Erikssonin veljekset ja heidän maanpakomatkansa 6

Keskipohjanmaa 23.1.1972

Altona, joka nyt on eräs Hampurin kaupunginosa, oli Erikssonin seurueen matkailun aikaan erillinen kaupunki, joka kaiken lisäksi kuului Tanskaan. Kuten muistetaan antoi Tanskan kuningas Erikssonin seurueelle luvan asettua joko Fredericiaan, Friedrichstadiin tai Altonaan samalla kun hän karkoitti heidän Kööpenhaminasta. Erikssonit siis käyttivät näin kaikki Tanskassa olleet kolme mahdollisuutta. Tanskan ja Saksan raja kulki silloin ja vielä 1800-luvun loppupuolelle saakka juuri Altonan ja Hampurin välistä.

Ensimmäiset ajat Altonassa tuntuvat sujuneen jokseenkin rauhallisesti. Seurue nautti ateriat yhteisesti ja piti yhteiset rukoukset, tarpeen tullen kokoonnuttiin myös yhteen pohtimaan ja selvittämään yhteisiä asioita, sekä sisäisiä että ulkonaisia.

Seurueeseen kuului monia käsityöammattien harjoittajia, mm. suutareita ja räätäleitä, joten tuntuu luonnolliselta, että he työskentelivät seurueen omiksi tarpeiksi, mutta silloiset ankarat ammattikuntasäännöt lienevät tehneet mahdottomaksi työskentelyn ansiotarkoituksessa vieraille. Ilmeisesti voitiin kuitenkin tehdä kauppaa. Pitkin matkaa tuntuu löytyneen myös varakkaita henkilöitä, jotka suosivat heitä ja uhrasivat suuriakin summia heidän hyväkseen.

Jaakko Erikssonin kuolema

Molemmilla Eriksoneilla oli epäilemättä paljon työtä sekä vastuuta: heidänhän tuli vastata sekä käytännön asioista että johtaa ja ylläpitää hengellistä elämää, lisäksi he jatkuvasti hoitivat suhteita Ruotsissa olevaan ystäväpiiriin. Kun lisäksi ottaa huomioon että he joutuivat alinomaan tekemisiin viranomaisten kanssa, laatimaan pitkiä selityksiä ja vastaamaan lukemattomiin kysymyksiin yhä uudelleen, ymmärtää kyllä Eerik Erikssonia kun hän tähän aikaan kirjoittaa: "olen väsynyt kirjoittamisesta, kopioimisesta ja kirjojen sitomisesta". Kuten aikaisemmin on mainittu Erikssoneilla oli tapana jäljentää pitkiä otteita oppi-isiensä teoksista ja lähettää ystävilleen. Kun tämä kaikki tapahtui käsin oli se sekä aikaa vievää että raskasta. Epäilemättä tätä kirjallista työtä teki myös vanhempi veli Jaakko.

On mahdollista että juuri ylenmääräinen työ ja raskas vastuu olivat murtaneet Jaakko-veljen terveyden. Ilmeisesti hän oli tuntenut itsensä sairaaksi jo pitemmän aikaa. Jo syksyllä 1736 hän oli kirjeissään heittänyt jäähyväisiä ystävilleen Ruotsissa "koska on mahdollista, etten enää teitä näe".

Kohta Altonaan tulon jälkeen Jaakko Eriksson sairastui. "Jumalan armon säteet ja rakkauden virrat loistivat hänen sanoistaan ja kärsivällisyydestään. Omissa ja toisten silmissä hän oli tullut pieneksi lapseksi", kirjoittaa Eerik-veli jälkeenpäin. Jaakko Eriksson kuoli Altonassa syyskuun 18 pnä 1737. Kuolemansa edellisenä iltana hän oli lausunut:

- Te näette, kuinka merkillinen muutos minussa on tapahtunut eilisesta alkaen. Odottakaa aamuun. Jo nyt alkaa tulla valoisaa kuin kirkkaalla keskipäivällä. Minun suloinen veljeni, muista minua rukouksissasi.

