Åkerblomilaisuus - 1920-luvun lahkoliike Kokkolan seudulla V

Keskipohjanmaa 12.4.1968

Matka alkaa

Kun Väinö Kotilainen oli autonkuljettajana Helsingissä, oli toukokuussa 1927 omistajan kanssa puhetta, että hän lähtisi käymään Keski-Pohjanmaalla.

Essex oli trimmattu hyvään kuntoon, kun lähdettiin. Mutta tällä matkalla tapahtui paljon yllättävää:

- Sain havaita, että mukaani lähti kaksi miestä, kaksi karskia ukkoa. Kun tultiin Tampereelle, sanoivat saattajani: nyt ajuri syömään, siihen ei olekaan sitten tilaisuutta pitkään aikaan - tuskin Kokkolassakaan. Syönnin jälkeen jatkettiin taas matkaa tuollaista kohtalaisen hyvää vauhtia. Kaustisella otettiin Essexin tankki täyteen bensiiniä.

Kun saavuimme Kokkolaan, oli kello viittä vaille 12 yöllä. Minun käskettiin ajaa Seurahuoneen parkkeerauspaikalle. Huomasin, etä saattajani koettelivat aseitaan. Oli minullakin ase, mutta se oli takin taskussa, joten en olisi sitä nopeasti saanut esille.

- Kun pysähdyimme, nousi toinen miehistä heti autosta, toinen jäi istumaan viereeni ja vartioimaan. Sanoin, että minun piti käydä WC:ssä. En kuitenkaan saanut lähteä sinne yksin vaan vartijani seurasi mukana. Siellä vanhan "Iisakin kirkon" luona tuli meille pieni hankaus. Sanoin, etten tahtonut enää ajaa, mutta minun annettiin ymmärtää, että ajettava oli.

- Palasimme Iisakin kirkosta takaisin autoon, jossa istuimme hyvin pitkän aikaa. Ainoatakaan ihmistä ei näkynyt. Vihdoin - kello oli silloin jo 15 vaille 3 yöllä - toinen mies tuli takaisin ja sanoi, että auto piti ajaa Raatihuoneen viereen Torikadulle, Raatihuoneen talon kivijalassa olevan luukun kohdalle. Tein työtä käskettyä.

- Ei kestänyt kauan, ennenkuin näin Maria Åkerblomin ja erään toisen henkilön, joka kuului johtajiin, ryömivän luukusta esille. Heillä oli mukanaan vielä kaksi suurta matkalaukkua.

Kiivasta vauhtia

- He asettuivat auton takapenkille. Meitä oli nyt siis autossa kaikkiaan viisi henkilöä: Maria Åkerblom kahden mieshenkilön kanssa takana, toinen pyssymiehistä minun vieressäni edessä. Sitten lähdettiin, ja lujaa. Kaikkein kiivain vauhti oli päällä Kokkolasta Kruunupyyhyn ajettaessa, eikä ketään tullut vastaan. - Teerijärvellä jokea ylittävältä sillalla kuulin, että jotakin molskahti veteen - myöhemmin sain tietää, että ne olivat ne "Åkerblomin pihdit", joilla pystyttiin leikkaamaan vaikka puolen tuuman rautakankea.

"Åkerblomin sakset"
jotka heitettiin jokeen Essex-auton ikkunasta Teerijärvellä, sattuivatkin jäämään niin matalalle ja niin lähelle rantaa, että poikaset löysivät ne siitä jo seuraavana päivänä. Ne olivat toista metriä pitkät amerikkalaisvalmisteiset rautasakset, joilla saatettiin leikata poikki tuumanpaksuinen rautakanki. Ilmeisesti niitä oli tarvittu tien raivaamiseen vangitulle Marialle. - Sakset tuotiin Teerijärveltä Kokkolan poliisilaitokselle ja kulkivat siellä vuosikymmeniä "Åkerblomin saksien" nimellä, tiettävästi ne ovat olleet myös kaupungin työmiesten käytettävissä. Mutta missä mahtanevat olla nykyään.

