Theodolinda Hahnssonin Kokkolan vuodet I osa

Keskipohjanmaa 13.2.1981

Miten tullaan kirjailijaksi? Tuohon voisi vastata ihan yksiselitteisesti, että kirjoittamalla.

Tavallisesti se alkaa jo koulussa, taipumus käyttöön näkyy hyvinä ainekirjoitusnumeroina. Mutta sanottavaakin täytyy olla...

Entäpä jos kouluja ei käydä? Silloin kai ilmaisutarpeen pitää olla erikoisen pakottava.

Sitä se varmaan on ollut myös ensimmäisellä suomenkielisellä naiskirjailijalla - olihan hänen voitettava sekä kielelliset että sukupuoleensa kohdistuvat ennakkoluulot. Hänen kokemuksensa ja elämänkaarensa kannattanee kertoa semminkin kuin tuo "tuleminen", kirjailijaksi "puhkeaminen" on tapahtunut täällä Kokkolassa.

Hänen nimensä oli Theodolinda Hahnsson. Uskoisin nimen sanovan jotain ellei muille niin ainakin Kokkolan Lauluveikoille, jotka niin monta kertaa ovat tulkinneet hänen vaatimatonta, herkkää laulelmaansa "Tääl’ Pohjanlahden rannalla".

Elämää hämäläisessä pappilassa

Theodolinda ei ollut pohjalaisia, hän oli syntynyt Hämeessä, jossa hänen isänsä C. M. Lemón toimi pappina, ensin Kiikassa, sitten Pälkäneellä. Theodolinda oli sisarussarjan nuorimmainen, hänen syntymävuotensa oli 1838. Pappilan lapsilla oli kotiopettaja, mutta kun pojille tuli aika lähteä oppikouluun, siirtyi tyttöjen opetus kokonaan käytännöllisiin taitoihin: piti oppia moninaiset käsityöt ja ruuan laitto. Theodolindan mieli paloi tiedon hankkimiseen: hän pyysi päästä kouluun. "Turhamainen ja ylpeä siniä olet, eihän kukaan meistä muistakaan ole käynyt koulua", toruivat vanhemmat sisaret. Eikä ollut vastaväittämistä, Theodolinda kiipesi ullakolle, siellä oli hyvä yksin vähän itkeskellä. Lieneekö hän joskus siellä haaveillessaan aloittanut jotakin kertomusta kirjoittaa, joka tapauksessa kävi niin onnettomasti että paperi joutui veljien käsiin. Siinä oli kertomuksen alku - ja nuorimman siskon käsialalla! Kyllähän se tunnettiin. "Ahaa, Linda aikoo sinisukaksi, sinisukaksi!" veli ilkkui heilutellen paperia voitonriemuisesti. Tyttö oli onneton ja häpesi kovasti vaikka ei oikeastaan tiennyt mitään pahaa tehneensä. Eikä sitten enää kynään tarttunut.

Toki pappilassa luettiin ja laulettiin paljon. lsä-rovasti oli luonnontieteilijä ja opasti mielellään lempitytärtään, tätä nuorimmista, luonnon tuntemiseen: kesällä isä ja tytär käveleskelivät kedoilla ja lehdoissa tutustumassa kukkasiin ja puihin, talvi-iltoina kuljettiin tähtitaivaan alla ja opittiin tuntemaan avaruuden maailmaa. Theodolinda rakasti kuitenkin kaikkein eniten kaunokirjallisuutta.

Syksyisin ja talvisin kun palvelijattaret ja talon muu apuväki oli iltapäivisin kokoontunut pappilan pirttiin kehräämään ja karstaamaan ja tekemaän kaikenlaista puhdetyötä, Theodolinda oli siellä heidän joukossaan ja kertoi mielellään näille suomalaisille ihmisille kaikenlaista, mitä hän oli lukenut ruotsinkielisistä kirjoistaan. Väki kuunteli tavattoman mielellään ja halusi aina vaan kuulla lisää niin että kerrottava tahtoi joskus loppua kesken. Mutta silloinpa tyttö teki rohkean päätöksen: hän alkoi puhua heille omia sepitelmiään. Kuulijat kehuivat että nythän mamselli oli kertakaikkiaan kertonut parhaan kertomuksensa ja odottivat jännittyneinä lisää. Theodolinda ei kirjoittanut, mutta hän kertoi tarinoita - kenenkään aavistamatta että ne lähtivät hänen omasta päästään.