Kello 5 aamulla siirtyi tämä taistelija ja kiivoittelija "hiljaa ja suuressa rauhassa" iäisyyteen rukoillen vielä rakkaalta Vapahtajaltaan uskon lisääntymistä.

Jaakko Erikssonin ruumis haudattiin Altonaan mennoniittain hautausmaalle.

Viimeinen leposija Altonassa

Mennoniittain hautausmaa - löytyisiköhän se vielä tänä päivänä? Otamme taksin Hampurin Neuerwallilta. Suurkaupunkien taksikuskit ovat kuulema yleensä melkoisia tietosanakirjoja kaupunkinsa asioissa, niinpä esitimme keski-ikäiselle, rotevantyyliselle vaalealle yläsaksilaiselle kuljettajallemme toivorikkaina päämäärän: Altonaan Mennoniittain hautausmaalle, bitte.

Kuljettaja sammutti moottorin ja veti esiin valtavankokoisen Hampurin kartan. Pitkä hiljaisuus.

- Menno - -, Mennonitenstrasse, olisikohan se siellä?

Jälleen hiljaisuutta ja eri mahdollisuuksien pohdintaa. Kunnes muistan pastori Göran Hellbergin neuvon: kysykää Altonan raatihuoneelta, siellä on kaikkien hautausmaitten kartat, hän oli sanonut vähän ennen lähtöäni Kokkolasta. Pastori Hellberg on asunut täällä Hampurissa useita vuosia ennen Kokkolaan tuloaan.

Ajamme Altonan raatihuoneen edustalle. Syyskuun päivä on kirkas ja lämmin, kukat hehkuvat raatihuoneen edustalle pystytetyn ratsastajapatsaan ympärillä: "kaiketi se on keisari Wilhelm, häntähän meidän kaikki ratsastajapatsaamme esittävät", arvelee taksikuski.

Raatihuoneessa olevassa toimistossa nuori naisvirkailija pudistaa päätään: ei, ei sellaista varmaan ole, en ainakaan ole kuullut. Sitten hänen katseensa kirkastuu:

- Mutta käykää kysymässä tuolla toisessa huoneessa olevalta herra N:ltä, hän tietää vanhoista asioista. Oikeastaan hänen toimistonsa on jo sulkenut ovensa, mutta jospa hän...

Herra N. on harmaatukkainen hieno vanha herra. Hän tietää heti, mistä on kysymys ja alkaa neuvoa: ajatte Bronkampswegeniä, sitten Holstenkamp, lähellä Wimbergiä...

Ja löydämmehän me nyt. Se on pieni puisto erään sivukadun varressa. Sen vasemmassa laidassa on keltainen rakennus, ilmeisesti hautausmaan vartijan asunto, ovet sattuvat kuitenkin olemaan lukossa.

Aivan pääportin vierellä hyvin hoidetulla nurmikolla on marmoritaulu, johon on tekstattu Mennonittain hautausmaa. Kauniita syvän tummanvihreitä pensaita, outoja puulajeja: sypressin ja sen sukulaiset voi tunnistaa, monia muita ei.

Katselemme pienen puiston ympäri. Paljon maatuneita kumpuja, varjossa, oksien alla. Jotkut vaikuttavat suhteellisen uusilta. Tuoreimpiin ja hoidetuimpiin kuuluu hauta, jonka kivi kertoo, että siinä lepää pastori Otto Scowalter, 1900-65. Mennoniittain hautausmaa on siis yhä käytössä.

Uskomattoman syvä rauha tuntuu huokuvan tällä paikalla. Aurinko paistaa lämpimästi ja kirkkaasti, multa tuoksuu, varjossa on vilpoisaa ja tummaa, suurkaupungin melu kuuluu kuin etäinen humina. - Jaakko Eriksson on saanut kauniin lepopaikan, se täytyy todeta. Kauniin ja vierassointuisen. - Ehkäpä hän täällä sittenkin on tavallaan omalla maaperällään: saksalaisia olivat hänen oppi-isänsä Böhmestä, Arndtista, Arnoldista ja Pordagesta pitäen. Heiltä hän oli saanut vaikutteita, jotka sittemmin tulivat niin määrääviksi koko hänen elämälleen ja kohtalolleen. Mitään kiveä tai muistomerkkiä ei hänen haudalleen luonnollisestikaan ole pystytetty.

