kirjoja. Huonekaluja enempää kuin työvälineitä tai taloustavaraa ei mukaan otettu mitä nyt vähän kirvestä ja sahaa, pataa ja kattilaa. Kaikenlaista tavaraa, kärrynrattaita, puisia sankoja, tynnöreitä, vaatemyttyjä ja muuta lähteviltä hajalle jäänyttä kampetta pyöri piha-aukealla, jossa lapset hypiskelivät edestakaisin aikuisten kiireestä ja lähestyvästä lähdöstä vauhkoontuneina. Heidän äidillään oli tänään monta huolta, oli myös navetanpuoli vielä kerran katsastettava, heitettävä hyvästit...

Sinä päivänä ei Kälviän kirkonkylässä tehty töitä. Kaikki jotka kynnelle kykenivät olivat kokoontuneet jokirannan vaiheille, kuka aidalla istuskelle, kuka kädet puuskassa seisoskelle, kuka syyskuisella, jo viileäksi käyneellä ruohikolla lojuen. Olipa tultu kauempaakin, monta hevosta näkyi laitetun puomiin Kruununmakasiinin mäellä. Olivat isännät lähteneet muina miehinä kirkolla käymään, jos sattuisi samalla näkemään kun niiden laiva lähtee Penttilän rannasta. Se, jolla ne uskoo pääsevänsä ulos Baabelista...

Siinä seisoi ja istuskeli rantatörmällä sekä ystäviä että vihollisia ja sen lisäksi suuri joukko uteliaita, jotka vain tahtoivat olla läsnä silloin kun jotakin tapahtui. Olihan toki ennenkin laivoja nähty, mutta tässä ei nyt ollutkaan kysymys mistään tavallisesta tervalastista: tässä vietiin kerettiläisiä.

Eikä siinä luonnollisestikaan maltettu pitää suita kiinni.

- Jokohan rupiaa ilimat Käläviälläki puhistuhun ko eksyttäjät lähtee, huusi joku. - Kutti teille, joijen ei kelepaa tulla kirkhonkan muijen ihmisten kans!

- Älkää siinä, kehtaattaki. Muistasit vain sinäki kuinka Penttilän fröökynä hoiteli sun kapista koipeas, tiiä olisko sulla jalakaa ollenkaan ilman Margareetaa. Saattapa vain nähä niin suuri puute meille vielä heistä tulee.

- Joo mutta muuten ovat tolloja, pappikin on sen sanonut. Ja koko ajan rienaavat kirkkoa, muka baabelin portoksi - ko ei oo porttoa koko Käläviällä!

Valmistelut on vihdoin saatu tehdyksi. Hyvästeltyään naapureita - ketä lämpimämmin, ketä vain muodollisesti, Penttilän väki on noussut laivaan. Siellä seisovat nyt kaidetta vasten nojaten Jaakko Eriksson ja hänen vaimonsa Margareta neljän lapsensa kanssa, siinä on äitinsä käsivarrella kolmivuotias nuorimmainenkin, Iisakki, joka sai nimensä paikkakuntalaisten toimesta ja hieman kovakouraisesti. Sitten on Eerik Eriksson, vanhemman veljensä tuki ja ystävä, ovat talon kaksi renkiä Simon Henriksson ja Johan Gustafsson, on myös talon tyttäret, Margareta Essevia-Viikar, eronnut vaimo, sekä toinen sisar Anna, kappalainen Hammarin leski kaksine tyttärineen. Naiset vetävät hartiahuiveja tiukemmalle: syyskuun tuulessa alkaa jo tuntua viileyttä vaikka aurinko paistaa kirkkaasti valaisten seudun ikäänkuin tahtoisi uhallakin jättää lähtevien silmiin leppoisan, tyynen kuulaan kuvan tästä maanpaikasta, jossa he olivat syntyneet, johon he olivat pitkinä ison vihan vuosina hartaasti kaivanneet, ja jonka helmassa heillä sittemmin oli ollut monta rauhallista, sisäisen valon täyttämää rikasta vuotta. Kunnes - niin ihmeellisesti oli käynyt - koko heidän ulkonainen rauhansa vähitellen oli tipotiessään. Kuin myrskytuulen nostattamina aallot kohoamistaan kohoavat, voimistumistaan voimistuvat kunnes ne ikäänkuin yltyen ärjyntään ovat heittämässä heitä pois. Useimpia ainiaaksi.

