Talo täynnä historiaa ja menneitten polvien muistoja

Keskipohjanmaa 30.8.1981

"Myös talot ovat minulle tuttuja. Kun kuljen kadulla jokainen niistä ikään kuin kiiruhtaa edelleni, katsoo minua kaikin ikkunoin ja tuntuu sanovan: 'Päivää, miten on terveytenne laita? Minä olen terve, Jumalan kiitos, toukokuussa saan kerroksen lisää'. Tai: 'Miten voitte? Minua aletaan huomenna kunnostaa'. Tai: 'Olin vähällä palaa poroksi ja säikähdin kauheasti ja niin edelleen.

Talojen joukossa minulla on suosikkeja, jopa läheisiä ystäviä: eräs aikoo mennä arkkitehdin hoitoon tänä kesänä. Käyn varta vasten katsomassa joka päivä etteivät vain lääkitse väärin, mistä Herra meitä varjelkoon! En koskaan unohda erään hauskannäköisen vaaleanpunaisen talon kohtaloa. Se oli herttainen pikku kivitalo, katseli minua ystävällisesti ja kömpelöitä naapureitaan niin ylimielisesti että sydämeni iloitsi aina kun satuin kulkemaan sen ohi. Kävellessäni viime viikolla kadulla katsahdin ystävääni ja kuulin surkean parahduksen: 'Minut maalataan keltaiseksi!' Pahantekijät! Barbaarit! Eivät säästäneet mitään, sen paremmin pylväitä kuin koristelistojakaan, ja niin ystäväni muuttui keltaiseksi kuin kanarialintu. Sappeni oli vähällä haljeta tuon tapauksen johdosta enkä sen koommin ole kestänyt nähdä runneltua ystäväparkaani, joka värjättiin Taivaan keisarikunnan väriseksi.".

F. M. Dostojevski: Valkeat yöt, 1848.

Oikein sydän lämpeni kun luin nuo Dostojevskin rivit: kas vain miten yksityiskohtaista huomiota hän kiinnitti asuinympäristöönsä ja sen ymmärtävään hoitamiseen.

Minullakin on tuollaisia talosuosikkeja, kaikessa vaatimattomuudessa tietenkin, jos sallitte. Yksi niistä on tuo lilanvärinen pikkutalo Pitkänsillan- ja Rantakadun kulmassa.

- Mitä, tuoko ränsistynyt, tuo röttelö joka jo vuosikymmeniä on seisonut siinä pilaamassa katukuvaa ja kehittyvän kaupungin imagoa. Tontilla, josta pankki ja vakuutusyhtiöt olisivat valmiit maksamaan melkein mitä tahansa! - kuulen vastalauseitten myrskyn ja huutojen kuoron: - Sehän on järjetöntä tuota tuossa pitää, aivan lahokin jo - sehän on kuin ikivanha ruotimuori, joka ei vain ymmärrä kuolla... Seisoo siinä vastuksina, silmätikkuna, hevostallinakin se on ollut.

Hetkinen, hetkinen - kaikessa vaatimattomuudessa tietenkin jos sallitaan. - Jos tallina on ollut niin sitten se on vanhempi, kuin luullaankaan: ison vihan aikaan todella kasakat pitivät hevostalleinaan kaupungin parhaita porvaristaloja: sen jälkeen se ei missään tapauksessa ole ollut mahdollista.

Nykyisen asunsa talo on saanut vuonna 1810 lukuunottamatta alakerran ikkunoita joista on tehty näyteikkunat hyvin myöhäisessä vaiheessa, muutama vuosikymmen sitten: tämä toimenpide on luonnollisesti suuresti pilannut alkujaan sopusuhtaisen ja viehättävän rakennuksen ulkonäköä.

Pitkä lista nimiä

Tuolla paikalla on ehtinyt asua monen tunnetun porvarissuvun edustajia: 1700-luvun alussa, mm. ison vihan aikana siinä asuivat Kjemmerit joiden hautakammio on Katariinan kalmistossa, yksi suvun edustajista oli täällä pappinakin. Heidän jälkeensä tuli kauppias Josef Calamnius. 1700 - 1800 lukujen vaihteessa siinä asui rikas kauppias Johan Röring. Röringin tytär meni naimisiin kauppias Matts Hongell vanhemman kanssa. Tästä avioliitosta syntyi Matts Hongell nuorempi - yksi kaikkien aikojen rikkaampia Kokkolassa: kerrotaan että kokonaista 800 talonpoikaa oli hänen kanssa kauppasuhteissa, eli niinkuin silloin sanottiin: hänen majamiehiään.

