Yleisöä riitti kiertueteatterilla

Keskipohjanmaa 17.5.1982

Elämässä sattuu kaikenlaista. - Vuosikausia olemme asuneet samassa kerrostalossa, tulleet vastakkain porraskäytävässä ja pihalla, vaihtaneet tervehdykseksi muutaman sanan - ilmoista, kesän ja talven tulosta niinkuin on tapana - mutta minulla ei ole ollut aavistustakaan että olen tavannut entisen näyttelijättären. Vieläpä sellaisen, joka on alottanut näyttelemisen jo keisarivallan aikana.

Eräänä päivänä se sitten selvisi, ja paljon muuta sen mukana.

Ihminen - elämää, sisältää, kokemuksia pisin pirroin niinkuin täysi malja. Tai ehkä olisi parempi sanoa: kuin vyyhti, jossa on montakin päätä. Miten sitä nyt lähtisi kerimään - siitäkö, miten hän kasvoi Kannuksessa isovanhempien luona, ja miten Kannus oli vireä ja valistunut paikkakunta. Hän puhuu kuin eilisestä siitä miten venäläisiä ratsujoukkoja majaili hänen lapsuutensa aikana Himangalla ja maajoukkoja Kannuksessa miten hän tutustui pariinkin santarmiperheeseen, toisessa oli hänen ikäisensä tytär jonka nimi oli Xenia. Heistä tuli hyvät ystävät ja yhdessä he kulkivat kaikkialla. Kun hän pyhänä meni kirkkoon, tuli Xenia mukaan - mutta ortodoksiseen palveluun kun oli tottunut, seisoi koko ajan kirkon käytävällä, ja kun rukouksen aika tuli, polvistui lattialle, kuten oli tottunut kotikirkossaan tekemään. - Miten isoäiti, joka oli aikaisemmin asunut mm. Viipurissa ja oppinut venäjääkin, oli neuvonut häntä tekemään jos venäläiset sotilaat joskus häntä hätyyttäisivät: piti mennä kirkkotarhaan, sinne ne eivät kyllä tule. Kerran hän oli joutunut tuota neuvoa noudattamaankin, syyspimeänä iltana, Hoosiannakuoron harjoituksiin mennessään. Ja kas vain: kirkkoportilta oli sotilas kiltisti palannut, tehnyt ristinmerkin: Gospodi!

Jurkat ja Oulun teatteri

Sally Mantere oli hänen nimensä silloin. Kun koulun juhlat lähestyivät, hän oli yksi niistä, jotka ehdottomasti saivat lausuntanumeron tai jonkun roolin näytelmässä tai kuvaelmassa. Iän mukana harrastuspiiri kasvoi, tuli laulukuoro, Työväennäyttämö, joka oli tuohon aikaan hyvässä maineessa. Ensin pienempiä osia, ja sitten pääosa Minna Canthin Anna-Liisassa.

- Olin hyvin nuori silloin, ja kuinka lie sattunut että näytelmää oli seuraamassa joku oululainen sanomalehtimies, joka arvostelussaan mainitsi, että aivan erikoista huomiota kiinnitti Anna-Liisaa esittäneen tytön lahjakkuus, kertoo Sally Mantere, Kolunsarka nykyään.

- No, aivan pian tuon jälkeen sain viestin Oulusta, jossa Emmi ja Eino tuohon aikaan olivat kiinnitettyinä, he pyysivät minua tulemaan Oulussa käymään. Tilanne oli nimittäin se, että Emmi Jurkka odotti lasta ja heillä oli pula näyttelijöistä. Minun piti ensinnäkin laulaa, pianosäestäjä oli odottamassa. Minulle sanottiin: teillä on valtavat äänivarat, ja nyt otetaan koenäytös: mikäli todella olette niin hyvä kuin tuo lehtimies sanoi, pääsette heti ammattilaiseksi, tai iltanäyttelijäksi.

(Siitä olisi saattanut alkaa vaikka kuinka loistava teatteriura. Mutta mitä luulette tapahtuneen - siitä hän itse kertoo näin:)

- Minä sanoin että minä oon niin arka, että minä en kyllä uskalla ottaa vastaan tällaista tehtävää...