Kuinka monta kertaa he ahdistusten ja kiusojen keskellä, uskonsa takia vihattuina ja yleisen mielipiteen tuomitsemina olivat ikävöineet tätä hetkeä: saada jättää koko seutu, sen pienet ihmiset, talojen arvostelevat ikkunarivit, nämä polut, joihin jo olivat ikäänkuin syöpyneet samaa rataa kiertävien ajatusten kuviot. Päästä jonnekin kauas, jonnekin missä vallitsi vapaa, jalo ja puhdas ilmapiiri. Sellaista irtautumisen hetkeä he olivat viime vuosina hyvinkin usein ajatelleet ja siitä haaveilleet. Nyt se hetki on koittanut - mutta se ei tuntunutkaan yhtä helpolta kuin he olivat kuvitelleet. Kuin uudessa, paremmassa valossa näkyi nyt kaikki: kas, vain miten somasti aurinko nyt kirkasti Kustaavan Aapan mökkiä Potanmäen laidassa, Pernun talo näytti suorastaan ystävälliseltä ja kirkko, lähin naapuri - itse asiassa sekin näytti ymmärtävän. Ja eiköhän vain tapulin portailla seisonutkin itse kirkkoherra Salmenius leveälierisessä hatussaan vai oliko se sittenkin kappalainen Cajanus? Aivan lähellä rantaa seisoi kaksi naista, jotka Penttilän väki hyvin tunsi: Matin Matintytär ja Karin Pärintytär, niiden kerrallisten kastajaisten naiskummi. Kuinka vaikea heitä olikaan ollut nähdä ja sietää tuon tapauksen jälkeen. Nyt he siinä seisoessaan näyttivät ikäänkuin putkahtaneen esiin tuosta maaperästä, toinen pitkänä ja luisevana, hieman etukumarana, toinen pyöreänä ja touhukkaananäköisenä. Ja tuntui että heidän tehtävänsä oli niin olla. Paljon he näkivät muitakin, ja jokainen heistä toi mieleen jotakin menneiltä vuosilta.

Kun ankkuri oli jo nostettu ja köydet irroitettu laiturista ja laiva lähtenyt liukumaan myötävirtaan kohti merta, silloin he huomasivat myös Anna Mikontyttären, tuon onnettoman langenneen naisen, jonka takia heidät oli sotkettu niin rumaan juttuun ettei kummemmasta väliä. Annan yksinäinen lapsi oli kuollut äitinsä kohdussa - kuka lieneekään keksinyt silloin, että Penttilän Margareeta olisi muka antanut sellaista lääkettä Annalle että niin tapahtui? Sellaista "lääkettä" ei tainnut löytyä koko valtakunnassa, mutta Anna antoi kaikkien uskoa, että niin oli. Annalle oli vaikea antaa anteeksi, mutta kun laiva liukui sen paikan ohi, missä Anna seisoi, yksin ladon seinustaan nojaten. Penttilän Anna Esserialta samoin kuin molemmilta Margareetoilta pääsi itku. He eivät osanneet jälkeenpäinkään sitä itselleen selvittää, miksi he juuri Annan kohdalla kaikkein haikeimmin itkivät, mutta oli kun kaikki katkeruus olisi yhtäkkiä sulanut kyyneliksi.