Matts Hongellilla oli sisaruksia: Brita Christina ja Jacob, sekä sisarpuoli Beata, joka oli heistä vanhin. Beata oli naimisissa kaupunginkirurgi Jan Gottsmanin kanssa mutta jäi hyvin nuorena leskeksi ja muutti takaisin tuohon taloon sisarpuoltensa luo, jotka kaikki olivat naimattomia.

Näiden sisarusten aikana, vuonna 1810, talo peruskorjattiin ja jatkettiin mutta ilmeistä on, että paikalla aikaisemmin sijainnut Kjemmerien - Calamniusten - Rörinkien - Matts Hongell vanhemman asuma rakennus jäi kaiken pohjaksi. Rakennusta jatkettiin länteen päin, kenties toinen kerros lisättiin silloin vasta. Remontin jälkeen talossa oli 11 asuttavaa huonetta. Niistä kaikki yläkerran huoneet ovat säilyneet alkuperäisessä muodossaan: ranskalaiset paneelit seinillä, ovet messinkisine lukkoineen, ihastuttavat jalopuiset huonekalut, leveistä lankuista veistetyt lattiat. - Alakerta on muutettu liikehuoneistoksi ja siinä yhteydessä vanhat ikkunat avarrettu näyteikkunoiksi. Tänään tulee ajatelleeksi että sekin oikeastaan tapahtui suotta: useimmat näyteikkunathan on nykyään liimattu täyteen suuria plakaatteja, joissa on vain tavaranimikkeitä ja hintoja! - No, tämän talon näyteikkunat ovat joka tapauksessa tarkoituksenmukaisessa käytössä.

- Mutta kurkistetaanpa vielä talon menneisyyteen.

Ilta förmaakissa

On kevät 1839. Iltaa istutaan talon förmaakissa, toisen kerroksen nurkkahuoneessa, jonka ikkunat avautuvat itään ja pohjoiseen. Tätä vinosti lankeavaa ilta-auringon valoa, tätä viipyvää, kultaista punnerrusta Beata erikoisesti rakastaa, sitä kestäisi vielä jonkin aikaa ennenkuin aurinko lopullisesti painuisi mereen. Molemmat veljet, keski-ikäiset miehet joilla jo aikaa olla melkoisesti vatsaa, polttelevat pitkävartisia piippujaan; heitä kymmenkunta vuotta nuorempi Anders Donner, sisarusten hyvä ystävä ja talon miltei vakituinen vieras, naputtelee toisella kädellään pöydän pintaa, toisella pyörittelee hiljakseen pikariaan, jossa - kuten muillakin - kimaltaa portugalilainen vaaleanpunainen rosé-viini. Brita Christina on aukaissut ompelupöytänsä kannen, silmäillyt hetkisen keskeneräistä työtään - mutta Beatan katse - pieni kulmien rypistys - saa nuoremman sisaren laskemaan työn kädessään: onhan sunnuntai-ilta. Ei sovi vetää työtä esiin edes tarkastellakseen sitä.

Mutta Brita Christinan tämä ilta-aurinko tekee jotenkin levottomaksi eikä hän voi ymmärtää, miten Beata jaksaa olla niin kiinnostunut, miesten asioista, heidän puheistaan, joissa vilisee bankkoruplia, Setubalia ja Ibitzan suolaa, tervaa ja lankkuja, takiloita ja mastopuita ja lyypekkiläisiä kattotiiliä. Mutta Beata t i e t ä ä niistä asioista siinäpä se! Hän on jo ehtinyt parikymmentä vuotta olla mukana veljensä hoitamassa laivanvarustusliikettä: yksi laivakin, nimittäin sluuppi Evigheten on hänen nimissään, se on hänen ikiomansa. Brita Christinaa sen sijaan ei liike-elämä kiinnosta, hänen ajatuksensa ja askeleensa kääntyivät tuon tuostakin Länsi-Kirkkokadulle, erääseen pieneen merimiestaloon, jossa äiti on sairastunut. Brita Christina oli löytänyt sinne kerjäämään lähetettyjen, laihojen, suurisilmäisten lasten kanssa, joiden hätää olisi siitä lähtien koettanut lievittää.

