Sihteeri, pakinoitsija, taiteilija, kirjailija: Eino Hemmilä - eräs lehden työntekijä

Keskipohjanmaa 4.12.1977

Aluksi on idea, aate. Se, jonka puolesta liikkeelle lähdetään. Ensin se on johtajien, perustajien päässä - tässä Keskipohjanmaa-lehden tapauksessa ideoiksi voitaisiin määritellä maakuntahenki, raittius, nuorisoseuratyö, maaseudun ihmisten henkisen ja aineellisen tason nostamien.

Mutta jo seuraavassa vaiheessa, idean muuttuessa todellisuudeksi, käsinkosketeltavaksi lehdeksi, josta painokirjaimet puhuvat, tarvitaan ammatti-ihmisiä, työmuurahaisia, toteuttajia. Millaisia, miten sopivia tarkoitukseensa lehti onnistuu löytämään ja kiinnittämään palvelukseensa, siitä hyvin suuressa määrin riippuu sen menestys ja kasvu.

Eräs ahkerimpia työmuurahaisia lehdentekijöiden joukossa oli toimittaja Eino H e m m i 1 ä, jonka työpanos tässä lehdessä kesti jokseenkin 20 vuotta. Hänen persoonansa, joukostamme poistuneena, on jo saanut etäisyyttä, jonka läpi siihen on helpompi nähdä.

Muistan hänet ensimmäisiltä harjoittelijakesiltäni tuollaisena keski-ikää lähentelevänä harmaapukuisena herrasmiehenä, joka liikkui rauhallisesti, puhui hiljaisella äänellä, selitti perusteellisesti mitä alkoi selittää ja nauraa hykerteli, senkin hiljaisesti. Jos kirjoituskone tai parlografi jotenkin "streikkasi" tai jos harjoittelijaparka ei kuullut tai saanut selvää "luureista" tulevasta tekstistä, Eino ilmestyi kohta siihen viereen: "Näytästä kö minä koitan", ja mahdottomalta tuntunut tilanne selvisi tuossa tuokiossa. Kukaan ei osannut terottaa lyijykynää niin hienolla tavalla teräväksi kuin hän, ei osannut hioa parlografin rullaa niin ehdottoman tasaiseksi: kukapa muu olisi terottanut rullahöylän terää, rasvannut koneitamme, juottanut paikoilleen rintakorujemme irronneita neuloja - tuollaista kaikkea pientä palvelua hän toimitti ympäristölleen vapaa-aikoinaan pyytämättä, huolimatta minkäänlaista palkkiota. "Ei se mitään maksa, kaikkiapa häntä" hän vähätteli tekemisiään.

Kun toimitus oli Pitkänsillan kadulla, Hemmilät asuivat samassa talossa kerrosta ylempänä. Siksi hän vapaa-aikoinaankin oleskeli paljon toimituksessa. Usein hän tuli tohveleissaan, hissutellen: hänellä oli tuollainen hiukan hissaava kävelytyyli. Tavallisesti hän tuoksui tärpätiltä, ja mainitsikin siihen syyn:

- Yritin vähän maalata, mutta ei se onnistunut. Ei oo tarpeeksi valoa. Pitäis päästä ulos mutta kun ei tarkene.

Hän kertoi mielellään maalaamisestaan, saattoipa pitää melkoisia luentojakin, esim. väriopista. Nimittäin jos sai kiinnostuneen kuulijan.

Yhtä tavallista oli se, että hän istui vapaa-aikanaan omalla puolellaan toimitussihteerin pöytää korkkimatonpalanen ja erikoisveitsi kädessä. Sillä hän leikkasi mattoon kuvioita, leikkasi, pyyhki palat pois, katsoi etäämpää, vihelteli:

- Tuli luvattua kansikuva tuohon Keskipohjalaisten Jouluun, hän mainitsi kuin ohimennen. Tai sitten siinä oli tulossa kuvitusta johonkin lehdessä julkaistavaan runoon tai kertoomukseen.

Nuorisoseura ja itseopiskelu

Tällaisia muistikuvia on jäänyt päällimmäiseksi, mutta tietenkin hänen varsinainen ammattinsa oli toimittajan työ, tämä kaikki kuului hänen imagoonsa ikäänkuin sivutuotteena, lisäkkeenä, joka oli häneen tarttunut matkan varrella. Keskipohjanmaan vuosikerrat 30- ja 40-luvuilta säilyttävät näytön hänen varsinaisesta työstään toimittajana, pakinoitsijana, toimitussihteerinä.