- Vetelissä oli yhtäkkiä kokonainen muuttokuorma keskellä tietä, hädin tuskin sain auton kovassa vauhdissa pysähtymään ennen yhteentörmäystä. Astuin ulos autosta ja manasin, että minkälaista hommaa tämä on kun tukitaan ihmisiltä tie. Siinä oli miehiä ja naisia vetämässä sitä muuttokuormaa, ja saatiinhan siinä tie vapaaksi vihdoin viimein.

- Astuessani takaisin autoon tein sen huomion, että molemmat vangit olivat nyt siviilivaatteissa. Eihän minulta ollut aikaa siinä menossa taakseni kurkistella eikä mitään puhella: koko huomio oli keskitettävä edessäolevaan tiehen. - Myöhemmin, kun etsivien ja poliisien kanssa käytiin läpi tätä samaa reittiä, he tulivat laskelmissaan siihen tulokseen että keskimääräisen vauhdin tuolla matkalla oli täytynyt olla 75-80 km/t. Joskus tietysti mentiin huomattavasti kovempaa kun taas väliin oli pakko hiljentää, jopa pysäyttää kuten Vetelissä. Senaikaiset tiet olivat erittäin mutkaisia, lisäksi oli paljon rapakkoja ja vesilammikoita, joita ei ehditty väistellä. Olin siis ajanut miltei samassa jaksossa ensin Helsingistä Kokkolaan ja taas takaisin - niinpä, kun päästiin Tampereelle saakka, olivat silmäni ajettuneet melkein umpeen pelkästä väsymyksestä. Kello oli silloin 6 paikkeilla aamulla.

- Tampereella oli ajettava erääseen Näsijärven rannalla olevaan huvilaan - muistan hyvin sen vieläkin ja osaisin sinne minä päivänä tahansa uudelleen. Sinne pysähdyttiin.

- En tosiaankaan muista enkä edes tiedä, puheltiinko autossa matkan aikana ja mitä - niin täysin keskittynyt olin pelkästään ajamiseen, mutta sellainen vaikutelma minulle jäi, että Maria Åkerblom oli hyvin hermostunut. Ehdin kyllä puolestani minäkin miettiä kaikenlaista - että jos ajan ojaan ja lähden pötkimään - mutta saatin kyllä kuvitella seuraukset. Kaiken kaikkiaan: matka oli organisoitu erittäin hyvin, minua varten oli koko ajan vartija valmiina. - Ennen Tamperetta meitä jonkin aikaa seurasi joku henkilöauto, en tiedä oliko poliisi vai mikä. Silloin sain takapenkiltä kehotuksen ajaa vieläkin kovempaa, ja niin se toinen auto jäi.

Ihmeellinen pyykkikori

- Jäittekö kaikki sinne Näsijärven rannalle?

- Ei, ainoastaan Maria ja ne kaksi, jotka istuivat hänen kanssaan auton takaosassa. Minä ja etupenkin mies jatkoimme miltei välittömästi Helsinkiin. Tampereen ja Helsingin välille oli sitten jo ehditty järjestää kaksikin tiesulkua, mutta mitäs, meitähän oli vain kaksi miestä. Vilkaistuaan vaunun takaosaan ja todettuaan sen tyhjäksi päästi poliisi meidät menemään molemmilla kerroilla - ihme kyllä, olihan vaunu yltä päältä kuran peitossa, joten ei ollut vaikea päätellä, että sillä oli ajettu hyvin pitkä matka.

- No mutta kuinkahan se Maria sieltä sitten pääsi Helsinkiin ja Toivolaan takaisin?