Laivan liukuessa hiljaa eteenpäin Jaakko Eriksson, joka seisoi aivan laivan perässä, kohotti kätensä ja siunasi korkealla äänellä kotiseutunsa, jonka kuva hänen silmissään jo liikkui alkaen hitaasti ja tasaisesti etääntyä. Väkijoukko seurasi rantoja pitkin kävellen laivaa, eivät kuitenkaan kaikki, mutta ne jotka olivat ystäviä tai tunsivat hengessään myötätuntoa maanpakolaisia kohtaan.

- Siinä on nyt Herran Seebaotin sotalaiva lähdössä, huusi joku kauempaa.

- Niin on ja se viekin kallista lastia. Tässä lähtee muutamia pappien kiusaamia sieluja pois tästä murheen laaksosta riemun maata kohti. - Se oli Simon Henriksson, Penttilän renki, joka niin huusi. Ja Eerik Eriksson jatkoi:

- Näin on Herra käskenyt: lähtekää ulos Baabelista, te minun kansani, jottette tulisi hänen synteihinsä osalliseksi ja saisi tekin hänen vitsauksistaan kärsiä, sillä hänen syntinsä ulottuvat taivaaseen asti, saarnasi Eerik, joka harvoin oli avannut suutaan vanhemman veljensä läsnäollessa.

Yhtäkkiä laivasta alkoi kuulua laulua. Sen aloitti Jaakko Eriksson, joka nojasi peräsinvarteen suurena ja varmana. Vähitellen siihen yhtyivät muut, aluksi hieman hapuillen, sitten täysäänisesti. Laulussa oli nopea rytmi ja ihmeellinen, melkein kiihkoisa tenhovoima - se ikäänkuin tuntui imevän mukaansa niinkuin voimakas tuulenpyörre tai niinkuin syöveri virrassa. Se laulu oli täynnä hengen ikävää, mutta siinä oli myös toivorikasta, riemullista odotusta - siinä oli jotain, mitä vielä ennen ei oltu kuultu:

Tie uuteen Jerusalemiin
käy yli meren lavian.
Meri kuohuu korkiasti,
se tahtoo laivan hukuttaa,
pois meren pohjaan paiskata
Jumalan lapset taivaasta,
ettei he pääse taivaaseen
iloa suurta nauttimaan.
Tie taivaan suureen kartanoon
käy läpi murheen ryytimaan -.
Jo näkyy lippu taivahan,
ihastuu lapset laivassaan:
nyt kohta portit lähestyy
isämme maa jo ilmestyy - - -

Kuullaan ääni korkiasti:
taivaan kelloin helinä
sotaharppuin tärinä,
oo yhtä suurta autuutta!
Nyt pöytä valmis taivaass
päästyämme vaivast
laitettu lapsill Jumalan
kalliilla silkill tuukattu,
ympäri pöytää kukattu.
Ne kukkaset on koottu
sielujen murhe-ryytimaast.

Yhä etenee laiva. Kuuluu, miten laulajat vaihtavat uuden laulun ja uuden sävelen:

Karitsan neitseet lähtevät
pois kirkon porttolasta - - -

Näin alkoi matka; toivon kannattamana. Jumalan isälliseen huolenpitoon luottaen, surun ja ilon tunteitten vaihdellessa, kenties suurimpana kuitenkin mielessä kahleista pääsemisen riemu ja toivo suuremmasta vapaudesta.

Mutta se matka tuli olemaan täynnä katkeraa kärsimystä ja raskaita kokemuksia. Jos he olisivat etukäteen voineet aavistaa, mikä nyt oli edessä, Kälviän piskuinen kirkonkylä olisi ehkä sittenkin tuona päivänä kuvastanut heidän mieliinsä rauhan satamana.

_ _ _

Perimätieto Kälviällä väittää itsepäisesti, että Erikssonien laiva todella lähti Penttilän rannasta, ja että veljekset lähtiessään siunasivat synnyinseutunsa. Mitään kirjallista tietoa ei tästä asiasta ole jäänyt.