- Kummallista että tuo hautausmaa on vielä säilynyt, ettei suurkaupunki ole tallannut sitä alleen, mutisee taksinkuljettaja ajaessamme leveitä, avaria ja pitkiä katuja jälleen keskikaupungille päin.

- - -

Maanpakolaisten olosuhteita kuvaa hyvin se, mitä tapahtui Altonassa tuskin kuukauden kuluttua siitä kun Jaakko Eriksson oli haudattu tänne. Seuruetta kohtasi silloin toinen suuri menetys: Erikssonin veljesten vanhin sisar Anna Essevia kuoli. Hänen ruumistaan ei kuitenkaan enää saatu haudata mennoniitain hautausmaahan, kertovat asiakirjat ja matkakertomus. Olisi tuntunut luonnolliselta, että hänet olisi kätketty veljensä vierelle, mutta niin ei tapahtunut: Anna Essevian ruumis saatettiin lepoon "kaupungin ulkopuolelle sopivaan paikkaan". Nähtävästi suhteet mennoniittoihin olivat tällä välin huonontuneet ratkaisevasti.

Anna Essevian hautapaikan on suurkaupunki jo aikoja sitten varmaankin polkenut alleen. Siitä ei tiedä ainoakaan ihminen maan päällä.

Mennoniitat

Keitä sitten olivat nämä mennoniitat, jotka myönsivät hautapaikan maanpakolaiselle? - Mikäli lukija vielä kerran jaksaa seurata pienelle tutustumisretkelle siihen erilaisten uskonkäsitysten viidakkoon, joka 1700-luvulla kirjavoitti eurooppalaista hengenelämää, hän saa tietää seuraavaa:

Mennoniitat olivat uskonlahkon jonka perustaja oli vuonna 1492 syntynyt katolinen pappi nimeltä Menno Simons. Hän vaikutti Itä-Friesiandissa ja hänen käsityksensä poikkesivat niin paljon kirkon opista, että hän joutui ennen pitkää eroamaan kirkosta: niinpä mennoniitat eivät tänäkään päivänä, enempää kuin johtajansa aikoinaan, hyväksy lapsikastetta, ei liioin asevelvollisuutta eikä avioeroa. Keskeisen osan raamatusta heille muodostaa vuorisaarna, jonka opetuksia he pyrkivät tähdentämään ja noudattamaan. Menno Simonsin päätös on nimeltään Fundamentteja oikeasta kristillisestä uskosta.

Mennoniitteja arvellaan nykyisin olevan Saksassa noin 140.000, sitäpaitsi heitä on siirtynyt Yhdysvaltoihin ja aikoinaan myös Venäjälle.

Paremmin kuin minkään muun separatistisen uskonlahkon kanssa tulivat Erikssonit ilmeisesti toimeen juuri mennoniittain lahkon kanssa. Yksitoista vuotta kestäneen maanpakomatkansa aikana he tulivat tekemisiin hyvin monia eri uskon käsityksiä edustavien ihmisten kanssa, niistä on tässä yhteydessä mainittu vain kaikkein huomattavimmat. Mutta tulos kaikista näistä kosketuksista oli ennenpitkää kielteinen: heidän jyrkkyytensä ja peräänantamattomuutensa, jonkinlainen ylpeä itsetietoisuutensa muodostui esteeksi lähemmälle kanssakäymiselle ja hengenyhteydelle.

Tuomio herrnhutilaisuudesta

Niin kävi myös Friedichstadissa, jossa muutamia tanskalaisia herrnhutilaisia vieraili seurueen luona. Tämän jälkeen Erik Eriksson varoitti ystäviään mitä jyrkimmin herrnhutilaisuudesta: he olivat jaarittelijoita, ylhäisiä noitia, "synnin puolustajia ja Kristuksen veren tallaajia, jotka vaivaisen syntisen nimeen nojaten ovat rikkaita ja kylläisiä laodikelaisa". von Zinzendorf itse oli "leveäntien ja avaran portin apostoli, hurskaiden viettelijä". - Erikssonit eivät voineet hyväksyä herrnhutilaisten evankelista katsomusta jonka lisäksi herrnhutilaisten kirkolle ystävällinen asenne oli jyrkästi toinen kuin Erikssonien.