Eino Hemmilä oli syntynyt Alavieskassa 6.8.1902 pienen talon poikana. Hän oli nuoruudessaan innokkaasti mukana nuorisoseuratyössä, osallistui kursseihin ja ohjelmaharjoitteluun; koitteli jo silloin runoja ja pakinoita seuralehtiin. Rouva Elma Santalahti, jonka lapsuuskoti oli Kalajoen Käännänkylässä, muistaa hänet hyvin niiltä vuosilta:

- Kyllä minulla on hyvin myönteiset muistot hänestä niiltä nuoruuden ajoilta. Kävimme kotikylältäni paljon Alavieskan Nuorisoseuran talolla iltamissa. Siellä oli aina hyvä ohjelma: silloinhan oli pakko olla ohjelmaa, pelkistä tansseista meni kova vero. - Eino oli siihen aikaan seuransa puheenjohtajana ja näytti että hän järjesti kaiken: kuulutti ohjelmat ja piti puheenkin melkein aina. Tietysti monet joilla oli mielessä vain tanssi, pitkästyivät ja kyllästyivät - sellaistahan ainakin sen ajan nuoriso oli -, itse muistan kuunnelleeni hyvin mielelläni. Tykkäsin että hän puhui oikeaa asiaa. Muutenkin juttelimme paljon.

- Myöhemmin kun olin jo naimisissa hän ystävystyi myös mieheeni. Hän oli meillä joskus useamman päivänkin kylässä. Hän ei oikein tuntunut tietävän, mitä alkaisi yrittää, kotityöt talossa eivät tuntuneet kiinnostavan häntä. Sittenhän hänellä oli sellainen kausi jolloin hän kovasti harrasti hypnoosia. Silloin olimme jo vähän vieraantuneet, mutta tuosta hänen hypnotismin harrastuksestaan kohistiin kovasti Alavieskassa ja Kalajoellakin, muistelee Elma Santalahti.

Kansakoulutiedoilla ei ollut helppo päästä siirtymään sellaiseen työhön, joka vastasi hänen taipumuksiaan ja mieltymyksiään - ei edes hypnoosin avulla. Paitsi psykologiaa käsittelevää kirjallisuutta hän oli perehtynyt hyvin laajalti muuhunkin kirjallisuuteen ja alkanut yhä enemmän kirjoitella lehtiin. Ensimmäiset askeleensa lehtimiehenä hän otti Kalajokilaakso-lehdessä 20-30 lukujen vaihteessa.

Toimittaja teki kaikkea

- Muistini mukaan tapasin Eino Hemmilän ensi kerran kun hän tuli Kalajokilaakso-lehden toimitussihteerin paikalta Keskipohjanmaahan syyskesällä 1932 täyttääkseen paikkani kun lähdin jatkamaan opintojani Yhteiskunnalliseen Korkeakouluun lukukauden alettua. Hän kai teki sitä työtä kunnes tulin Kokkolaan seuraavan kesän alussa. Lehdistön matrikkellin hän on merkinnyt olleensa tilapäistoimittajana 1932-35, sitten uutistoimittajana 1936-44 sotavuosia lukuunottamatta. Muistaakseni hän näinäkin vuosina hoiti myös toimitussihteerin tehtäviä.

Näin muistelee Eino Hemmilää hänen pitkäaikainen työtoverinsa talousneuvos Viljami Hanni. Noina vuosina Keskipohjanmaa tehtiin mitä sisältöön tulee oikeastaan neljän miehen voimin: siinä oli Wiljami Kalliokoski, Josua Ruotsala, Viljami Hanni ja Eino Hemmilä. Käytännöllisen puolen toimitustyöstä hoitivat nuo kaksi viimeksi mainittua. Mutta lehti ilmestyi silloin vain kolme kertaa viikossa, eikä sivumääräkään ollut kovin suuri.

- Minä tulin Einon kanssa hyvin toimeen eikä meillä ollut mitään hankauksia. Sikäli kuin muistan hän hoiti reportterin tehtävät, soitteli maakuntaan, otti STT:n uutiset, kirjoitteli pakinoita, teki haastatteluja, luki oikovedoksia - siis kaikkea sitä, mitä toimituksissa aina tehdään. Myöhään illalla keitimme kahvit, niinkuin toimituksissa on tapana.