Harmaamekkojen luona

Pienen kuutin matka Pohjanlahtea pitkin Tukholmaan sujui tuttua reittiä ilmeisesti pahemmitta kommelluksitta. Erikssonit asettuivat asumaan harmaamekkojen Johan Bergströmin ja Peter Lexeliuksen luo. - Harmaamekot olivat eräs pietisteihin kuuluva ryhmä, jotka olivat alkaneet pukeutumisellaan erottua muista: heidän yllään oli oudonmallinen harmaamekko ja päässään vartailla kudottu suippolakki, naisten vaatetukseen kuului taas päähuivin alle sidottu toinen huivi, jonka kulma oli sidottu solmulle edessä, otsalla.

Suurimmalla osalla näitä heränneitä oli kirkkoa arvostelevia ja maailmaa vieroksuvia mielipiteitä, niin myös harmaamekoilla. Mutta he asuivat hajallaan eikä heillä ollut juuri yhteyttä keskenään: seuroja ei uskallettu pitää joten kosketus jäi lähinnä yksityisen seurustelun varaan.

Kun Erikssonit asettuivat Tukholmaan heistä tuli ilman muuta tämän hajanaisen ryhmän johtajia. He olivat saavuttaneet kuuluisuutta taistelemalla sekä kirkollisia että maallisia viranomaisia vastaan, johdonmukaisesti ja päättäväisesti. Heidän uskonnollinen katsomuksensa oli kypsynyt kymmenen vuoden taistelun ja yhä syvemmälle pyrkivän mietiskelyn tuloksena: he olivat tehneet johtopäätöksensä sekä kirkosta että koko yhteiskunnasta ja toimineet sen mukaan: he olivat tunnettuja henkilöitä valtakunnassa.

Eräs erittäin merkittävä tuttavuussuhde syntyi näihin aikoihin. Erikssonin veljekset tutustuivat pastori Johan Kranckiin, joka kolme vuotta aikaisemmin oli valittu Tukholman suomalaisen seurakunnan kappalaiseksi. Epäilemättä Erikssonit tekivät nuoreen pappiin erittäin voimakkaan vaikutuksen, sillä jo muutamien kuukausien jälkeen siitä kun he olivat tulleet, pastori Kranck erosi papinvirastaan. Hän meni jopa niin pitkälle, että hylkäsi lapsikasteen, ehtoollisen ja ripin.

Ystävät Kranck ja Cygnell

Kranck seurasi Erikssoneja maanpakomatkalle, mutta erosi heistä myöhemmin.

Paitsi Kranck liittyi heihin monta muuta henkilöä Tukholmassa, mm. tullitarkastaja Peter Spaak Uddevallasta, sekä monia Schäferin ystäviä. Tukholmassa oleskeli tähän aikaan myös Oulun postimestari Samuel Wacklin joka oli Erikssonien ystävä.

