Kuvia 1700-luvun Kokkolasta

Keskipohjanmaa 24.12.1967

Vaikka neljä suurta tulipaloa on hävittänyt Kokkolaa sen olemassaolon aikana, on kaupungissa kuitenkin säilynyt aika paljon vanhoja rakennuksia. Vanhimmat niistä ovat aina 1600-luvulta, ja 1700-luvulla rakennettuja taloja tapaa vielä tänä päivänä kymmenittäin: niitä on Isollakadulla, molemmilla kirkkokaduilla, Kustaa Aadolfinkadulla ja siellä täällä muuallakin. Asiantuntijoille niillä on esitettävänä ihan oma "käyntikortti", mutta kun oikein tarkkaan ja hiljaa kuuntelee, saattavat ne kertoa jotakin ihan tavalliselle kuulijallekin. Kotoisen hyrinän joukosta siinä kerronnassa erottaa myös kaukaisten merien ja vieraitten maitten säveliä, sillä Kokkola oli kerran rikkaitten laivanvarustajien ja hyvinvoipien porvarien kaupunki. Tukholmassa käynnit olivat heille miltei yhtä tavallisia kuin tämän päivän kokkolalaisille liikemiehille Helsingissä käynnit, ja heidän laivansa purjehtivat myös Hollannin, Ranskan, Italian ja Espanjan satamiin. Kaikki tämä pohjautui siihen tervaan, jota ympäristön metsissä poltettiin, ja jota purjelaivojen aikakaudella kaikkialla maailmassa tarvittiin.

Silloin, 1700-luvun lopulla, kun useimmat noista taloista vielä olivat uusia, eli tässä kaupungissa vain toistatuhatta asukasta, joten kaikki tunsivat toisensa vielä paremmin kuin nyt. Kadut muistuttivat lähinnä maanteitä, eikä niillä ollut vielä jalkakäytäviä, mutta kaupungin vesiperäisen maaston takia piti olla paljon ojia, joiden yli oli rakennettava pienin puusiltoja. Kauppiaita oli paljon. Kaupunkilaisia sanottiin porvareiksi, mutta porvareista oli niin monta alalajia, että niiden sokkeloihin helposti eksyy: on parempi sanoa, että oli ensin isot eli valtaporvarit, jotka samalla olivat laivanvarustajia ja rakennuttajia, sitten keskinkertaiset ja pikkukauppiaat, lopuksi käsityöläiset ja merimiehet. Aatelistoa ei ollut. Maaseurakunnan uudesta komeasta pappilasta käsin säteili rovasti, teologian tohtori Antti Chydeniuksen valistunut henki. Jossakin kaupungin pienistä taloista oli asunut myös pitäjänapulainen Jaakko Tengström, sittemmin Suomen ensimmäinen arkkipiispa, joka tosin tällä hetkellä jo vaikutti Turun yliopistossa.

Miltei kaikkiin sen ajan porvaris- niinkuin käsityöläisrakennuksiinkin kuuluu pihan perällä olevat ulkohuonerakennukset muutaman lehmän navettoineen, talleineen, läävineen ja aittoineen. Kaupungissa harrastettiin aivan yleisesti maanviljelystä, eivätkä viljelysmaat olleetkaan kaukana: vähän tulliaidan tuolla puolen, Stakeetti- nykyisen Kustaa Aadolfinkadun takana. Stakeettikadulla oli myös köydenpunojan, nuoren Kustaa Öbergin köysirata, jossa hän valmisti touveja ja kaikenvahvuisia köysiä kaupungin laivastoa varten, eivätkä hänen tekemänsä köydet edes riittäneet: hänen lisäkseen tarvittiin parhaana aikana kolme muuta köydenpunojaa. Siitä syntyi ensimmäinen ja pitkän aikaa ainoa köydenpunojain ammattikunta Suomessa.