Noina vuosina Eino Hemmilä meni naimisiin. Kaveria ei tarvinnut kaukaa, hakea: Enna Halonen työskenteli Keskipohjanmaan konttorissa, työskenteli vielä senkin jälkeen kun hänestä oli tullut rouva Hemmilä. Lapsia ei tästä avioliitosta tullut, mutta myöhemmin he ottivat ottotyttären.

Valmistautuakseen entistä paremmin tehtäväänsä toimittajana Eino Hemmilä ponnistautui vielä irti työelämästä ja opiskeli talvikauden 1934-35 Yhteiskunnallisessa Korkeakoulussa, tutkintoa hän ei luonnollisestikaan ehtinyt siinä ajassa suorittaa. Hän palasi takaisin Keskipohjanmaahan ja valittiin, heti saapumisensa jälkeen virallisestikin lehden toiseksi toimitussihteeriksi, toinen oli Viljami Hanni. Kaikesta päättäen he vastasivat vuoronperään sihteerin tehtävistä.

Harrastajakirjoittajien opettaja

Jo 30-luvulla alettiin lehdessä julkaista ns. kuukausiliitettä, eräänlaista kaunokirjallista lukemistoa. Se näyttää olleen lähinnä Hemmilän toimittama. Siinä oli paitsi joitakin ostettuja novelleja ja kertomuksia myös lukijoitten kirjoituksia ja runoja. Siinä oli kokonainen osasto nuorisoseurojen asiaa. Lisäksi siinä oli sanaristikoita ja kilpailutehtäviä - mikä kummallisinta nekin olivat useimmiten Eino Hemmilän itsensä laatimia. Jokaiseen kuukausiliitteeseen sisältyi kehotus lähettää runoja ja kertomuksia.

Eino Hemmilä käsitteli näitä lähetettyjä kirjoituksia liitteeseen sisältyvällä palstalla "toimituksen puntari". Jo kolmikymmenluvulla hän näyttää pitäneen siinä jonkinlaista kirjoittajakoulua harrastelijoille. Hän ruotii, väliin hyvinkin ankaralla kädellä nimimerkin suojassa saapuneita tuotteita. Hän kehottaa lukemaan hyvää kirjallisuutta ja opastaa aiheiden valinnassa. Yhä useampi nimimerkki saakin sitten aikaan julkaistavaa tekstiä, sekä runoa että proosaa. - Itse maaseudun kasvattina hän muistaa kaltaisiaan, haluaa antaa virikkeitä ja auttaa kasvamaan niissä harrastuksissa, jotka ovat mahdollisia myös harvaanasutuilla seuduilla.

Jo 30-luvun loppupuolella alkoi myös ilmestyä pakinoita, nimimerkillä Hervo. Niitä jatkui myös koko sodanjälkeisen ajan 40-luvulla sekä 50-luvun alkuvuodet.

Poliittisia pakinoita

Komisario Jukka Korhonen, joka sivutoimisesti on hoitanut urheilutoimittajan ja toimitussihteerin tehtäviä lehdessä vuosikymmeniä, muistaa tietenkin hyvin Eino Hemmilän:

- Sellainen hiljainen hissuttelijahan Eino oli, mutta minun ymmärtääkseni hän oli mies joka ei pelännyt mitään eikä ketään. Muistan erikoisesti nuo sodanjälkeiset vuodet, nehän olivat hyvinkin arkaluontoisia, oli paljon virkamiehiä, jotka hyssyttelivät ja kumartelivat niin ettei vain mitään poikkipuolista missään tapauksessa olisi päässyt julkisuuteen. Hemmilä oli niitä harvoja koko maassa, joka siihen aikaan uskalsi kirjoittaa niistäkin asioista, joista muut vaikenivat. Näin jälkeenpäin tuntuu melkein ihmeenä, että nuo pakinat kirjoitettiin ja myös julkaistiin silloin.

- Muistuu mieleen eräs huvittava tapaus. Oli jotkut suuret juhlat täällä ja eräs uuden poliittisen suunnan puhuja julisti Raatihuoneen torilla pidetyssä tilaisuudessa mm., että vasta nyt on sananvapaus Suomessa toteutunut. Yleisön joukosta kuului silloin melko kovaääninen huuto: "Eikä oo". Huutaja, eräs hyvin tunnettu runoilija, silloinen Öb:n toimittaja muuten, sattui olemaan vähän humalassa ja kai siksi uskaltautuikin tähän välihuomautukseen. Poliisi vei rauhanhäiritsijän putkaan, syystä vai syyttä, sitä lienee turha pohtia. Seuraavan aamun lehdestä saatiin lukea Hemmilän Hervoton, jossa sanottiin, että se on nyt kuulema sitten sananvapauskin Suomessa täydellinen. Eräs mies ryhtyi sitä heti verekseltään kokeilemaan, mutta kuinkas kävi putkaan päätyi...