Ensimmäinen, joka varta vasten kotimaasta siirtyi Erikssonien luo Tukholmaan oli nimismies Cygnell perheineen Kruunupyystä. Cygnellin mielipiteet olivatkin erikoisen jyrkät, jopa niin jyrkät että Erikssonit eräässä vaiheessa sanoutuivat irti niistä: tämä sanoutuminen koski ehkä ennenkaikkea Cygnellin mielipidettä, että elinkeinoelämäkin oli hylättävä. Kokkolan käräjillä aikoinaan tuli esille mm. että Cygnell oli sanonut Lohtajan kirkkoherra Sipeliukselle: "Vaikka minä makaisin yötä päivää enkä tekisi yhtään työtä niin Jumala ruokkisi minut kuitenkin." - Tällä lausunnollaan Cygnell ehkä kuitenkin tahtoi enemmän ilmentää ehdotonta luottamustaan Jumalaan kuin sanoutua irti työnteosta: hänenhän tiedettiin olleen, nimismiehen viran menetettyään, sekä kauppamies että maanviljelijä. Mutta joka tapauksessa Cygnell oli erittäin jyrkkä mielipiteissään ja siinä mielessä erilainen kuin Erikssonit, että hän vapaasti lausui ajatuksensa julki sekä tahtoi opettaa kaikkia ihmisiä, jotka kohtasi. Niinpä hän selitti, ettei jumalattoman papin saarnaa pidä koskaan kuulla, jopa niin että kun hän näkee papin, tuntuu kuin näkisi itse paholaisen. Kirkkojen käyttö olisi hylättävä koska Jumala ei asu käsintehdyssä temppelissä vaan ihmisten sydämissä; koulujen ja yliopistojen viisaus ei merkitse mitään, sillä Jumalan sanan selittämiseen tarvitaan Pyhän Hengen välitön vaikutus. Lisäksi Cygnell hylkäsi kasteen ja ehtoollisen niiden kirkollisissa muodoissa ja uskoi, että ihminen voi ja että hänen tulee saavuttaa tässä elämässä täydellisyys: hän uskoi myös, että uusi oppi jo yhden sukupolven kuluessa valtaisi kaikki ihmiset ja papit joutuisivat pois viroistaan. Lisäksi Cygnellillä oli näkyjä. - Erikssoneja hän kunnioitti uuden opin esitaistelijoina ja toivoi hartaasti, että hän olisi yhtä täydellinen kuin he. - Tämän miehen koko aktiviteetti oli nyt suunnattu maanpakomatkan järjestämiseen ja uuden elämän luomiseen yhteisölle, joka tahtoi elää oppinsa mukaan.

Odotusta ja opetusta

Tukholmassa viivyttiin talvikausi, ja maaliskuussa 1734 anoivat Erikssonit kuninkaana passia lähteäkseen valtakunnasta. Heidäthän oli kyllä hovioikeuden päätöksellä karkoitettu maasta, mutta jo vuosia aikaisemmin oli heidän mielissään kangastellut muuttamisen ajatus. Juuri noihin aikoihin syntyi monin paikoin ulkomailla - mm. Hollannissa, Saksassa ja Englannissa - pieniä uskonnollisia yhdyskuntia, jotka viettivät keskuudessaan (niinkuin ulospäin näytti) rauhallista ja onnellista elämää. Jyrkkä eristäytyminen maailmasta kuului mystiikan olemukseen. Koska Ruotsin valtakunnan rajojen sisäpuolella ei näyttänyt olevan mitään mahdollisuuksia tuollaisen yhdyskunnan perustamiseen, oli jo senkin vuoksi käännettävä katseet ulkomaille.

Tässä viimeisessä kirjeessään kuninkaalle Erikssonit huomauttavat, etteivät he ole vähimmässäkään määrin luopuneet Kristuksen puhtaasta opista, ja jotta heidän vainoojansa eivät joutuisi edelleen tekemään syntiä he tahtovat lähteä maasta. Tähän katkeruutta uhkuvaan ja hieman ylimieliseltä vaikuttavaan pyyntöön kuningas ei kumma kyllä tahtonut vieläkään suostua vaan määräsi että Erikssoneja oli edelleen "opetettava". Tällä kertaa tehtävän sai kaksi Tukholman papiston edustajaa, Erikssonit eivät nyt enempää kuin ennenkään luopuneet missään kohdin mielipiteistään vaan halusivat mitä pikimmin poistua maasta. Tähän toivomukseen konsistori yhtyi - olihan sitäpaitsi vaarallista pitää kaupungissa näitä ihmisiä.

Niin siis kuningas antoi lopullisen tuomion Erikssonien jutussa kesäkuun 21 pnä 1734 vahvistaen kaikissa kohdissa hovioikeuden maanpakotuomion. Myös perheelle annettiin oikeus seurata mukana.