Pienen hiljaisuuden jälkeen hän sanoo:

- Sitä minä olen katunut koko elämäni. Sitten joskus vuosia myöhemmin Eino Jurkka näki minut Helsingissä ja kysyi, vieläkö minä olen yhtä arka. Vastasin että olen. Se on lapsena istutettu se alemmuuden tunne. Et sinä osaa, et sinä kykene mihinkään, ei sinusta tule mitään - se oli ennen maailmassa sellainen evästys lapsille elämää varten!

August Antilan kiertueteatteri

- Lähellä isovanhempieni taloa asui taiteilija Sulo Pahkala, jonka luona kävi paljon näyttelijöitä. Varsinkin yksi tädeistäni oli ystävystynyt heihin niin että he olivat siellä meillä kuin kotonaan: kun näyttelijöitä tuli, laitettiin kahvipannu kiireesti tulelle. He sitten alkoivat pyytää minua mukaansa.

- No eiväthän isovanhemmat olisi laskeneet millään. Mutta tämä taiteilija Pahkala, vanhapoika, oli niin luotettu heille. Vanhapoika oli silloin vielä myös kiertävän Maaseututeatterin johtaja. August Antila, ja kaikki näyttelijät olivat heille tuttuja. Niin että vihdoin mummu ja vaari sanoivat, että jos te vastaatte tästä tytöstä ja pidätte huolen niin menköön. - Ja he tosiaan varjelivat minua kaikin tavoin, oli myös eräs vanhempi näyttelijätär, joka oli kuin äidin sijainen. Että minulla oli kyllä suojattu elämä. Eikä minulla ollut kiinnostustakaan kevyille poluille: minähän olin ihminen joka olisin halunnut käydä koulua, oppia paljon, mutta minulla ei ollut siihen mahdollisuutta.

Mikä mies sitten oli August Antila? Sekin kannattaa kertoa, siksi ainutlaatuinen oli hänen teatteriuransa.

Lempäälän Antilan kartanon poika, joka oli lähetetty yhdessä veljensä kanssa Helsingin yliopistoon, kiinnostuikin lukujensa ohella niin paljon teatteritaiteesta, että seurasi Kansallisteatterissamme - ei vain näytelmät vaan myös näytelmäharjoitukset, liikkui pian kulisseissa kuin kotonaan: tutustui Kaarlo Bergbomiin ja Ida Ahlbergiin ja muihin, jotka siihen aikaan kansallista näyttämöämme olivat kehittämässä ja suomenkielistä näyttämötoimintaa nostamassa. Hän sai siinä tavallaan alkuopetuksen - mitään teatterikouluahan ei silloin ollutkaan - josta myöhemmin oli hyvin kiitollinen.

Mutta hänen kiinnostuksensa suuntautui ilmeisesti enemmän ohjaamiseen ja johtamiseen sekä näytelmien kirjoittamiseen kuin itse näyttelemiseen. Päätellen siitä, että hän perusti kiertävän näytelmäseurueen, jonka nimi oli Maaseututeatteri, ja sen kanssa hän kiersi ympäri maata.

Syventymistä rooliin

Kiertäviä teatteriseurueita liikkui maamme kaupungeissa jo viime vuosisadalla, mutta ne olivat kaikki ruotsinkielisiä. Antilan Maaseututeatterin harjoituskaupunkeja olivat Viipuri, Helsinki ja Turku. Niinä viikkoina, jotka uuden näytelmän harjoittelu otti aikaa, saivat näyttelijät iltaisin seurata kunkin kaupungin vakinaisen teatterin esityksiä.

- Johtaja Antila maksoi hyvän palkan ja me asuimme ja aterioimme ensiluokan hotelleissa. Meillä oli tilaisuus nähdä todella hyvää teatteria, ja myös lukea hyvää kirjallisuutta, sillä johtaja Antila oli hyvin sivistynyt mies, hän oli kiinnostunut kirjallisuudesta ja taiteista laajemminkin ja huolehti siitä että meillä oli hyvää luettavaa hotelleissa ja junamatkoilla - nehän kestivät siihen aikaan, muistelee Sally Kolunsarka.

