Kahden orvon kohtalo liikutti Kokkolan raatia

Kokkola 21.12.1977

Vuonna 1809 tapahtui Kokkolassa tavallisia ihmisiä koskeva murhenäytelmä, joka sattui pahimmoikseen joulun alla. Se tapahtui merimies Ahlbäckin perheelle, joka asui hyyryläisenä tuolla Pakkahuoneenkadulla erään laivurin talossa.

Tämä merimies itse - nuori, komea, vähän levoton ja viinaan menevä mies - oli saman vuoden kesällä karannut laivasta jossakin ulkomaan satamassa ja häipynyt sille tielleen. Vaimo, näitä kokkolalaisia hänkin, jäi nyt puille paljaille, miehen palkkatulot loppuivat siihen päivään jona hän laivastaan karkasi. Ei auttanut muu kuin kääntyä merimieshuoneen kassan puoleen, josta myönnettiin pieniä avustuksia. Mutta suru ja puute kävivät niin kohtalokkaaksi tälle nuorelle naiselle, että hän sairastui. Mikään maallinen lohtu ei enää auttanut, tuli korkea kuume, ja eräänä myrskyisenä joulukuun yönä hän kuoli pois.

Naapurin vaimo, merimiehenleski Elsa Asp, joka oli häntä käynyt katsomassa ja hoivaillut, meni seuraavana aamuna sairaan luo. Vain pieni öljytuikku paloi huoneessa, vuoden vanha lapsi istui kätkyessään ja itki. Toinen, kolmivuotias, oli herännyt ja yritti nyt herätellä äitiä.

Voi surkeus - nyt ne jäivät kokonaan ilman huoltajaa nuo kaksi pientä. Mikä tässä nyt neuvoksi? Mihin heidät nyt yhtäkkiä?

Huhu tapahtuneesta levisi jo seuraavana päivänä ympäri kaupunkia. Kadunkulmissa päiviteltiin ja voivoteltiin, ja pianhan tieto asiasta kantautui myös herrojen maistraatin jäsenten korviin.

Ei löytynyt valmista kaavaa, jonka mukaan tässä olisi toimittu. Ei löytynyt ketään joka olisi sanonut: minä otan ne lapset.

- No eikö se Aspin leski ottaisi niitä hoiviinsa? Sehän on tomera nainen ja omat tytöt ovat jo palveluksessa, kyseltiin.

- Milläpä se? Itsekin joutuu kerjäämään, tiesivät toiset - No saahan se eläkkeen, vastahan sille viime vuonna myönnettiin köyhäinkassasta eläke.

- Niin niin, mutta tiedätkös minkä suuruinen se on? Se tekee yhteensä 6 riksiä 32 killinkiä. Koetappas elää sillä yksi vuosi niin tiedät elätetäänkö sillä lapsia. Eiväthän nekään sentään pelkillä silakanpäillä ja sintumaidolla elä, vaikka köyhän lapsia ovatkin. sanoi joku tietävämpi.

No, naapurithan siinä ensiavun antoivat, vietiin vaatetta ja ruokaa sieltä täältä, ja kun Aspin Elsa kyllä oli tomera nainen ja hänen mökkinsä oli lämpimämpi lankesi kuin luonnostaan että sinnehän ne lapset vietiin. Ahlbäckin vähäinen omaisuus kerättiin ja tuotiin Aspin Elsan vintille - sieltä saa jos kehtaa mies vielä Kokkolaan joskus ilmestyä, karkuri ja heitteille jättäjä.

Mutta nuo itkevät, avuttomat köyhät lapset - heidän kohtalonsa ei antanut kokkolalaisille rauhaa, ei ainakaan joulurauhaa. He tiesivät että jotakin piti tehdä.

Ja niin vielä, ennen joulua, kokoontuivat kaupungin vanhimmat, ne raatimiehet.

He ratkaisivat asian aivan oman mallinsa mukaan, sellaisen yhteisvastuun periaatteella, joka tuo mieleen alkuseurakunnan ajat. He päättivät todella pitää huolen omista köyhistään.

Niin sovittiin, että noiden orpolasten elatukseen luovutetaan joka viikko viisi naulaa leipää, kaksi kappaa perunoita, kaksi naulaa suolakalaa, puoli naulaa voita, viisi naulaa ruis- ja ohrajauhoja, kannullinen kaljaa tai tuopillinen maitoa.

Se, että sovittiin nimenomaan elintarvikkeista eikä rahasta, johtui varmaan niistä vaikeista ajoista, joita juuri oli eletty: tahdottiin näin turvata ja varmistaa ainakin lasten hengissä pysyminen. Nämä elintarvikkeet jätettiin lastenhuoltajalle, merimiehenleski Elsa Aspille, joka heitä ja heidän äitiään oli vähäisille mahdollisuuksineen tähänkin asti hoivaillut, ja tietenkin asetettiin myös tarkka kontrolli päälle siitä, että elintarvikkeet tulivat asianmukaisesti lasten hyväksi käytetyiksi.

Ensimmäisen kahden viikon elintarvikkeet sitoutuivat toimittamaan kaupungin valtaporvarit: raatimies Rahm sekä kauppiaat Donner ja Jan Riska. Seuraavan kahden viikon elintarvikkeista vastasivat taas raatimiehet Chorin ja Lithén, kauppias Kjemmer ja kauppias A. Kyntzell, kupariseppä Björkman, kauppiaat Nils Rahm, J. ja A. Kjemmer, Westring sekä suutarimestari Wallin. Näitä renkaita muodostettiin useita, myös käsityöläismestarit muut porvarit sitoutuivat elättämään lapsia kukin määrärajan, sen jälkeen aloitettiin taas kierto alusta.

Näin parempiosaiset joutuivat tavallaan henkilökohtaiseen vastuuseen siitä, että nämä heidän keskellään elävät köyhät orpolapset saivat edes alkeelliset elämänmahdollisuudet. Elintarvikkeista luopuminen ei varmaankaan rikkaimmille merkinnyt aineellisessa mielessä paljoakaan, mutta näin yksityiskohtainen huolehtiminen köyhän asiasta tekee nykyihmiseen pakostakin mieltä lämmittävän vaikutuksen. Yhteiskunnallinen huolto astui ensi askeleitaan vedoten parempiosaisten inhimillisyyteen.

Kuinka hyvin ja kuinka pitkälle tämä kokkolalaisten huoltorengas pelasi, siitä ei valitettavasti historiankirjoittaja enempää mainitse, mutta meillä on oikeus olettaa että se toimi, koska siihen turvauduttiin melko pian uudelleen. Silloin oli kysymyksessä merimies Frimanin kolme alaikäistä lasta.

Annikki Wiirilinna

Kuvateksti:

Tällaiselta on näyttänyt 1700-1800-luvuilla Kokkolan torin lounaiskulma, kun vanha kirkko ja tapuli vielä olivat paikoillaan. Nämä rakennukset tuhoutuivat v. 1860 vähän ennen joulua sattuneessa suuressa tulipalossa. Piirros on arkkitehti Krister Korpelan käsialaa.