- Sehän tuli pyykkikorissa, kertoo autonkuljettaja Kotilainen. - Kun se oli pieni ihminen, niin se pakattiin pyykkikoriin ja lähetettiin eräänä kauniina päivänä junalla pikatavarana Helsinkiin. Helsingin asemalla olivat noutajat vastassa, nostivat pyykkikorin odottavaa autoon ja kiidättivät Toivolaan. Muistan kerrotun, että Helsingin asemamiehet olivat katsoneet pitkään sitä koria, joku oli kai havainnut siinä pientä liikettä. Arvattavasti oli pyykkikorissa olijalle pitkällinen paikallaanolo käynyt ylivoimaiseksi ja hänen oli täytynyt hieman käännähtää - ehkä joku oli painanut "pyykkejä", niin että oli alkanut tukehduttaa...

Tätä pyykkikori-matkaa Tampereelta Helsinkiin tuskin lienee julkisuudessa aikaisemmin tiedettykään. Oikeudenkäyntiselostuksista ilmenee, että kun Maria Åkerblom oli karannut Kokkolasta, päätteli poliisi hänen ennemmin tai myöhemmin ilmestyvän Toivolaan, jossa oli hyviä piilopaikkoja ja lokeroita ja jossa hänellä oli ympärillään paljon ystäviä. Niinpä poliisi järjestikin salaisen vartioinnin huvilan ympärille. Mitään ei kuitenkaan havaittu - kuinka olisikaan havaittu, kun etsitty vietiin sisään pyykkinä.

Kuitenkin kaikitenkin poliisi sai eräänä päivänä tietää, että joistakin töölöläisistä kauppaliikkeistä oli ostettu ruokia, jotka tiedettiin Maria Åkerblomin lempiruokiin kuuluviksi. Tästä poliisi päätteli, että hänen täytyi sittenkin jo olla sisällä huvilassa. Ratsia Toivolaan tehtiin klo 6 aikaan aamulla - ja sieltähän Maria-tyttö löytyi omasta sängystään.

Suurista riskeistä ja vaivannäöstä huolimatta oli vapaus jälleen muodostunut sangen lyhytaikaiseksi. Eipä kumma, jos olis vastahakoista nousta ylös tänä kovan todellisuuden aamuna. Poliisi kertoo, että viivyttelyä kesti kauan, ja että vaatteitakaan ei tahtonut löytyä mistään. Samassa huoneessa Marian kanssa nukkui myös muutamia lapsia. Marialta kysyttiin, ovatko ne Wartiovaaran lapsia. Hän kielsi, mutta juuri Wartiovaaran lapsia ne olivat, jotka pitkän etsiskelyn jälkeen olivat löytyneet, heitä oli piiloteltu jo pitemmän aikaa äidiltään ja viranomaisilta.

Autofirma ajan tasalla

Kun pakomatka Essexillä tuli yleiseen tietoisuuteen, se luonnollisesti herätti paljon kohua ja kirjoittelua lehdissä. Hämmästyttävää mutta totta on, että myös senaikaiset mainosmiehet osasivat "tyhjentää potin" ja saada asiaankuuluvan hyödyn: kohta seuraavina päivinä julkaistiin pääkaupungin lehdissä suuret ilmoitukset, joissa maahantuoja mm. sanoi tähän, tapaan:

- Kysykää Maria Åkerblomilta Essexin nopeutta ja kestävyyttä.

Essexin ohjaajaa, autonkuljettaja Väinö Kotilaa harmittaa vielä tänäkin päivänä se, ettei hän osannut silloin "tehdä rahaa": olihan toki hänen panoksensa matkan onnistumiselle vähintään yhtä tärkeä kuin auton.

- Kun tätä asiaa sitten myöhemmin tutkittiin, niin lupasivat ne minulle "kultamitalin" tuosta ajosta, mutta en minä sitä osannut mistään mennä perimään, saamatta se mitali on tänäänkin vielä.

Katumustako?

Autonkuljettaja Väinö Kotilaisella on kerrottavana vielä eräs mielenkiintoinen episodi Maria Åkerblomista. Tämä tapahtui silloin kun asiat oli saatu vihdoin oikeudessa käsiteltyä ja tuomiot - vuosikausien vankeustuomiot - oli julistettu.

