Theodolinda Hahnssonin kirjallinen tuotanto II osa
Keskipohjanmaa 15.2.1981
Jos Theodolinda Hahnssonin tekstiä vertaa nykykirjailijoitten aikaansaannoksiin se toki muodoltaan jää varsin vaatimattomalle tasolle. Kieli on vielä kankeaa, juonet kaavamaisia, juonen käsittely pitkäveteistä, ihmiskuvaus ulkokohtaista. Nykyaikainen lukija sitä tuskin jaksaa pitemmälle seurata ellei hänellä ole siihen kielellistä tai muuta tietoperäistä intressiä.
Mutta kun otetaan huomioon se aika ja ne ihmiset, joille hän kirjansa kirjoitti, muuttuu näkökulma tekijän eduksi. Theodolinda Hahnsson tahtoi puhua Suomen kansalle, sen syville riveille. Hän tahtoi herättää sen lukuhalua, täyttää sen sivistystarvetta omalta vaatimattomalla osaltaan, viitoittaa sen elämän suuntaa pysyviä arvoja kohti. Tärkeän juoniaineksen ohella hän ikäänkuin salakuljetti noita arvoja: lujaa luottamusta Jumalaan, ahkeruutta, hyvyyttä, armeliaisuutta. Hän kirjoitti kieltä, jota oli helppo ymmärtää ja omaksua vähälläkin tietomäärällä.
Vähäosaisten puolesta
Hän näki myös silloiset yhteiskunnalliset epäkohdat, joista räikeimpänä kuvastui hänen mieleensä silloinen köyhäinhoito, ja nimenomaan se että ihmisiä myytiin huutokaupalla vähimmän tarjoavalle. Näitä asioita käsittelee hänen romaaninsa Huutolaiset. Hän ei myöskään voinut olla panematta merkille, miten suuri oli varallisuuden ja säätyeron synnyttämä juopa ihmisten välillä. Tuohon aikaanhan tapahtui usein, että kahden nuoren rakastavaisen suunnitelmat, onni, murskattiin sen takia että rikas talollinen tai aatelissukuinen ei hyväksynyt perillisensä liittoa mökkiläisen pojan tai tyttären kanssa. Tämä oli asia, joka ehkä kaikkein enimmän on inspiroinut viime vuosisadan naiskirjailijoita. Köyhien ja rikkaiden väliset vastakohtaisuudet puhuttelivat syvästi myös kokkolalaista, ruotsiksi kirjoittanutta Alma Hongellia. Sama asia on askarruttanut Theodolinda Hahnssonia, kun hän on täällä kuullut kerrottavan Kälviän Jatkojoella eläneestä kaunottaresta ja hänen elämäntarinastaan. Oliko jo kansan suussa elänyt kertomus antanut tytölle nimen Kuuselan Kukka vai onko se Theodolindan omaa keksintöä, en tarkemmin tiedä.
Jotakin todellisuuspohjaa kertomuksella joka tapauksessa on, tietävät kälviäläiset. Lähellä Käpyniemen lahtea löydetään vielä Kuuselan Kukan kodin kivijalkakiviä ja muinainen pihapiiri.
Kuuselan Kukka
Näin aloitti Theodolinda Hahnsson siellä Viklundin talon kamarissa pienoisromaaninsa Kuuselan Kukka:
"Pohjois-Suomessa oli meren rannalla kaunis Niemen talo, jota hallitsi kuudenkymmenen vuoden vanha ukko. Tämä talo ei ollut iso, mutta sen haltija oli kuitenkin rikas ja mahtava, sillä hän oli uutterasti työtä tehnyt, ja erittäinkin kalanpyynnillä rikastunut, sillä kalansaalis oli hyvä, ja ukko lähettikin aina joka vuosi saalistansa monta veneellistä Ruotsiin, josta sai kiiltävät riksit takaisin".
Tämä Niemen talo oli itse asiassa Puotiniemi, joka sijaitsee meren rannalla. Rantoja pitkin vie sieltä vieläkin polku nykyiselle Jatkojoelle, jossa Granön kartano sijaitsi.