Samoin kävi kosketuksessa pohjois-Frieslannin heränneitten kanssa, niin myös myöhemmin Reinin varrella inspiroitujen lahkon johtajan J.F. Rockin kanssa, joka etsi heihin kosketusta. Matkakertomuksessa sanotaan lyhyesti: "Kun Rock tahtoi, että häntä oli pidettävä Jumalan profeettana ja kun taas maanpakolaiset eivät voineet häntä sellaisena pitää, hän lähti heti pois." Muutamissa sen jälkeen kirjoitetuissa kirjeissä Eriksson puhuu inspirantisteista sanoen että heidän johtajansa ovat pelkkiä noitia, jotka kaikkien muiden paholaisten palvelijoiden kanssa koettavat mitä voimakkaimmin vastustaa Pyhän Hengen tuloa.

Kaikkein murhaavin hänen tuomionsa oli kuitenkin vapaamuurareista, joita hän nimittää "Babylonin muurareiksi". Ilmeisesti liikettä pidettiin aluksi katsomukseltaan lähinnä uskonnollisena, Eriksson kauhistui syvästi heidän salaisia menojaan, sanoi heitä noidiksi joiden otsassa on pedon merkki ja syytti heidän häpäisevän Pyhää Henkeä, koettavan tuhota kaikki hurskaat ihmiset ja muodostaa "perkeleen yksinvallan" kuolemaan saakka uskollisen veljeyden perustuksella. - Ilmeisesti Eriksson tunsi elävänsä mitä voimakkaimpien ja vaarallisimpien liikkeiden aikana, jolloin jos koskaan tarvittiin henkiä rottavaa silmää.

Hollantiin

Kummallinen levottomuus tuntui ajavan maanpakolaisia takaa jatkuvasti. Lienevätkö suhteet Altonassa kiristyneet muihinkin kuin mennoniittoihin, joka tapauksessa Erik Eriksson, jolle nyt oli jäänyt vastuu ja johtajan asema yksin kannettavaksi, hyvin pian veljensä ja sisarensa kuoleman jälkeen alkoi katsella uutta asuinpaikkaa seurueelle.

Hollantia pidettiin noihin aikoihin Euroopassa eräänlaisena ihannemaana, se oli tarjonnut suojaa myös monille pakolaisille. Niinpä filosofi Cartesius kirjoitti olostaan Hollannissa: "Missä voi nauttia niin täydellistä lepoa kuin täällä? Missä voi levätä yönsä niin turvallisesti?"

Tosin ensimmäiset yritykset päästä Hollannin maaperälle epäonnistuivat mutta Hollannin maakunnalla oli näihin aikoihin laaja itsehallinto. Seurueen lähettämät tiedustelijat, luutnantti Cedersparre ja Breant onnistuivat hankkimaan matkalaisille luvan siirtyä Frieslantiin Syrhuysterveeniin: joka sijaitsee lähellä Leeuwardenin kaupunkia. Sinne muutettiin keväällä 1738, tuskin puoli vuotta Jaakko Erikssonin kuoleman jälkeen. Altonassa oli silloin viivytty pari vuotta.

Tapaus Tranbom

Ensimmäinen vuosi Syrhuysterveenissä kului rauhallisesti ja kaikki olisi mennyt onnekseen, ellei olisi sattunut Tranbomin tapausta joka ehkä pahemmin kuin mikään muu koetteli seurueen sisäistä ja ulkonaista tasapainoa.

Anders Tranbom oli ruotsalainen, kotoisin Visingöstä ja toiminut kaupunginnotaarina ennenkuin liittyi Erikssoneihin. Kaikesta päättäen hän oli älykäs henkilö, ehkä hänellä myös oli tavallista enemmän kykyä vaikuttaa lähimmäisiinsä, mutta onnettomuudekseen hänellä oli heikot hermot. Itse hän puhui sisäisestä levottomuudesta, joka häntä oli vaivannut ensimmäisestä päivästä, jolloin hän oli lähtenyt kieltäymyksen tielle.