Sen jälkeen oli eräs konstaapeli tullut Väinö Kotilaisen luo ja sanonut, että Maria Åkerblom haluaa tavata häntä. Sen jälkeen oli konstaapeli saattanut hänet Marian selliin.

- Konstaapeli seisoi koko kohtauksen ajan ovensuussa. Maria Åkerblom itki ja sanoi jotakin siihen tapaan, että kyllä hän on huono ihminen kun hän on tällaista aikaansaanut. Minä sanoin, etten tiennyt sanoa siihen asiaan mitään. Lopuksi hän sanoi minulle: "Muista pysyä oikealla tiellä." Minä vastasin: "Kiitos."

Viisu

Kuinka kuuluisa Maria Åkerblom ja hänen juttunsa tuohon aikaan oli, sitä todistaa se laulu, jota silloin laulettiin kaikkialla maassa. Mistään en ole painettuina löytänyt sen laulun sanoja, mutta monet osaavat siitä vielä muutamia säkeitä. Tähän tapaan se oli:

Se Maria Åkerblommi
se oli vasta veikeä mummi
kun se poliisia narraili
ja voi voi kun se harhaili.

Se Kokkolan putkasta luikki
mutta Helsingissä tie meni poikki

Toivolassa tavattiin
siellä kiinni napattiin,
mutta Maria se lauleli vaan:
Kyllä kyllä tässä selvitään
hissun kissun keino keksitään
vuosi pari lusitaan
sitten taasen karataan
kyllä tästä selvitään.

Hyvin mahdollista, että värsyjä oli useampiakin, ja että ne ovat unohtuneet aikojen kuluessa. - Autoilija Kotilainen muuten oli varma siitä, että edellä kerrottu putkasta karkaaminen oli tapahtunut vuoden 1926 toukokuussa. Tarkistin vielä kerran asian senaikaisista päivälehdistä. Lehdet kertoivat tapauksesta ensi kerran kesäkuun 2. päivän numerossa 1927 ja täytynee uskoa niiden kertomaa uutiseksi, siis juuri äsken tapahtuneeksi. Tämä vain osoituksena siitä, että ihmisen muisti saattaa pettää tärkeäksikin katsotuissa asioissa.

Vielä Erik Stadiuksesta

Eräs henkilö, joka ei halua nimeään julkisuuteen, tuli ja kertoi toimituksessa pienen episodin, jonka hänen nyt jo kuollut isänsä oli useaan kertaan puhunut.

- Minun isäni kuului åkerblomilaisiin alussa, mutta erosi sitten kuin näitä oikeusjuttuja alkoi syntyä. Muistan hänen useaan kertaan puhuneen meille lapsille kohtauksen, joka oli sattunut erään kokoustilaisuuden alussa tai väliajalla, en tiedä tarkemmin. Maria Åkerblom oli silloin jollakin tavalla kurittanut, siis kajonnut juuri tähän poikaan, Erik Stadiukseen. Kun hän oli huomannut, että isäni paheksui sitä, hän oli kysynyt:

- Vai mitä te tekisitte tuollaisille?

Johon isäni kertoi vastanneensa:

- Lähettäisin takaisin sinne, mistä on tullutkin, mutta en minä ainakaan häntä löisi.

Kertoja jatkoi edelleen tavanneensa muutamia vuosia sitten Helsingissä pari hienoa vanhaa neitiä, jotka aikaisemmin myös olivat kuuluneet åkerblomilaisiin. Kun näistä asioista tuli puhetta, hän oli sanonut:

- Kyllä isä kuitenkin aina koetti puolustaa Maria Åkerblomia ja puhua hänestä parhain päin.

Siihen toinen vanhoista neideistä oli surullisena sanonut:

- Ei hänessä ole puolustamista.

Tapahtui Ullavalla

Weneliuksen murhayrityksen tekijöistä on kertonut omakohtaisia muistojaan entinen myymälänhoitaja Vilho K a r j a l a i n e n, joka oli joutunut näistä asioista kertomaan myös todistajana oikeudessa. Hänen kertomuksensa on erittäin mielenkiintoinen ja antaa kuvan sen ajan jokseenkin rauhallisesta ja kiirehtimättömästä asioiden hoidosta - nykyajan ihmisestä se vaikuttaa suorastaan huvittavalta.