Ehkäpä se juuri on ollut mallina sille Kuuselan talolle (gran = kuusi, ö = saari), jota Theodolinda kuvailee, ja jonka rumanpuoleisesta tyttärestä Puotiniemen ukko toivoi itselleen miniää. Mutta Puotiniemen poika, kirjan sankari, se Mikki - "hän meni Kuuselasta meren rannalle päin. Iloisena hän kulki sillä tämä polku oli hänelle tuttu ja rakas hänen lapsuutensa ajoista lähtien. Nyt hän oli ehtinyt rannalle, jonka reunoja aukean Pohjanlahden aallot kastelivat. Rannalta muutaman sylenmitan päässä oli sileänä nurmella pieni punaiseksi maalattu mökki, jonka vähäistä ruohopihaa kaksi lehevää pihlajaa varjosi. - Siellä oli silmäpari kirkkahampi kuin tyyni merenpinta, siellä oli posket hohtavammat kuin aamurusko, siellä oli Mikin lapsuuden leikkikumppani, kraataritädin kahdeksantoistavuotias sorea Lyyli. Hän oli seudun ihanin neito, ja häntä nimitettiinkin Kuuselan Kukaksi."
Juoni polveilee, rakastavaiset kyynelehtivät tuhka tiheään ja Niemen ukko pysyy lujana: ei mökin tyttöä miniäksi, talontytär se olla pitää. Kerran jo käydään ihan lähellä kuolemaakin: järkyttynyt neito näet putoaa Niemen ja Kuuselan välillä sijaitsevaan Surmasalmeen mutta sulho hänet sieltä pelastaa. Tuo Surmasalmi-niminen paikka on yhä edelleen mainitussa maastossa, jatkojokiset sen hyvin tietävät.
Tapojen kuvausta
Rakkauskertomuksen monimutkaisen juonen ohella kuvataan myös paikallisia tapoja, mm. juhannuksen viettoa näillä seuduin: "Siellä ja täällä näkyi valkea korkealle leimuavan palavista tervatynnöreistä. - Kun Kuuselan vene oli vähän matkan päähän ennättänyt viskattiin palavat tervatynnörit mereen jossa niitten valo korkealle loimusi. Viuluniekka soitti iloista marssia ja nuoret soutivat saarelle, jossa sitten juotiin kahvia, tanssittiin sekä oltiin leskisillä ja ruohonäkkisillä. Vielä lopuksi miehet hakkasivat poikki nuoria koivuja ja pihlajia, jotka sitten kotona olivat maahanpistettävät pihalle portaitten viereen, ja tytöt poimivat kukkasia ja lehtiä koristaakseen tupain seiniä ja lattioita.
Näin viettää Pohjan nuoriso juhannusyön".
Mielenkiintoisia ovat myös kuvaukset Niemen talon elonleikkuutalkoista, kalamajoilla olosta ja Kokkolan köyrimarkkinoista. Markkinoille tultiin Kuuselasta ja Niemestäkin hevosilla: "Hitaasti kului matka, sillä lumi tarttui pyöriin kiinni niin ettei hevonen jaksanut juosta. Eipä ollut enää pitkä Kokkolaan: jopa näkyi patruuna Roosin kivimuurin katto, jopa jo koko kaupunkikin".
Markkinoilta Mikki osti Lyylille silkkihuivin. "Lyyli oli niin kaunis että kaikki, jotka hänen sivutsensa kulkivat, katselivat häntä. Ruotsalaispojat sanoivat:
- No ä’he en stjyni grannan flicko ti’vara finn-flicko. (Liika korea tyttö ollakseen suomalainen.)"
Kuuselan Kukka ja Niemen Mikki ovat kuitenkin erottamattomat, he päättävät mennä naimisiin, mutta Niemen taloon heillä ei ole asiaa. Häät vietetään vaatimattomasti räätälin lesken mökissä, saamme tietää että "morsiamella oli päällään musta puku, päässä kiillekoruista ja kiehkuroista tehty puolen kyynärän korkuinen kruunu. Leveä valkoinen pitsi oli laskostettu kaulan ympärille, pitsin päälle oli sinne tänne pantu punaisia kukkia, ja punainen silkkirihma oli sidottu vyötärölle". Sellainen oli siis morsiamen vaatetus tuohon maailmanaikaan.