- Taiteesta se Hemmilä jaksoi puhua, muistelee Jukka Korhonen edelleen. - Sitä hän oli harrastanut nuoruusvuosistaan asti, mutta huomattavampiin tuloksiin hän pääsi vasta 40-luvun loppupuolella osallistuttuaan muutamiin maalausleireihin, joissa ilmeisesti oli hyvät opettajat. Erikoisesti hänen Lapin aiheiset työnsä saivat tunnustusta. Hänellä oli useitakin omia taidenäyttelyitä täällä Kokkolassa ja hänen töitään oli mukana myös valtakunnallisissa yhteisnäyttelyissä, muistaakseni myös Kokkolan Taidemuseo on niitä ostanut.

- Hänhän kirjoitti myös muutamia poikaromaaneita. Täytyy sanoa, että hän oli monipuolisesti lahjakas.

- Toimitussihteerin arvovallasta hän tuntui pitävän melko tiukasti kiinni. Hän ei katsonut suopein silmin jos joku toimittaja erehtyi korostamaan oman juttunsa tärkeyttä ja kauppaamaan sitä etusivulle. Sai olla melko varma, että hän ei tällaisia pyyntöjä ottanut kuuleviin korviinsa, pikemminkin saattoi käydä vähän päinvastoin. Lehtimiehen työssään hän katsoi olevansa kypsä tekemään itse ne ratkaisut joiden eteen siinä päivittäin joutui.

Luonnollisesti tuollainen ehdottomuus oman näkemyksen noudattamisessa saattoi hänet myös määrättyihin vaikeuksiin. Viljami Hanni mainitsee niistä tähän tapaan:

- Hervo-nimimerkillä pakinoidessaan hän kirjoitteli vähän toiseen tyyliin kuin muut, ehkä hänellä oli lähinnä esikuvanaan Uuden Suomen Olli. Tästä tyylistä hän oli vähän arka, eikä pitänyt sen arvostelemisesta. (Niinpä taitavat muutkin olla!) Kun hän oli myöhemmin Rovaniemellä hän joutui toteamaan, .että tuollaiset pakinat eivät olleet siellä suosittuja. Hän sanoi kuitenkin minulle kerran, ettei hän tästä pakinatyylistä luovu.

Toimittaja

Paavo Erkkilä muistelee erikoisesti hänen uranuurtajan työtään lehtimiehenä:

Eino Hemmilä kirjoitti jo 40-luvulla melko säännöllisesti taidepakinoita Poropeukalo-nimimerkillä. Ne koskettelivat nimenomaan maalaustaidetta ja voidaan sanoa, että lehden omat taidepakinat olivat tuohon aikaan vielä maaseutulehdissä peräti harvinaisia, tuskinpa niitä oli vielä muilla pikkulehdillä. Poropeukalon pakinoita julkaistiin Keskipohjanmaassa useitten vuosien aikana.

Niin Paavo Erkkilä kuin Jukka Korhonenkin muistavat hänen luonteessaan ilmenneen sangen vahvan demokraattisen piirteen. Hän katsoi että kaikki ihmiset ovat lopultakin samanarvoisia, ja ettei sen tähden pitänyt kumarrella mihinkään suuntaan. (Lause "samanlaisia paskiaisia me oomma kaikki" kuului Einon vakiosanontoihin.)

Harrastelijakynäilijäin tuotteitten julkaisemista Eino Hemmilä hoiteli niin kauan kuin talossa oli, sen jälkeen tuon saran viljelyä jatkoi toimittaja Raili Kiianlinna, joka aloitti myös lasten osaston toimittamisen 50-luvulla.