Kuvitellaanpa, että elettiin joulunaluspäiviä tässä kaupungissa. Tavallisesti kuului kadulla kävellessä sieltä täältä kangaspuitten pauketta, kun pirtaa lyötiin hurstia vasten. Kankureita oli paljon, sillä suuret purjelaivat tarvitsivat paljon purjekangasta, hurstia, ja se kudottiin pääasiassa omassa kaupungissa. Nyt olivat kuitenkin kankurit jättäneet kangaspuunsa ja peittäneet ne liinalla joulun yli, väkipyöräntekijä oli pysäyttänyt sorvinsa, mutta suutareilla ja räätäleillä oli monellakin vielä kiirettä. Talojen avoimissa ulko-ovissa kulki kiireisiä naisihmisiä kantaen ämpäreitä, kattiloita ja sankoja. Kadulla parveili merimiehiä, jotka olivat jo selvästi aloittaneet joulunvieton: heidän talvityönsä, purjeitten neulominen, ei ollut niin kiireellistä, etteikö sitä olisi hennonut lopettaa hyvissä ajoin. Joku palvelustyttö juoksi peruukkimaakarille: hänen herransa peruukki piti vielä hakea ennenkuin tuli pimeä.

Satoi hiljakseen lunta. Kulkusten kilinä lähestyi Hollihaasta päin. Sieltä pensaitten ja harvojen puitten välistä vilkkuu kesäisin vesi, mutta nyt on kaikki lumen peitossa, hevoshaan suuret mättäätkin. Niiden välissä kulkee kuomureki, jonka etuistuimelta renki ohjailee hevosta. Takana istuu susiturkeissa itse isäntä, tämän kaupungin valtaporvareista rikkain ja huomatuin, Antti Roos. Tulee telakaltaan nytkin, vaikka on talvi ja kylmä. Siellä kai sen Neptunus-fregattia köölhaalataan parhaillaan, korjauslaiturissa.

Antti Roosilla on miettimistä. Jouluajatukset eivät häntä niinkään rasita, sillä hän on toimelias mies, jonka ajatukset askartelevat mieluimmin tervalästeissä. Myös fregatit ja prikit, jotka hän yksin tai muutamien muiden kanssa omistaa, antavat paljon päänvaivaa: onhan niitä yhteensä 24 kappaletta - melkoinen määrä yhden miehen omaisuudeksi. Kotona on tänä talvena vain 8 - muut purjehtivat tälläkin hetkellä Välimerellä ja kuljettelevat rahtia. Eniten huolettaa Continental, joka purjehtii aina Länsi-Intian vesillä ja josta ei pitkään aikaan ole tullut tietoa.

Kun Antti Roos ajaa Rahmin talon ohitse hänen mielessään käväisee kuva vaimosta - sellaisena kun hän sen ensi kerran näki, Henrik Rahmin ainoan tyttären. Siitä on jo aikaa - yhdeksän tytärtä on vaimo ehtinyt hänelle synnyttää mutta vain yhden pojan. Sanovat niitä kauniiksikin, tyttäriä - "yhdeksän ruusua" tiedä häntä. Aika kummallinen vain oli se viime talvinen tapaus. Tulee kaupunkiin kihloissa oleva mies, oikein professorismies Turun Akatemiasta, Franz Mikael Franzen. Ja kun näkee Lillin, sen vanhimman tyttären, niin eikös ota ja päätäpahkaa rakastu siihen, jätä entiset morsiamet ja kaikki ja niin menee naimisiin Lillin kanssa. Siellä se on nyt Lilli Turussa professorskana. Vaan mikä lie se professori, runoilija. Ei se ainakaan tuntunut paljon miesten asioista olevan kuusalla... Mutta kai se oli naisten mielestä jotakin.

Isoa katua ajaessaan Antti Roos päättääkin poiketa Raatihuoneen takana olevaan kaupunginkellariin. Siellä saisi tavata jonkun, jolla ehkä olisi tuoreita tietoja laivoista...

Pormestarinkatua kävelee hiljalleen pienehkö, enemmän kapeaharteinen mies. Hänen päässään on silinterihattu ja kädessä hopeapäinen keppi. Hänen silmissään on valpas ja älykäs katse, suun ympäriltä viipyy hymynhäive. Pormestari Antti Söderlund on lähtenyt pakoon talostaan, jossa vielä siivottiin. Hän nauttii kävellessään lumisesta talvi-ilmasta ja pienen kaupungin rauhallisista kaduista. Hän on syntynyt ja kasvanut Vaasassa, mutta yliopistovuodet Turussa ovat muistoineen vielä niinkuin päällimmäisinä: Kokkolassa hän on ehtinyt olla vasta neljä vuotta. Paljonhan on tietenkin toivomisen varaa näissä oloissa, varsinkin Turkuun verrattuna, mutta toisaalta on hyvä, että niin on: sitä mies tuntee itsensä tarpeelliseksi kun tekemättömän työn päätä ei näy.

