Ericssonien jäljillä eli seikkailu mennoniittain hautausmaalla

Kokkola 8.9.1983

Ericssonin veljekset, nuo ainoat suomalaiset, jotka koskaan ovat joutuneet lähtemään maanpakoon uskonsa takia, tuntuvat edelleen kiinnostavan ihmisiä. Ennen kaikkea tietysti kälviäläisiä, olivathan he Kälviän papin poikia.

Mikäli runottaret ovat viihtyneet Nilsiän Palonurmella kirjailija Matti Pajulan tykönä, saattaa näytelmä Ericssonien veljeksistä jo piankin nähdä päivänvalon. Jollakin taholla on herätetty myös ajatus muistomerkin pystyttämisestä heille.

Kun aikoinani v. 1971 kirjoitin Keskipohjanmaassa pitkähkön Ericssonin veljeksistä ja heidän maanpakolaismatkaansa kuvaavan kertomussarjan, kävin myös Hampurissa Altonan kaupunginosassa, jossa mennoniittain hautausmaa sijaitsee ja jonne veljeksistä vanhin, Jacob Ericsson, on haudattu. Katselin ja tutkistelin aikani, mutta mitään Ericssoniin viittavaa nimeä en löytänyt joten tyydyin ottamaan yleiskuvan hautausmaan vanhimmasta osasta.

Parempi onni on siinä suhteessa ollut eräällä toisella kokkolalaisella, nykyään Hampurissa asuvalla Keijo Junttilalla. Erään toisen suomalaisen, kymmenen vuotta Altonassa asuneen tuttavansa kanssa he olivat - eräitten puhelinsoittojen jälkeen - onnistuneet löytämään tälle samalle hautausmaalle ja vielä enemmän: löytämään Jacob Ericssonin hautakiven. Tapauksesta hän kertoo kirjeessään:

"Tulimme Niemisen kanssa sinne mennonittain nykyiselle hautausmaalle, joka on kooltaan harvinaisen pieni, sellainen kuin Kokkolassa oleva englannin puisto. Se oli kahdestaan äkkiä läpikotaisin katsottu ja sanoin Niemiselle ettei täällä taida olla, kun samassa huomasin eräässä nurkkauksessa erikseen aidatun alueen. Menimme sinne, ja käytävän molemmin puolin oli 1500- ja 1700-luvulla kuolleitten hautapaasia, jotka kaikki katsoimme läpi. Panin merkille että eräässä paadessa oli eläimen, kuin suden kuva. Juuri kun olimme lähtemäisillämme pois, ilmestyi aivan aidan takana olevasta talosta siihen kuin taiottuna valtavan vanha mies, joka kysyi, etsimmekö jotain. Hän sanoi seuranneensa ikkunasta kun katselimme niitä vanhoja paasia. Kerroimme, mitä me etsimme ja että mekin olemme Suomesta kotoisin.

Hän sanoi meille että tuo paasi jossa on eläimen kuva, on niiden, jotka ovat Suomesta tulleet ja mennoniittain seurakuntaan vaikuttaneet. Vanha mies kertoi olevansa eläkkeellä oleva lääkäri ja asuvansa tässä hautausmaan hoitajalle rakennetussa talossa, nykyinen hautausmaan hoitaja asuu kuitenkin muualla. Vanha mies kertoi saaneensa asumisoikeuden koska oli toiminut tämän hautausmaan hoitajana opiskeluaikanaan joskus 20-luvulla ja seuranneensa koko elämänsä mennoniittain seurakuntaa.

Vanhus kertoi meille, ettei siihen aikaan - 1600-1700-luvuilla - ole vielä ollut tapana laittaa kaikkiin hautapaasiin vainajien nimiä, riitti kun laitettiin vuosiluku ja numero: tuo numero viittaa mennoniittain seurakunnan arkistossa säilytettävään asiakirjaan: josta selviävät yksityiskohtaisemmat tiedot vainajasta.

Tämä mies, ilmeisesti mennoniitta itsekin, kertoi seurakunnan Hampurissa olevan pieni, enää vain n. 600 jäsentä, etupäässä vanhoja ihmisiä, eikä uusia jäseniä liity. Seurakunta on taloudellisissa vaikeuksissa, mutta vielä on eräs tehtailija Mertens, joka heitä rahoittaa.

Saimme tietää senkin, että tämä nykyinen hautausmaa on ollut viimeaikoina hävitysuhan alaisena, mutta että viime vuonna on tullut suojelupäätös, jonka mukaan tätä ei saa hävittää eikä muuttaa. Ikäänkuin asian vahvistukseksi vanhus otti lujasti kiinni eräästä hautapaadessa olevasta ruostuneesta teräsrenkaasta ja sanoi, että "nyt näitä ei enää tarvitse siirtää, ne saavat kaikki olla täällä".

Jo etsimistyönsä alkuvaiheessa pojat olivat päässeet selville, että Mennoniittain hautausmaa oli alkujaan sijainnut aivan muualla - nimittäin sen kuuluisan Reberbahn-kadun päässä, lähellä Hampurin kalatoria. Kun kaupunki kasvoi ja laajeni, jäi tämä alue aivan liikenteen ja katuelämän jalkoihin. Silloin siirrettiin kaikki vainajien luut ja hautapaadet niiden nykyiselle paikalle.

Mutta edelleen on kaupunki kasvanut ja alue jäänyt keskelle asutusta. Toivottavasti tuo erikoinen, rauhaa henkivä paikka saa kaikesta huolimatta säilyä.

Suden kuvan sai siis Jacob Ericsson hautapaateensa, merkiksi siitä että hän oli tullut pohjoisesta maasta. Lisäksi paadessa on merkintä: Den 26 May 1681 no 73.

Vielä ei Keijo Junttila ole päässyt käymään mennoniittain arkistossa tarkistamassa mainitusta asiakirjasta, onko kysymyksessä todella Jacob Ericsson mutta tuskinpa se on tarpeenkaan, tähänkinastisten tietojen valossa asia tuntuu olevan selvä.

Eipä siis kumma, jos en kiireisellä käynnilläni kymmenkunta vuotta sitten voinut löytää Jacob Ericssonin hautaa kun ei siinä nimeä ollut - sudenkuvaa en sellaiseksi merkiksi voinut aavistaa. Monissa näissä vanhoissa paasissa oli kirjoitustakin, mutta siitä oli mahdoton saada selvää, se on kuulema muinaissaksaa.

Mukavaa, että suomalaispojat vaivautuivat selvittämään asiaa ja vielä lähettämään oheiset kuvat. Kiitos!

TEKSTI: ANNIKKI WIIRILINNA
KUVAT: KEIJO JUNTTILA

Kuvatekstit:

Yleiskuva Mennoniittain hautausmaan vanhimmasta osasta. Vasemmalla olevassa rivissä sijaitsee sudenkuvalla koristettu paasi.

Pohjoinen eläin - susi - on kuvattu Suomesta tulleen Jacob Ericssonin hautapaateen.