Entä ohjelmisto? Millaisia näytelmiä silloin esitettiin?

Sally Kolunsarka sanoo, että enimmäkseen historiallispohjaisia, Simo Hurttaa, Daniel Hjortia, ym. hän muistaa erikoisesti Grabbin näytelmän Kaarina Maununtytär.

- Sitä harjoitettiin Turussa. Silloin kuljin Turun linnan joka sokkelon, erikoisen pitkään viivyin siinä linnan tornissa sijaitsevassa vankikomerossa, jossa Erik XIV oli istunut, samoin niissä huoneissa, joissa Kaarina Maununtytär asui miehestään erotettuna. Koin näyttelemisen sellaisena sisäistymisen tarpeena, oli sellainen tunne, että minun pitää saada yksinäisyydessä miettiä ja ikäänkuin elää ja tuntea hänen kohtalonsa omassa itsessäni. Että minun pitää itse se ratkaista ja ymmärtää, omalla tavallani. Jos johtaja oli sellainen että otti huomioon näyttelijän ajatukset ja persoonallisuuden, se oli onnellista - ja sellaisia johtajia minulla on onnekseni ollutkin. Ennenkaikkea tuollaiset vähän kohtalokkaat, tragedienne-osat olivat minulle mieluisimpia, mutta näyteltiinhän toki paljon muunlaistakin, mm. komedioja, ja sitten August - eli Aku niinkuin me häntä sanoimme - Antilan itsensä kirjoittamia näytelmiä, niitä oli useitakin, mieleen tulee sellainen kuin Kuudes käsky, se oli hyvin suosittu. Sitten oli näytelmä Matti Haapoja ja monia muita.

Monenlaisella kyydillä

- Mutta kun lähdettiin harjoituskaupungista taas kiertämään, saatiin mukavuudet heittää. Junassa luettiin rooleja, mutta oli siinä aikaa lukea muutakin. Mieleen on jäänyt sellainen näky, jota nykyään on mahdoton nähdä. Siinä puisen junavaunun toisessa päässä, välikössä oli kamina ja sen vierellä kannellinen puulaatikko. Johtaja Antila istui siinä kaminan vieressä, kirjoituskone oli sen puulaatikon päällä, ja siinä hän kirjoitti, aina välillä otti laatikosta puita ja heitti kaminan pesään. Hän oli ahkera ja työteliäs ihminen - taisi niitä näytelmiä syntyä sellaisissakin olosuhteissa.

- Mutta eiväthän kaikki esiintymispaikkakunnat olleet junaradan varrella. Keski-Suomessa käytettiin kesän aikaan laivakyytiä, ja olihan sitten myös paikkakuntia kärrykyydin takana - sitten vähän myöhemmin olivat jo autot. Mutta talvella - hevoset ja reki. Oli joskus niinkin pitkiä matkoja että välillä käytiin kestikievarissa lämmittelemässä ja vaihtamassa hevoset ja taas jatkettiin matkaa. Saattoi olla 40 astetta pakkasta ja saman verran kilometrejä edessä...

- Oli sellainen käytäntö, että aina etukäteen kirjoitettiin paikkakunnalle, jonne oltiin tulossa, lähetettiin seinäilmoitukset ja samalla tilattiin huoneet kestikievarista, mutta yleensähän kievareihin ei koko seurue mahtunut, täytyi samalla tilata privaattimajoitus osalle kiertuelaisia. Minun kohdalleni sattui usein tuo privaattimajoitus, ja vähitellen, kun taas ja taas uudelleen tultiin samoille paikkakunnille, noista yöpaikoista muodostui oikein sellaisia mieluisia, kodikkaita paikkoja, joihin tuli kuin kotiin ikään. Monista sillä tavalla tavatuista ihmisistä tuli elämänikäisiä ystäviä. Portailla oltiin vastassa kun tuli, poislähtiessä oltiin peittelemässä vällyihin. Heitä muistelee niin mielellään yhä vieläkin, aina.