Jotakin hän oli kuitenkin täällä kaivannut. Hyväntahtoisia ja iloisiahan nämä olivat, oli niillä rahaa ja tavaraa, mutta joskus tuntui sittenkin ahtaalta. Olivat niin kiinni omissaan ja perinnäisissä käsityskannoissaan, ettei niitä saanut jämähtämäänkään. Oli vain vanha rovasti, joka teki poikkeuksen: hän ajatteli erilailla kuin muut. Hän ajatteli jopa palvelusväen asemaa... Miten saisi häneen enemmän kosketusta, pääsisi oikein keskusteluun? Mitä jos yrittäisi perustaa lukuseuran tänne ja saada siihen vanhan rovastin mukaan?

Sillä vaikka pormestari Söderlund olikin lukenut lakia, hän oli kuitenkin pohjimmiltaan humanisti. Ihmisellä oli toki velvollisuutensa, tehdä työnsä ja toimittaa kartanonsa, mutta ihmisen hengellä oli ulottuvaisuutta myös kauas, rajattomasti, ajatteli hän. Lukuseuraa hän oli kauan miettinyt, ja seuraavan kesänä hän sen perustikin, Siihen tuli mukaan Chydenius, kuten hän oli toivonut: tulivat molemmat kappalaiset Stenhagen ja Snellman, pedagogion rehtori Nordling, kaupunginlääkäri Gottsman ja apteekkari Libeck, kaikki raatimiehet ja kymmenkunta kauppiasta - joukossa Joakim Donner, Jean Kyntzell, vieläpä Antti Rooskin.

Rouva Kyntzellin redingotemallinen takki ja kookas hattu on reunustettu ruskealla turkiksella. Rakel Sofia Kyntzell, Jean Kyntzellin rouva - omaa sukua Rahm - on tulossa Donnerin talosta, sillä molemmat rouvat pistäytyvät mielellään toisissaan. Hänen kädessään, muhvin sisällä, on paperilappunen, jonka rouva Donner on juuri hänelle antanut: siinä on tukholmalaisen inkiväärikakun resepti. Vielä huomenna hän ehtisi sen tehdä, aamulla varhain ennenkuin ne rummulla päristäen joulurauhan kaupunkiin julistavat. Hän tarjoaisi sitä kakkua kahvin kanssa jouluaamuna väellekin. Tänä vuonna heillä oli joulupöydässä rusinaleipiä ja riisipuuroakin, harvinaisia ulkomaan herkkuja. Kahvista eivät ihan kaikki välittäneet: se oli heidän mielestään karvaan makuista, mutta hyvien leivonnaisten kanssa sitä Tukholmassakin juotiin, ja niitä hän oli päättänyt tehdä vielä lisää.

Rouva Kyntzellillä on kiire: hänen pitää vielä hakea viheriä merinovillainen pukunsa neulojalta. Vähän harmittaa, ettei koko kaupungissa ole yhtään ammattitaitoista naisten räätäliä, on vain ompelijattaria. Hän ei tiennyt, missä vika oikein oli, mutta jollakin tavalla muodikkaammin istuivat tukholmalaisten vaatteet päällä kuin nämä niiden tekemät. Näin talvella täytyy kuitenkin tyytyi kotituotteisiin - kesällä hän kyllä teettäisikin taas Tukholmassa puvun, sellaista ampiremallia, mitä niillä siellä jo näkyi viime kesänä.

Alkaa jo pahasti hämärtää. Hän näkee, että tullitarkastaja Hjertmanilla sytytetään kynttilät kadunpuoleiseen kamariin. Miten hän olikaan viipynyt näin kauan, ja vielä ilman palvelustyttöä?