Lapin Kansan päätoimittajaksi

Niin vaatimaton mies kuin Eino Hemmilä olikin, hänellä oli yksi kunnianhimo, nimittäin ammatillinen. Toimittajana hän tahtoi päteä ja päästä eteenpäin. Talousneuvos Viljami Hanni kertoo Eino Hemmilän siirtymisestä Lapin Kansaan seuraavaa:

- Ikävimmäksi tapaukseksi hänelle muodostui siirtyminen Lapin Kansaan, vuonna 1952. Jälkeenpäin olen miettinyt että minäkin taisin olla osasyyllisenä hänen muuttoonsa, mutta hyvässä tarkoituksessa. Lapin Kansan päätoimittajan paikka oli auki, ja kun kunnallisneuvos Janne Koivuranta, lehden johtokunnan silloinen puheenjohtaja, tavatessamme sanoi heidän haluavan toimeen varmasti maalaisliittolaisen miehen ja tiedusteli, olisiko Hemmilä sellainen, minä vastasin myöntävästi ja suosittelin häntä, koska tiesin hänen haluavan päätoimittajaksi, kuten jokainen lehtimies luullakseni haluaa.

- Hän oli tässä toimessa vain parisen vuotta, sitten tuli ero. Tapasin hänet joitakin kertoja, mutta en voinut kysyä siitä asiasta. Minulle jäi kuitenkin se käsitys, että hän ei voinut mukautua tekemään lehteä omistajien käsityskantojen mukaan vaan omaan tyyliinsä. Eräs hänen heikkoutensa, joka määrätyssä asteessa saattoi hänet puhumaan vähemmän toivotulla tavalla, oli ehkä pääsyynä, arvelee Viljami Hanni.

Juuri tuohon aikaan olot Lapin Kansassa olivat varsin ristiriitaiset: lehti joutui mm. hakusaartoon joka kesti useita vuosia.

Loppuvuodet

Eino Hemmilä toimi sen jälkeen useita vuosia kuvaamataidon opettajana Raahen Porvari- ja Kauppakoulussa, mutta koska hän ei ollut opettajantoimeen pätevä, hän joutui väistymään kun pätevä hakija tuli. Kokkolassa hän toimi KPO:n liikkeen somistajana sitten useita vuosia.

Viimeiset vuodet hän eli sangen yksinäisenä ja vaatimattomasti. Hänen vaimonsa kuoli 1960, ottotytär oli mennyt Ruotsiin jossa avioitui. Eino Hemmilän taloudellinen tilanne oli jokseenkin heikko: pääasiassa hän lienee elänyt maalauksista saamillaan vähäisillä tuloilla.

- Katkera hän ei kuitenkaan ollut eikä hän päivittänyt koskaan, muistelee Paavo Erkkilä.

- Kyrölän Villen kanssa kävimme silloin tällöin hänen luonaan, yhteys säilyi viimeiseen asti. Kadulla vastaantullessaan hän pysähtyi mielellään juttelemaan ja naureskeli niinkuin ennenkin, mutta häntä näki kaupungilla yhä harvemmin: luulen että häneltä loppuivat jalat. Hänen kävelynsä oli hidasta ja hissaavaa, ja liikunta luonnollisestikin jäi kovin vähiin. Lehtimieseläkettä ei siihen aikaan tavallinen toimittaja voinut toivoakaan, niitä jaettiin vain harvoille ja valituille sellaisille kuin Agapetus tai Rislakki. Tuskin Eino lie koskaan uskaltanut sitä hakeakaan.

Eino Mikael Hemmilä kuoli Kokkolan vanhainkodin sairasosastolla 4.12.1969. Lääninrovasti Johannes Sillanpää oli hänen luonaan juuri sillä hetkellä. Hän kertoi siitä hautajaistilaisuudessa, joka oli vaatimaton ja vaikuttava.

Annikki Wiirilinna

Kuvatekstit:

Taiteilija Eino Hemmilä erään näyttelynsä avajaisissa. - Taulun nimi on Markkinat, se komistaa nykyään Kokkolan Osuuspankin johtajan huoneen seinää. Hemmilän töitä on lunastettu mm. Kokkolan Taidemuseon kokoelmiin ja hyvin monia nähdään kokkolalaiskotien seinillä.

Toimitussihteeri Eino Hemmilä työpöytänsä ääressä 40-luvulla. Noihin aikoihin syntyi Hervon pakinoita tuhkatiheään.

Keskipohjanmaan toimitalo Isonkadun varrella. Toimituksen pari huonetta sijaitsivat talon päässä, sisään mentiin pihan puolelta. Näissä huoneissa Eino Hemmilä työskenteli ensimmäisen vuosikymmenen taloon tultuaan. - Kadulta ovi johti suoraan konttoriin.

Konttorityöntekijöitä Isonkadun talon konttorissa, vas. Elli Lampuoti, Anni Marttinen ja Vieno Kettu. Kuva on vuodelta 1937, jolloin Enna Halonen oli jo siirtynyt kotirouvaksi.