Sillä jostakin syystä Brita Christina ei lainkaan voinut vastustaa lapsia. Hän saattoi valvoa tuntikausia yövuoteellaankin ja kuvitella, nähdä silmiensä edessä, kuinka lapset joutuivat kärsimään. Sanalla sanoen: Brita Christinan sydän oli sairas onnettomien, puutteessa elävien ja huonosti kohdeltujen lasten takia. Hän teki minkä voi - mutta ah miten vähän hän yksin saattoikaan tehdä!

Mutta tänä iltana puheet kääntyivät jostakin syystä tavallisuudesta poikkeavaan suuntaan.

- Ei ole pieksuntekijä Thomén vain saanut katuosuuttaan kuntoon. Minäkin lähetin sinne viime viikolla viisi kuormaa kiviä ja hiekkaa, puhelee Anders Donner uutta puheenaihetta tapaillen.

- Huonolta se näyttää, myöntelee Matts. - Mitähän, veli Jacob, jos lähettäisimme me saman verran, kymmenen kuormaa yhteensä? Muistutahan minua huomenna hyvänä päivänä, että laitetaan rengit asialle.

Jacob lupaa muistuttaa. - Hyvä pieksuntekijä se kuuluu olevan, vaikka vähän saamaton ja vähäverinen. Lapsia vain on siinnyt... - Jaa jaa, mikä lieneekin että menitpä mihin tahansa pieneen tupaan, aukaiset oven - ja jo tupa edessäsi silmämunilta paistaa.

On kaiken ikäistä leivän syöjää. Ei se mahda hääviä elämää olla. Valistusta tarvittaisiin, puhelee Anders Donner enemmän itsekseen.

- Valistusta? Mitä sinä velihopea sillä meinaat? Kuinkas valistat tässä asiassa? naureskelee Matts Hongell - eikä malta olla huomauttamatta että Donnerin oma lapsilukukin lähentelee jo kymmentä.

- No minä nyt tarkoitan niitä lapsiparkoja. Minähän koulutan omani, mutta milläpä ja miten kouluttaa pieksuntekijä? Luin taas äsken Göteborgs Handels- och Sjöfahrtidningenistä niistä köyhien lasten kouluista, joita Tukholmaan on perustettu englantilaisten mallin mukaan. Siinä sanottiin että kerjäävät lapset ovat miltei kokonaan kadonneet Tukholman katujen kulmilta niissä osissa kaupunkia, joihin kouluja on perustettu. Ajatelkaahan, jos me ajoissa voisimme opettaa ja kasvattaa heitä, me voisimme ehkä kokonaan estää kurjalistoluokan syntymisen. Eikä syntyisi tuota kauheaa lapsityövoiman hyväksikäyttöä koska molemmat vanhemmat voisivat käydä ansiotyössä. Heidän lapsistaan pidettäisiin sillä välin huoli, jopa annettaisiin päivän mittaan myös opetusta.

T ä h ä n keskusteluun saattoi Brita Christinakin yhtyä täydestä sydämestään. Hänellä oli siihen paljonkin sanottavaa, ja hän tiesi myös kenen se oli tehtävä: teidän, toisin sanoen "meidän kaikkien yhdessä, koska meillä on varallisuutta enemmän kuin muilla tässä kaupungissa."

Eikä aurinko vielä koskaan ollut hänen mielestään niin ihanasti kullannut förmaakin seiniä kuin juuri sinä iltana.