Ei kerrota lähemmin, mikä itse asiassa antoi sysäyksen tapahtumalle: syyskuussa 1739 Erik Eriksson joka tapauksessa yhtäkkiä "antoi hänet ilmi koko seurueen läsnäollessa ja selitti, miten Tranbom oli koettanut salatulla tavalla vahingollisena maguksena estää Jumalan työtä seurueen keskuudessa". Mitä tähän syytökseen lähinnä sisältyi, ei Eriksson selittänyt. Tranbom hätääntyneenä pyyteli anteeksi ja kehoitti rukoilemaan puolestaan. Ilmeisesti Eriksson oli kuitenkin päättänyt selvittää asian juurta jaksain ja poistaa joukosta henkilön, joka oli aiheuttanut levottomuutta kuluneiden viiden vuoden aikana.

"Paljastuksensa" jälkeen Erik Eriksson hoiti tapauksen omituisella tavalla: hän matkusti itse pois seurueen keskuudesta luottaen ilmeisesti siihen, että ne jotka nyt jäivät vastuuseen, hänen poissaollessaan tuntisivat entistä paremmin hänen arvonsa seurueelle ja toimisivat niin että tämä ikävä asia hoidettaisiin mahdollisimman pian pois päiväjärjestyksestä. Ja niin tapahtuikin.

Jäljelle jääneet kokoontuivat välittömästi Erikssonin lähdön jälkeen, (hän oli muuten mennyt Haarlemiin, josta käsin myöhemmin antoi ohjeita Tranbomin kohtelemisesta ja viittauksia siitä ettei palaisi, ennenkuin tapaus olisi selvitetty).Ensimmäiseksi he erottivat Tranbomin taloudenhoitajan toimesta. Häntä alettiin muutenkin hyljeksiä eikä hänen anteeksipyyntöihinsä vastattu mitään. Eipä kumma, että hänen hermonsa joutuivat liian kovalle koetukselle. Tranbom sai mielenhäiriökohtauksen, hän alkoi kaadella pöytiä ja tuoleja, hypellä älyttömästi ja päästellä eläimellisiä ääniä, epätoivoisena hän jopa yritti itsemurhaa. Raivokohtauksen saanut köytettiin nyt, mutta on selvää että tällaisesta kohtelusta raivo vain yltyi: Tranbom "herjasi pyhää ja rukoili perkelettä" kuten matkakertomuksessa sanotaan. Nyt jos koskaan häntä seurueen keskuudessa pidettiin "mustana maguksena" ja paholaisen kätyrinä ja kohdeltiin mitä ankarammin. Hänet suljettiin kaltereiden taakse.

Naapurit puuttuvat asiaan

On helppoa ymmärtää, etteivät tällaiset kohtaukset sujuneet ilman kiusallista huomiota. Hollantilaiset naapurit näkivät Tranbomissa ennenkaikkea säälittävän olennon, hänen kohtelunsa herätti heissä sekä sääliä että suuttumusta vierasmaalaisia kohtaan. Syrhuysterveenin pappikin vieraili näinä päivinä matkalaisten luona tarjoten hienotunteisesti apua "sikäli kuin joku olisi sairas, tarvitsisi ruokaa ja hoitoa tai ahdistettuna lohdutusta".

Avuntarjous kuitenkin torjuttiin.

Eräänä päivänä näyteltiin muukalaisten talon edustalla erittäin äänekäs ja vauhdikas kohtaus. Mistä lieneekin epätoivoinen Tranbom saanut yhtäkkiä ne valtavat voimavarat, että hän onnistui katkaisemaan köytensä, mursi ikkunassaan olevat kalteriraudat ja syöksyi puolialastomana kadulle, huutaen ja silmiään mielipuolisesti pyörittäen. Nyt lähestyivät paikkakuntalaiset suurena joukkona ja uhkaavasti taloa vaatien muukalaisia kohtelemaan sairasta kunnolla. Naapurisopu oli nyt tipotiessään. Seurueen jäseniä alettiin Syrhuysterveenissä pilkata, heitellä kivillä ja kaikin tavoin vainota.