Tuskin hän ehtii kotiin, kun kadulle jo laskeutuu täysi pimeys. Vain ikkunoitten läpi kajastavat takkatulet ja kynttilänvalot antavat sinne tänne vähän valonhäivää. Pimeälle kadulle ei ole hyvä uskaltaa ainakaan naisihmisen. Kun miehet lähtevät ulos, kannattavat rengeillään kynttilälyhtyä edellään.

Renkituvan nurkassa jossakin makailee penkillään renki Pietari Aataminpoika ja muistelee viimejouluisia huveja. Oli pukeuduttu valepukuihin ja mustiin naamioihin ja kiusattu ukkoja kadulla. Oli vähän tapeltukin maalaisten kanssa. Oli taidettu kaataa se raatihuoneen edessä seisova puuhevonenkin, se teräväselkäinen, jonka päällä rangaistavia istutettiin - oli ruvennut se harmittamaan.

Mutta nyt on pormestari ja raati panneet niin kovan lain, ettei taida kannattaa yrittää: tulisi kovasti raippoja, jos kiinni joutuisi. Niin tarkoiksi ovat tulleet, ettei saisi enää keilaakaan pelata tässä kaupungissa eikä lautapeliä. Kirkonajankin nyt kuulemma kellonsoittajat kiertelevät ympäri kaupunkia ja etsivät rikkureita, kiinni joutuu jos vaikka lautapeliä tavataan pelaamasta.

Hiillos hiipuu renkituvan nurkkatakassa, ulkona kylmenee. Taitaa tulla kylmä joulunaika. Pietari Aataminpoika vetää vällyä päälleen: avotakan lämpö ei kauan kestä. Unensa läpi hän kuulee torilta palovartijan torven tärähdyksen ja yksitoikkoisen, laulavan huudon:

Kello on jo kymmenen lyönyyt...

Annikki

Kuvatekstit:

Rouva Britta Niemi, o.s. Riska, on Donnerin kauppiassukua suoraan alenevassa polvessa. Suvun vanhat kauniit huonekalut ovat periytyneet hänelle ja muodostavat arvokkaan, suorastaan korvaamattoman osan hänen kotiaan, joka sijaitsee vanhassa talossa Ranta- ja Pitkänsillankatujen kulmassa. Salin seinien alaosaa peittävät koristeelliset paneelit. - Rouva Niemi Kai-poikansa kanssa rokokoo-tyylisellä perintösohvalla.

Näin kauniista ovista kävivät ulos ja sisään 1700-luvun ihmiset.

Tällainen oli näkymä torilta, raatihuoneen edustalta 1700-luvun lopulla. Torikadun ja Isonkadun kulmassa Kyntzellin kauppahuone, sitä vastapäätä kauppias Lindbäckin talo ja sen takana, Isonkadun varrella silloinen Antti Roosin talo. Torin vastakkaisella puolen, nykyisen HOP:n talon paikalla Keckmanin talo. Taustalla näkyy vanhan kirkon tapuli.

Kaikki nämä kolme, Isonkadun taloa ovat peräisin, 1700-luvulta: kauimmaisena on Rahmin porvarissuvun talo, jonka vanhin osa lienee rakennettu jo 1740-luvulla, merenpuoleinen pää 1783. Etualalla olevat käsityöläisrakennukset ovat niinikään vuosisadan lopulta.

Tässäkin talossa - Isokatu 32 - on varmaan aikoinaan sijainnut kauppapuoti tirkistysluukusta päätellen, sanoo arkkitehti Krister Korpela, joka tuntee Kokkolan vanhat talot melkoisen hyvin. Soikeassa reiässä on ollut lasi, niin että kauppias on omalta puoleltaan saattanut seurailla, milloin kauppaan tullaan. Lasin päälle on sittemmin maalattu miniatyyrimaisema, mutta kenen käsialaa se on? Saattaisipa hyvin olla vaikka arkkitehti Korpelan isän, taiteilija Leo Korpelan. Signeerausta ei kuitenkaan näy.

Tämä Kustaa Aadolfinkadun varrella sijaitseva rakennus on Kokkolan toiseksi vanhin museotalon jälkeen. Se on rakennettu v. 1748.