Tällaisena kuviteltuna iltana saattoi hyvinkin syntyä idea tuosta pienten lasten koulusta, jonka Hongellit ja Donnerit tosiaankin perustivat ja lahjoittivat, sillä jo samana kesänä, kesänä 1839 he lähettivät laivurinleski B. S. Pasanin ja hänen tyttärensä Tukholmaan tutustumaan siellä jo toimintansa aloittaneisiin vastaaviin kouluihin. Heidän lisäkseen kouluun palkattiin palvelijatar auttamaan ja huolehtimaan lastenhoidosta. Hongellin - Donnerin pientenlasten koulu rakennettiin Isonkadun - Pakkahuoneen kadun kulmaan ja se toimi kolmisenkymmentä vuotta eli siihen asti kun kansakoululaitos perustettiin. Lapset - tytöt ja pojat, saivat viipyä koulussa klo 6:sta aamulla - jopa klo 9:ään illalla jos tarvittiin...

Erikoisia suhteita

Hongellien ja Donnerien ystävyys oli harvinaisen kestävää laatua, ja heidän yhteistoimintansa ulottui käytännön elämän alueella erittäin monelle taholle, josta pienten lasten koulu - tuo lastentarhan ja kansakoulun esimuoto, ensimmäinen koko maassa muuten - oli vain yksi esimerkki.

Kun Hongellin perheen nuoremmat sisarukset kuolivat, jäi Beata-rouva taloon yksin, mutta Anders Donner - sittemmin kauppaneuvos ja Halkokarin taistelun tunnettu organisaattori - ei häntä unohtanut eikä jättänyt yksin vaan kävi talossa kuten ennenkin: hän auttoi ja rohkaisi Beataa liikeasioitten hoitamisessa, olipa vielä yllyttämässä häntä hakemaan itselleen kaupungissa porvarinoikeuksia. Se oli ennenkuulumattoman rohkea temppu, koska Beata sentään oli vain nainen. Eiväthän kaikki porvariston edustajat häntä hyväksyneet, väittivät ämmän olevan jo haudan partaallakin. Eikä hänellä enää pitkää matkaa ollutkaan kuljettavana.

Kun Beata Hongell-Gottsman 1850 kuoli, hänen suuri omaisuutensa siirtyi testamentin kautta - kenellepä muulle kuin perheen uskolliselle ystävälle Anders Donnerille, jonka entisestäänkin suuri laivaluku nyt vielä lisääntyi puhumattakaan muusta omaisuudesta. - Kauppaneuvos itse kuoli 7 vuotta myöhemmin mutta ainakin hänen pojistaan ikäjärjestyksessä neljäs, nim. Carl Jacob Sixtus Donner, on isänsä jälkeen asunut talossa; Donnerien mukana se on saanut myös suuren osan kalustuksestaan: rokokootyylisen sohvakaluston, mahonkisia lipastoja ja pöytiä, saksalaisia mosaiikkipöytiä, pietarilaisia ruusupuisia ompelupöytiä ja lipastoja, lamppuja, koriste-esineitä - löytyypä talosta vielä purjelaivoissa käytännössä ollut rautainen keittokaminakin.

Mistä nimi Riskan kulma?

Kauppaneuvos Anders Donnerin kuoltua jatkoivat hänen poikansa Alexander Donner ja Carl Jacob Sixtus Donner suvun laivanvarustusliikettä, heidän aikanaan siirtyi Kaustarlahden rannalla sijainnut laivanrakennuspaikka Ykspihlajaan. Carl Jacob Sixtus toimi mm. raatimiehenä ja Yhdyspankin konttorin johtajana sekä Ruotsin ja Tanskan konsulina paikkakunnalla, oli sanalla sanoen arvossapidetty ja kunnioitettu henkilö. Hänet tunnettiin täällä lempinimellä Vacra-Calle (Kaunis-Kalle) - varmaankin hyvin aiheellisesti. Kaikissa sukuluetteloissa hänen mainitaan olleen ogift, naimaton, eli siis vanhapoika.