Katsojat tulivat eväitten kanssa

- Varmaankin tuo kiertueteatteri kannatti siihen aikaan, varsinkaan maaseudulla ei ollut ihmisillä paljon vaihtelua tarjolla. Esityspaikat, työväentalot, nuorisoseurantalot ja mitä ne milloinkin olivat, olivat yleensä tupaten täynnä väkeä, varsinkin karjalaiset olivat innokkaita teatterin ystäviä. Siellä usein pyytämällä pyydettiin järjestämään toinenkin näytäntö, isommilla paikkakunnilla olikin tavallisesti kaksi näytäntöä. Maaseudulla näytännöt piti yleensä alottaa vasta kahdeksalta: ihmisillä oli ne iltatyönsä, ja katsojat saattoivat tulla hyvinkin kaukaa. Heillä oli eväsvoileivät mukana että taas jaksoivat polkea kotiin näytännön päätyttyä. Meidän ohjelmaamme ei milloinkaan kuulunut tanssi, mutta usein paikkakuntalaiset itse järjestivät tanssit näytelmän jälkeen - he tahtoivat huvitella koko rahan edestä. Eivätkä ne nimismiehetkään silloin niin tarkkoja olleet. Meillä oli veroliput - ja sittenkin teatteri kannatti itse itsensä.

Mutta entäpä kulissit - niitähän ei toki voinut raahata mukana?

- Kulisseina palvelivat verhot, ja ne meillä olivat mukana. Ne olivat sellaiset vähän viitteelliset kulissit kuten nykyäänkin. Ja taloillahan oli aina jotakin kulissia ja rekvisiittaa, jota käytettiin lisänä. Yleensä sen ajan näytelmissä oli monta vaihtoa, myös pukuja vaihdettiin - sitä piti ollakin, juuri sellaista silmänruokaa. Näyttelijät hankkivat itse roolipuvut, minulla oli se hyvä etu, että tätini siellä Kannuksessa oli hyvä ompelija, häneltä olin oppinut ja ompelin itse itselleni rooliasut koko ajan.

- Se oli rikasta ja mielenkiintoista aikaa, jonka olin Aku Antilan Maaseututeatterissa mukana. Se loppui sitten kun hän meni naimisiin ja halusi asettua aloilleen, lähinnä kai hän kirjoitteli siitä lähtien, näytelmiä ja runoja ja muuta. He asettuivat asumaan Helsinkiin. Sitten minä olin vielä muutamia vuosia tamperelaisen Erkkolan teatterin kiertueella, sen johtaja oli Helvi Erjakan isä. Hän oli myös hyvä ohjaaja, ja näyttelijä.

- Monet teatterinjohtajat ja heidän rouvansa muistivat minua kirjeillä kuolemaansa saakka, jotkut Amerikasta asti. Mutta mieheni varhainen kuolema ja Työväennäyttämöiden tuho oli suuri järkytys taiteen harrastajille. Olen onnellinen että sain 20 vuotta esittää eri ihmiskohtaloita. Juurakon Hulda oli jäähyväiset Kokkolan Työväennäyttämölle ja taiteelle, hän itse sanoo.

Annikki Wiirilinna

Kuvatekstit:

Sally Kolunsarka.

Kaarina Maununtyttären esityksestä, vas. Vilho Virmajoki vartijana, Sally Kolunsarka Kaarinana ja johtaja August Antila Erik XIV roolissa. Kuva on otettu vuonna 1919.

Isovanhempien talon nurkalla otettu kuva. Antti Mantere ja hänen vaimonsa Loviisa istumassa taustalla, edessä nurmikolla paistattelee päivää teatterinjohtaja Tyko Virtanen ja hänen Hulda-rouvansa: nämä muuttivat kohta tuon jälkeen Amerikkaan. Seuraavana on Sally Mantereen täti Jenny Jokinen, sitten Sally Mantere ja hänen tuleva miehensä Åke Kolu, rouva Kaija Paasi, Vikke ja Helmi Ojutkangas, sekä Jokisen ja Vikströmin lapsia.