Mutta annetaanpa myymälänhoitaja Karjalaisen kertoa:

- Olin silloin Ullavan KPO:ssa tuuraamassa lomalla olevaa myymälänhoitajaa. Eräänä kesäpäivänä tuli omituinen saattue Kälviältä pyörillä. Kolme miestä ajoi edellä ja he vetivät väsynyttä pyöräilijää nuoralla perässään. Heidän jälessään tuli vielä kaksi pyöräilijää. Miehet tulivat sisälle kauppaan ja ostivat Hangon keksiä ja limonaadia evääkseen.

- He olivat niin erikoista joukkoa, että soitin hetimiten Ullavan poliisi Hirsikankaalle ja sanoin, että jos jossakin täällä lähistöllä on tapahtunut jotakin pahaa, niin voi epäillä, että tämä joukko olisi tehnyt itsensä syypääksi siihen. Poliisi sanoi, että hänpä soittaa heti Kokkolaan.

- Vähän ajan kuluttua hän soitti minulle ja sanoi, että linjat on nyt Kokkolaan päin poikki, mutta että kun hän aamulla menee Kokkolaan, niin hän käy poliisilaitoksella sanomassa.

- Niin kai sitten tapahtuikin, ja antamani tuntomerkit soveltuivat juuri niihin murhayrityksen tekijöihin. Poliisilaitokselta soitettiin Jyväskylään, että panevat miehet vahtiin, ja niin kävi, että miehet joutuivat kiinni Jyväskylässä.

- Jouduin sitten käräjiin todistamaan tästä asiasta ja sanoin siellä, että se oli tuo kaunis mies ja toinen hänen kanssaan. Tämä herra oli niin kaunis, että jos hän olisi ollut nainen, niin olisin rakastunut häneen. Sanoin sen myös oikeudessa, mutta he huusivat yhteen ääneen, että minä olen väärän valan tehnyt mies ja että he tulevat syyttämään minua väärästä valasta. - Tällaiset kokemukset minulla oli heidän kanssaan, lopettaa Vilho Karjalainen.

Sellitoveri

Tunnettu kumousmies Arvo T u o m i n e n kertoo teoksessaan "Maan alla ja päällä", että hän näinä vuosina joutui kerran Helsingin lääninvankilassa sellitoveriksi erään åkerblomilaisen kanssa, jonka hän sanoo olleen erittäin hauska ja mielenkiintoinen asuintoveri. Tämä henkilö oli odottamassa korkeimman oikeuden tuomiota monien pikkurikkeiden lisäksi osallisuudestaan nimismies Weneliuksen murhayritykseen. Näin kertoo Poika Tuominen tuosta miehestä ja ajasta.

"Niin sitten sain todella kaikin puolin, miellyttävän, sopuisan ja mukavan asuintoverin. Hän oli syntynyt Kokkolan seudulla ja omistanut joitakin teollisuuslaitoksia ja muistaakseni maatilakin. Hän oli intoutunut mariaåkerblomilaisuuteen siinä määrin, että oli aste asteelta luovuttanut omaisuutensa Marian käytettäväksi ja oli nyt oman kertomansa mukaan puilla paljailla. Hän oli suuren perheen isä, ja koko perhe eli sillä hetkellä jonkinlaisen tilapäisavustuksen varassa.

Vankitoverini oli luja vakaumuksen mies. Epäröimättä hän uskoi Maria Åkerblomin ihmeitä tekevään voimaan. Hän kertoi mitä mielikuvituksellisimpia tarinoita. Marian ihmenäyistä, kielilläpuhumisesta ja kaikesta sellaisesta, mikä salaisuuksiin perehtymättömästä tuntui aivan uskomattomalta. Niin vakuuttavasti ja silmää räpäyttämättä hän niistä kertoi, etten voinut enkä hennonnutkaan väittää hänen tarinoitaan valheeksi.