Aivan noin yksiselitteinen ei totuus kuitenkaan ollut. Kun Seurahuoneen paikalla ollut Donnerien talo myytiin, asettui Carl Jacob Sixtus asumaan tähän suvun Hongeleilta perimään taloon. Hänellä oli taloudenhoitajanaan Katharina Charlotta Riska - lieneekö tyttö kuulunut jo Hongellien palveluskuntaan vai oliko heidän sukuaan kenties. Joka tapauksessa nämä kaksi ihmistä elivät yhdessä ja heille syntyi poika, joka sai kasteessa nimen Carl Hans, mutta koska vanhemmat eivät olleet solmineet avioliittoa, hänen sukunimekseen tuli Riska. Näin Riskan kulma on saanut nimensä naispuolisen Riskan suvun edustajan välityksellä. - Aikanaan Carl Hans Riska - valokuvasta päätellen vähintään yhtä "Kaunis Kalle" kuin isänsä toi taloon oman naisensa: hän oli tullut Ruotsista ja palveli konttoristina jossakin täkäläisessä liikkeessä. Hänen nimensä oli Ida Charlotta Kristoffersson - 'kaunis kuin kuningatar ja ylväsryhtinen' muistelevat häntä vanhat kaupunkilaiset. Heidän poikansa oli Carl Rudolf Riska, mutta hän muutti täältä pois jo 20-luvulla. Hänen ja vaimonsa Thyran, o.s. Gleisner, tytär on talon nykyinen omistaja Britta Björklöf, aikaisemmin Niemi.

En ole kysynyt häneltä, enkä aiokaan kysyä, mitä hän talon kanssa tekee. Sen vain tiedän, että hän on kovasti ikävöinyt tuohon vanhaan taloon Amerikassa, jossa hän viimeiset vuodet on asunut nykyisen miehensä kanssa.

- Minulla on usein niin ikävä tänne että se on aivan tuskallista. Herään yöllä ja käyn läpi lapsuusajan ja koko sen ajan jonka asuin täällä fammun kanssa - hänhän adoptoi minut ja hoiti sen jälkeen kun vanhempani olivat eronneet. Ajattelen kaikkia ihmisiä ja asioita jotka liittyvät tähän taloon. Mietin onko se ja se esine säilynyt, onko kaikki varmasti tallella. Ettei mikään tuho ole tullut. Ja miten iloinen, suoraan sanoen onnellinen olin keväällä kun taas sain nähdä kaiken uudelleen ja tavata täällä omaiseni. Sain kosketella noita esineitä joihin niin monet esivanhempani ovat kädellään tarttuneet, näitä seiniä, joihin he ovat ikäänkuin painaneet oman leimansa. Tämä talo on minulle rakas.

Rouva Britta Björklöf on siis Riskojen ja Donnereitten jälkeläinen suoraan alenevassa polvessa. Että hän on tahtonut ja kyennyt säilyttämään näin kauan tuon sukuperintönsä, pienen lilanvärisen puutalon Pitkänsillan- ja Rantakadun kulmassa, on todellinen kulttuuriteko.

Miten monta erikoista ihmiskohtaloa onkaan eletty sen seinien sisällä aikojen kuluessa!

- Yksinäisten naiskohtaloitten talo, sanoo Britta Björklöf.

Annikki Wiirilinna

Kuvat: Leo Torppa

Kuvatekstit:

Britta Fjörklöf näyttää ties mistä merien takaa tuotua esinettä, helmiäisistä valmistettua taulua, talon förmaakissa.

Ida Charlotta Christoffersson, Brittan "fammu".

Messinkinen ovenripa.

Ja eikös vain: tuossa talovanhuksessa on säilynyt koko kaupungin menneitten vuosisatojen elinkeinoelämää symboloiva esine: tervamakasiinin avaimet. Donnerien.

Tässä näyte Donnerin suvun taloon tuomista esineistä. Seinällä ovien välissä näkyy kappale ranskalaista puolipanelia, joka on säilynyt yläkerran huoneissa. - Kaikkein mielenkiintoisin on kuitenkin lattialla näkyvä laatikko: se on kauppaneuvos Anders Donnerin matkakirjoituspöytä, josta avattaessa muodostuu vihreällä veralla päällystetty kirjoitusalusta. Pöytään kuuluu myös tukevat telineet mustepulloa ym. silloisia kirjoitusvälineitä varten. Liikematkat maitse ja meritse kestivät viime vuosisadalla viikko- jopa kuukausimääriä, joten liikekirjeenvaihto täytyi hoitaa matkan varrella. Vanha kauppaneuvos lienee ollutkin tavallista innokkaampi kirjoittaja: hänen liikekirjeitään on säilynyt jälkimaailmalle kymmenittäin.