Tranbom puolestaan alkoi vähitellen rauhoittua.

Tämän tapauksen perusteella Erik Erikssonia arvosteltaessa meidän on kuitenkin syytä muistaa, että hän oli aikansa lapsi. Ei ollut kovinkaan kauan siitä kun noitaroviot olivat vielä roihuneet joka puolella ympäri Eurooppaa. Kokkolassa suoritettiin noitaoikeudenkäyntejä vielä niin myöhään kuin 1702. Usko noitiin ja pahoihin henkiin oli syvälle juurtunut kansan sieluun. Mielisairautta ei suinkaan vielä kaikkialla käsitetty sairaudeksi. - Se että Erik Erikssonin tuomio niin murskaavana kohdistui onnettomaan Tranbomiin, näyttää tutkijain mielestä kuitenkin viittaavan siihen, että Eriksson piti Tranbomia vaarallisena kilpailijanaan. Tranbomilla on saattanut olla sekä halua että kykyä nousta johtajan paikalle, arvelevat he.

Uhkasiko Tranbom johtajien asemaa

Erik Eriksson kirjoitti nyt Haarlemista käsin kirjeen Tranbomille syyttäen häntä mitä hirvittävimmistä asioista: että hän on koko ajan estänyt seurueen hengellisen elämän kehitystä, että hän on murhannut seurueen kuolleet jäsenet ja kiduttanut vielä elossa olevia, että hän on tahtonut "tuhota tiellään olevat Jeesuksen aseet", siis seurueen johtavat henkilöt, voidakseen itse kohota johtavaan asemaan, ja että hän on koko ajan synnyttänyt riitaa seurueen keskuudessa: että hän on keskustellut kuolleiden henkien kanssa ja antautunut perkeleen välikappaleeksi jne. - Tranbomin anteeksipyyntöjä ja rukouksia ei otettu ensinkään huomioon vaan hänet tuomittiin heti seurakunnasta erotetuksi eikä hänen sallittu edes sanoa hyvästiä seurueen jäsenille. Lähdettyään Tranbom vielä kerran palasi takaisin muutaman päivän kuluttua ja pyysi saada jäädä, mutta johtomiehet olivat järkkymättömiä, näin ollen Tranbomin oli lähdettävä Ruotsiin.

Mutta Tranbomilla oli seurueessa ystäviäkin. Erikoisesti Daniel Friedenreich oli hoidellut häntä huolellisesti sairauden alussa, muutamat taas olivat tukeneet häntä mm. paastoamalla. Kolmea hänen ystävistään tutkittiin nyt perusteellisesti: kaksi heistä erotettiin yhteisestä pöydästä, kolmas sai lähteä kokonaan pois.

Tranbom lähti lokakuun 31 pnä 1739, Erik Eriksson palasi seurueen luo seuraavana päivänä.

- - -

Syrhuysterveenistä oli kuitenkin pakko tämän jälkeen hakeutua pois, niin vihamielisiksi olivat käyneet seurueen jäsenten ja paikkakuntalaisten väliset suhteet. "Neitseellinen Hollanti" oli sulkenut sylinsä.

Kerrotaan onnettoman Tranbomin myöhemmin Ruotsissa osoittaneen hyvin katuvaa käytöstä ja puhuneen vain hyvää Erikssonin seurueesta kaiken tämän jälkeen. Hänen sairautensa uusiutui, lopulta hän meni vapaaehtoisesti mielisairaalaan v. 1759.

(jatkuu kahden viikon kuluttua)

Annikki Wiirilinna

Kuvatekstit:

Hollantilaiset naapurit eivät sallineet sairasta Tranbomia kohdeltavan huonosti. [piirros]

Karttapiirros joka kertoo Erikssonien seurueen retkistä Hollannissa ja Saksassa. [piirros]

Jaakko Eriksson sai viimeisen leposijansa mennoniittain hautausmaalla Altonassa. Vanha hautausmaa on kuin ihmeen kaupalla säilynyt vaikka suurkaupunki sen ympärillä jatkuvasti kasvaa. Tässä kuva eräästä kulmauksesta mennoniittain hautausmaalla.