Kokoontuminen Kööpenhaminassa

Tukholmasta lähdettiin heinäkuun 19 päivänä, siis keskellä parhainta kesää, ja ensimmäisenä päämääränä oli Kööpenhamina. Syistä, joita jälkeenpäin on vaikea arvata, kokoontumispaikaksi oli valittu Kööpenhamina ja sinne saavuttiin, kuten näyttää, eri aikaa, eri laivoilla ja myös eri teitä. Erikssonit saapuivat sinne vasta elokuun 26 pnä, heidän mukanaan olivat Jaakko Erikssonin puoliso ja lapset, Penttilän rengit Simon Henriksson ja Johan Gustafsson sekä tukholmalainen räätälin kisälli Erik Lexelius. - Samana päivänä sinne saapui myös suurperheineen luutnantti Johan Konrad Cedersparre ja hänen kanssaan mm. Olof Lindgren, Petrus Reenbeck, Mathias Pahl ja palvelija Wallborg, yhteensä 13 henkeä: nämä olivat kuitenkin lähteneet Tukholmasta neljä päivää myöhemmin kuin Erikssonit.

Elokuun 19 päivänä olivat saapuneet Paul Hegelund vaimoineen, Johan Bergström vaimoineen ja poikineen, palvelija Annikka, Peter Lexelius vaimoineen, Lindgrenin tytär Maria, palvelija Ingrid, Johan Ekman vaimoineen ja lapsineen, Elsa Nyman ja palvelija Leena, yhteensä 16 henkeä.

Syyskuun 2 pnä saapuivat tukholmalainen Anders Tranbom (josta myöhemmin tuli melkoinen kiusa), sekä Erik Vilhelm Hjerpe.

Syyskuun 5 pnä tuli Abraham Breant, oppinut mies, sotakollegion revisori, sitten Anders Norbeck, Isak Pihlman vaimoineen ja tyttärineen, Lena Breant, Jakob Pihlman ja Peter Laurbeck, yhteensä 9 henkeä. Samana päivänä tulivat omana seurueenaan kokkolalainen Anders Kärrman vaimoineen ja tyttärineen, Erikssonin veljesten vanhempi sisar Anna Essevia toisen tyttärensä kanssa, Peter Bertelsson ja Johan Persson, yhteensä 7 henkeä.

Matkakertomuksessa mainitaan henkilöiden yhteiseksi lukumääräksi 62 henkeä. - Margareta Essevia-Viikar liittyi ilmeisesti seurueeseen vasta vähän myöhemmin, syyskuun 23 pnä. Hän saapui - ihmeellistä kyllä - maitse Tukholmasta Juutinrauman rannalle ja siitä Kööpenhaminaan.

Sellainen oli se pienyhteisö, joka nyt sananmukaisesti asettui samaan veneeseen. Paljoa emme heistä tiedä: kauppiaita, virkamiehiä, sotilaita, eri ammattienharjoittajia, opiskelijoita ja huomattava joukko lapsia.

Ei voida olettaa, että nämä ihmiset olisivat lähteneet matkaan hetken mielijohteesta, heidän oli täytynyt päätyä tälle tielle pitkällisten pohdintojen, keskustelujen ja vakaumuksen muuttumisen jälkeen. Kuitenkin näyttää siltä, etteivät he vielä Kööpenhaminaan kokoontuessaan olleet lainkaan selvillä siitä, minne päin olisi lähdettävä. Ehkäpä yhtenä mahdollisuutena ajateltiin juuri Tanskaa, jossa myös vaikutti separatistisia piirejä ja jossa kuningas Kristian VI oli itse taipuvainen pietismiin. Kööpenhaminassa oleskelu muodostuikin lähinnä tiedusteluluontoiseksi, ja millä tavalla matka jatkui, siitä ensi kerralla.

Leimahdus aatelissäädyssä

Vielä kerran Erikssonien asia joutui julkiseen käsittelyyn Ruotsi-Suomen valtakunnassa. Tapahtui nimittäin heinäkuun 6 pnä, jolloin Erikssonit vielä olivat Tukholmassa, että asessori Karl Lilliestierna alisti valtiopäivillä aatelissäädyssä harkittavaksi, oliko sopivaa, että "omantunnon tähden erotetaan kanssaihmisiämme meistä" varsinkin kun tällaista ei ole tapahtunut koskaan ennen. Pari päivää myöhemmin asia tuli uudelleen esille: everstiluutnantti C.O. Lagercrantz sanoi asiaa yhdeksi kaikkein tärkeimmistä ja seurauksiltaan kauaskantoisimmista, koska siitä riippuu omantunnonvapaus.