Laulun synty
"Pohjanmaalla eivät talo yleensä ole suuria; siellä kukin itse hoitaa omaisuutensa. Mutta Hämeessä usein talolliset pitävät lampuotia, ja senpä vuoksi Mikkikin sinne pyrki." Ja hyvinhän ahkera, kunnollinen nuori pari kauniissa, hedelmällisessä Hämeen maassa menestyi, saivat kaksi lastakin. - Niemen ukolla sen sijaan alkoi mennä huonosti: talo paloi ja rahatkin varastettiin. Oli kulunut kuusi vuotta nuorten lähdöstä, kun ukko kulki myös Hämeeseen, köyhänä ja harmaantuneena. Hän osui lopulta perille, sen kartanon tanhuville, jossa tiesi poikansa olevan. "Istui lähellä kartanoa olevalle kivelle ihmetellen seudun ihanuutta, ja samalla hän kuuli kauniin, suloisen äänen laulavan:
Tuoll’ Pohjanlahden rannalla
on sileänä nurmella
mun kotini. Vaikk’ matala
se ompi mulle kultala.
Siell’ ompi laakso lauhkea
ja lehto kaunis, tuuhea.
Mä siellä istuin, laulelin
ja ystävääni muistelin.
Mun lauluni kun kajahti
toi ystäväni luokseni:
mä hänet omakseni sain
ja jouduin kauas kodistain.
Vaan vaikka kotitienoilta
mä jouduin kauas armailta,
niin sinne toki mieleni
ja aatteheni lentävi.
Ja jospa kerran takaisin
mä joudun vielä kotihin,
niin laulaisin mä ilolla:
oi kallis, kaunis Pohjola!
Kukapa muu laulaja olisi ollut kuin juuri Lyyli, ukon miniä. Mutta kas tällä kohtaa kirjoittajan psykologinen ote hieman pettää, etten sanoisi horjahtaa: kuuden vuoden eron jälkeen nuori pari ei aluksi ollenkaan tunne Niemen ukkoa, joka on kovasti harmaantunut ja rapistunut. Vähitellenhän siinä sitten päästään selville vesille, ja sitten onkin jälellä vain kertomuksen onnellinen loppu: anteeksipyyntö ja sovinto: "Vanha ukko ojensi heille kätensä sanoen: Jumala teitä kaikkia siunatkoon! Siunattu sinä äiti, joka opetit lapsenlapsia minua siunaamaan." Ja sitten vähitellen lähdettiin takaisin Pohjanmaalle, kaikki yhdessä.
Theodolinda käyttää tässä kertomuksessaan monia ilmeisesti täällä kuulemiaan, kovin tutulta tuntuvia ilmauksia kuten: ‘roska-ilma’, ‘itsellisakka’, ‘tytöt nauraa hiivistelivät’ jne.
Hieman kaavamaistahan tuo kerronta on, mutta silloin se koettiin oikeaksi ja hyväksi. Theodolinda Hahnssonin kirjoista otettiin monia painoksia, ne suoraan sanoen kuluivat kansan käsissä. Eivätkä ne varmaan ole ainoallekaan sielulle vahinkoa tuottaneet: päinvastoin niiden ilmapiiri on puhdas, raittiuteen, rehellisyyteen ja oikeudenmukaisuuteen sekä hartaaseen Jumalan pelkoon ohjaava.
Sen suuntaista puhettapa ei nykyajan kirjailijoilta juuri kuule. Tai paremminkin: nykyään nuo oikeudenmukaisuus- ja parannusvaatimukset kohdistuvat koko lailla toisiin asioihin, ja myös tapa sanoa se on kovasti niiltä päivin muuttunut.
Huutolaiset
Romaani Huutolaiset alkaa huutokauppatilaisuuden kuvauksella. Se pidettiin maalaispitäjän kestikievarituvassa. Sattumalta paikalle osunut matkustavainen, nuori opiskelijapoika ihmettelee hommaa katsellessaan: "Eihän ole mahdollista että meillä myydään ihmisiä?" Johon paikalla ollut rovasti: "Valitettavasti se on tosi - minä olen aivan samaa mieltä kuin te että se on kauheaa, mutta ei ole muuta keinoa: niin sitä tehdään joka paikassa, ei meillä ole asiat huonommalla kannalla kuin muuallakaan".
Myytävänä olivat kolme orpolasta, joiden äiti oli kuollut äsken. Rovasti oli sitä mieltä että eihän lapsia toki tarvitse esille laittaa, mutta eräs talon isäntä, joka oli tullut pikkupiikaa huutamaan, komensi suureen ääneen:
- Tuokaa tänne kauppakalu vain, eihän sikaa säkissä osteta.