Keskusteluja ja käsityksiä

Maria Åkerblomia hän piti eräänlaisena puolijumalana, mutta sen sijaan vihasi synkästi Vartiovaara-nimistä lahkon johtomiestä, joka hänen kertomansa mukaan vain keplotteli Marian rahoja itselleen. Hän vakuutteli minulle monessa yhteydessä, että Maria, tuomittakoonpa hänet sitten vaikka jalka- ja käsirautoihin, olisi lähtevä jonakin päivänä eivätkä kahleet, kalterit ja muurit voisi häntä estää, sillä Herran henki asui hänessä. Tästä väittelimme useaankin kertaan, koska tällaista mahdollisuutta en hienotunteisuudessanikaan halunnut uskoa. Eräänä päivänä vartija kuitenkin kertoi, että Maria Åkerblom oli karannut - lahkolaisten avustamana kuten myöhemmin selvisi - Hämeenlinnan lääninvankilasta. Sellitoverini voitonriemu oli rajaton:

- Enkö minä sanonut, hän huudahti. - Monet kerrathan sitä sanoin ettekä te uskonut. Jos hänet otetaan uudelleenkin kiinni, niin taas hän lähtee eikä tarvita oven avaajia eikä kaltereiden sahaamista, sillä hänessä on Herran voima!

Yhdessä tutkimme raamattua ja keskustelimme siitä vakavasti. Joka ilta toverini polvistui vankisellissä ja piti noin viisi minuuttia kestävän rukoushetken, jonka aikana minäkin vaikenin. Varsinkin ystävyytemme alkuaikoina hän koetti käännyttää minua uskoonsa ja minä puolestani häntä omaani. Totesimme lopulta molemmat, että ero oli meissä niin suuri, ettei meistä koskaan voisi tulla toistemme aatteiden kannattajia. Monia mielenkiintoisia, niin hauskoja kuin vakaviakin keskusteluja meillä siitä huolimatta oli.

Kerran kysyin, eikö ole synti, että vakaa uskovainen mies sekaantuu niin törkeään rikokseen kuin murhayritykseen. Silloin hän katsoi minuun tiukasti ja sanoi suoralta kädeltä:

- Raamatussakin sanotaan, että kun perkele tulee nenälle, niin on lupa huitaista se siitä pois!

Minä totesin:

- Teidän moraalinne tuntuu olevan koko lailla samanlaista kuin meidänkin; kaikki minkä teette suuren johtajanne hyväksi, on jo etukäteen anteeksi annettu.

Ystävinä erosimme ja lupasi me tavata vapauduttuamme. Niin ei kuitenkaan ole käynyt."

Näin siis kommunisti Arvo Tuominen kerrallisesta koppitoveristaan, joka oli hyvin keskeisiä åkerblomilaisia.

Kuten lainauksesta käy selville, eivät karkaamiset loppuneet siis Kokkolan putkasta karkaamiseenkaan, mutta siitä seuraavalla kerralla.

Kuvatekstit:

Maria Åkerblom 20-luvun muodin mukaan pukeutuneena.

Myös tämän kuvan on Otto Junnola ottanut oikeusjuttujen aikana. Kirkkoreessä istuvat Wartiovaara ja Åkerblom, kuten on helppo arvata, kannaksilla seisovat poliisimiehet lienevät Möller ja Kuusela. Junnola muistaa Marian hatussa olleen mustan harson, jonka hän veti silmille silloin kun jotakin epämiellyttävää oli tekeillä. Tässä harso lienee ylhäällä, koska kasvojakin erottaa.

Nimismies Weneliuksen moottorivene, johon oli kiinnitetty "helvetinkone": se oli suunniteltu trotyylistä kymmenen litran pirtukanisteriin, laukaisijana piti toimia pyssyn laukaisulaitteen. Jostakin syystä laite ei toiminut, ja niin piti yrityksen tekijän turvautua ampumiseen.