- Omaatuntoa ei voida pakottaa, ja mitä tänään tapahtuu näille, voi toisena päivänä tapahtua toiselle, jos hän ei ole aivan samaa mieltä pitäjänsä papin kanssa, sanoi Lagercrantz. Kun aatelissääty nyt päätti odottaa oikeus deputation mietintöä sekä lähettää Erikssonien asiaa koskevan pöytäkirjan otteen toisille säädyille, tämä toimenpide merkitsi itse asiassa sitä, että jo annettua tuomiota oli ryhdyttävä tutkimaan.

Muutaman päivän perästä pöytäkirjaa tarkistettaessa suuri osa säädyn jäsenistä kuitenkin muutti kantaansa pitäen arveluttavana kajota asiaan, josta oli jo annettu laillinen tuomio. Nyt tuli esiin vastakkaisia mielipiteitä, monia yllättävän jyrkkiä kannanottoja Erikssoneja vastaan: mm. vapaaherra J.C. Dyring joka oli itse puhutellut Erikssoneja, kertoi tulleensa täysin vakuuttuneeksi heidän harhaoppisuudestaan.

Mutta asessori Lilliestiernalla - ja Erikssoneilla - oli edelleen myös rohkeita kannattajia. Niinpä nuori aatelismies Esbjörn Reuterholm jätti säädylle kaksi memoriaalia Erikssonien ja omantunnonvapauden puolesta.

- Jos maallinen ies on vihattava niin vielä paljon enemmän hengellinen, tulipa se mistä tahansa, sanoo Reuterholm. - Taivas on aina kiinnostunut sorretuista, niin että näitä ei voi syystä nimittää onnettomaksi, mutta ne jotka koskevat yksinkertaisiin ja maan hiljaisiin koskevat Herran silmäterään, ja jokainen oikein ajatteleva ymmärtänee, mitä arveluttavaa seurauksia sellainen arka asia tuo tullessaan.

Reuterholm puolestaan ei tahtonut olla osallinen Erikssonien onnettomuudessa vaan pani "vastalauseen ikuisiksi ajoiksi kaikkea sitä vastaan, joka näyttää omantunnonvastaiselta yksinvallalta".

Myös tallimestari B.E. Goes esitti kirjallisen lausunnon, jossa hän sydämellisesti otti osaa Erikssonien kovaan kohtaloon toivoen, "ettei näiden Jumalan valaisemien miesten lähtö sytyttäisi Jumalan vihaa kansamme ja valtakuntamme yli".

Keskustelu Erikssoneista aiheutti aatelissäädyssä niin kiihtyneen mielialan, että se uhkasi keskeyttää kaikkien tärkeiden asioiden käsittelyn, Niinpä asessori Lilliestierna heinäkuun 31 päivänä sanoikin peruuttavansa esityksensä vaatien kuitenkin että memoriaalit oli liitettävä pöytäkirjaan. "Kertokoot ne jälkimaailmalle mitä ne voivat". hän sanoi.

Lilliestiernan peruutukseen vaikutti varmaan myös se, että Erikssonit olivat tällä välin jo poistuneet maasta, hehän lähtivät Tukholmasta heinäkuun 16 pnä. Heidän kohtaloaan ei oikeastaan enää voitu auttaa.

Mielipiteitten voimakas leimahdus aateliston keskuudessa todistaa kuitenkin, että omantunnonvapaudella oli valtakunnassa muitakin kannattajia kuin yksin pietistit. Se kertoo myös siitä valtavasta huomiosta mitä tapaus aikoinaan herätti koko valtakunnassa.

Annikki Wiirilinna