Niin lapset tuotiin. "Samassa kun alettiin huutaa, juoksi tyttöraukka vasaramiehen luo huudahtaen sydäntä vihlovalla äänellä: älkää panko minua huudolle, älkää älkää!"
Kirjassa seurataan näiden kolmen orpolapsen elämänkohtalolta: vanhimman, joka joutui piiaksi kestikievaritaloon, keskimmäisen, Iirin, joka joutui sille samalle isännälle, mikä vaati "kauppakalut" esille, ja nuorimman Martti-pojan, josta tuli kestikievarin kyytipoika.
Jokseenkin selvästi on kysymyksessä naisten romaani. Tytöt ja yleensä naisluonteet on kirjassa piirretty varmemmin kuin miespuoliset henkilöt. Romaani sisältää huomattavan paljon kuvauksia naisten maailmasta ja silloisista töistä: ruuanlaitosta, käsitöistä, lastenhoidosta, ja ennenkaikkea tietysti rakkaudesta, joka usein on salaista, sydämeen kätkettyä tunnetta. Pettureita ja konniakaan ei puutu. Paljon hempeää, pitsimäistä kerrontaa, jota kattaa vahva puhdashenkinen ote. Kieli on tässä romaanissa jo paljon sujuvampaa kuin parikymmentä vuotta aikaisemmin ilmestyneessä novellikokoelmassa. Lienee - sana tuntuu kuitenkin vielä olevan kirjoittajalle tuntematon, hän käyttää ilmaisua "olleekohan posti jo saapunut" jne. Hämeen murteesta lienee tarttunut esim. sellainen sanonta kuin "jahka minä tulen näyttämään" -. Kirjansa päähenkilöihin kuuluvan nuoren miehen nimen hän on korvannut ilmaisulla Nuori Aateli, ja puhuttelussa käytetään sellaisia muotoja kuin "nuori herrani" tai "arvoisa neiti". Kuten varmaan siihen aikaan käytettiinkin.
Annikki Wiirilinna
Lähteet:
Muistikuvia I Suomalaisia kulttuurimuistelmia, toim. Eino E. Suolahti, Helsinki 1945 (sis. mm. Hilja Haahti: Pyhiinvaellusmatkoja äitini muistojen maille)
Theodolinda Hahnsson: Kotikuusen kuiskehia, Novelleja ja kertomuksia. Helsinki 1920 (sis. mm. novellin Kuuselan kukka)
Theodolinda Hahnsson: Huutolaiset, Helsinki 1918, Otava, 250 s.
Kotikuusen kuiskehia: Kuuselan Kukka, Kaksoisveljekset, Muistoja Naantalista, Mäkelän Liisu, Haapakallio, Torpan tyttö, Pitkäniemen synty, Rikas köyhänäkin, Juhannusaatto mummon luona, Köyhäinmajassa, Mitä koski kohisee? Mitä kuuset kuiskailee?
Näytelmiä: Ainoa hetki, Savonjääkäri, Viinantehtailija
Kuvatekstit:
" - - - nyt hän oli ehtinyt rannalle, jonka reunoja aukean Pohjanlahden aallot kastelivat. Rannalta muutaman sylenmitan päässä oli sileällä nurmella pieni punaiseksi maalattu mökki, jonka vähäistä ruohopihaa kaksi rehevää pihlajaa varjosti." - Kuuselan Kukan maisemassa tässä toimittaja Raili Kiianlinna, jonka synnyinkoti, Kerolan talo, on sekin vain parin kilometrin päässä täältä. Pihlaja kasvaa runsaasti tänäänkin Käpyniemessä ja sen vierellä aukenevan lahden rannoilla.
Viklundin talo, joka näyttää aivan Ahlskogin talon kaksoissisarelta, on sijainnut sen lähellä, toisella puolen Chydeniuskatua. Siinä on nyt kaksikerroksinen tiilitalo. Tässä talossa aivan Englannin puiston kulmassa asuivat Theodolinda ja Adrian Hahnsson "Kuuselan Kukan" valmistumisen aikoihin.
Puotiniemen nykyinen päärakennus. Sen tilalla ollut talo on nykyisten omistajien tullessa myyty ja siirretty Kokkolaan, jossa se edelleen sijaitsee, tosin uudistuneessa muodossa, paikalla Puistokatu 11.