Kokkolaan

Eräänä päivänä Pälkäneen pappilaan tuli raumalainen maisteri Johan Adrian Hahnsson, joka tuohon aikaan toimi Vaasan yläalkeiskoulun apulaisopettajana. Hän oli Theodolindan veljen koulutoveri ja viipyi pappilassa parisen viikkoa ja TUONA AIKANA EHTI rakkaus syttyä.

Kun sitten nuori maisteri haki ja sai yläalkeiskoulun kollegan viran, ei avioliitolle ollut mitään estettä, häät pidettiin elokuussa 1863, ja nuori pari asettui tänne asumaan. Heidät otettiin mielihyvin vastaan: maisteri Hahnsson oli ahkera työssään mutta myös seurallinen: "hän harrasti asiallista keskustelua herrojen kesken yrittäen tunkeutua ilmiöitten ja ongelmien ytimeen ja aidon tiedemiehen tavoin etsien kaikesta myös vastakkaisia mahdollisuuksia. - Theodolindakin mielellään vaihtoi ajatuksia henkevien ihmisten kanssa, mutta pinnallinen jutustelu, joka usein tunnista tuntiin jatkui "rouvien puolella", ei häntä tyydyttänyt". Theodolinda oli viettänyt lapsuutensa täysin suomenkielisellä seudulla kun taas Kokkola oli tuohon aikaan kokonaan ruotsinkielinen: se kysyi sopeutumista kuten Pohjamaan niin erilainen luontokin.

Nähtävästi hänen oli helppo sopeutua, koska oli "hyvä ja lempeä sydämeltään" niinkuin lähin nuoruudenystävä on hänestä todistanut. Vietettiin raikasta ja tervettä elämää, ulkoiltiin paljon: laajemminkin lienee ollut täällä tapana, että nuoret naiset talvisin jo heti aamuvarhaisella sonnustautuvat suksilleen ja lähtivät yhdessä hiihtämään pitkin lumilakeuksia kaupungin ulkopuolelle, sellaiseen seuraan Theodolinda liittyi innolla mukaan. Kesällä taas mahtava meri tarjosi luonnonelämyksiä yllin kyllin. Pikiruukin kallioilta avautuivat komeat näköalat, samoin Ykspihlajan hiekkadyyneiltä, jossa kaupunkilaisilla oli huviloita.

Theodolinda rakasti katsella ja kuunnella kansan ihmisiä. Torilla hän mielellään jäi vähän juttelemaan ihmisten kanssa, ympäristön maalaistaloissa ja kalastajamökeissä hän viihtyi ja kuunteli heidän ilojaan ja surujaan. Hän tarkkaili elämää, ajatteli. Ehkä hänen päässään pyöri jo lauseita, joilla voisi kuvata tuon ja tuon asian..

Hahnssonit asuivat täällä aluksi Axelqvistin talossa, joka sijaisi sillä kohtaa jossa nyt on vanhusten vuokratalo.

Siellä syntyi myös heidän ensimmäinen lapsensa, Hannu-poika. Theodolinda ja Adde Hahnsson olivat ja kihlausaikanaan sopineet käyttävänsä tulevassa kodissaan pääasiassa suomen kieltä. Tuohon aikaan suomenkieliset sivistyneistökodit olivat sormin laskettavissa, ensimmäistä perustettiin parhaillaan Helsingissä. Eivät he ruotsinkieltä hylkineet, sehän oli Runebergin, Topeliuksen ja Snellmanin kieli, mutta he käsittivät sen ajan tulleen, jolloin oli luotava suomalainen sivistys.

Mutta koko Kokkolan seurapiiristä he ei löytäneet yhtään suomea puhuvaa Hannun ikäistä lasta. Apteekkari Schroderuksen Ida tytär oli ainoa, joka osasi sujuvasti suomea, mutta hän oli joitakin vuosia Hannua vanhempi: Siitä huolimatta lapset viihtyivät hyvin yhdessä.

Pian perheeseen syntyi toinenkin lapsi. joka sai kasteessa nimen Hilja. Vanhempien suureksi suruksi hän kuoli muutaman viikon ikäisenä. Äidillä oli tietysti edelleen kotitehtävät mutta hänestä tuntui kuin kaikki yhtäkkiä olisi käynyt kumman hiljaiseksi. Aikaakin jäi tyhjäksi varsinkin iltasella, jolloin Hannu nukkui ja mies työskenteli kirjoituspöytänsä ääressä. Theodolinda ei nyt jaksanut seurustella, mieluummin hän istui yksikseen näppäili kannelta, jonka mies oli hänelle lahjoittanut.

Kynäilyä ikävässä

Ja sitten tapahtui että hän eräänä iltana otti kynän käteensä, nouti paperia ja alkoi siihen kirjoittaa mielikuviansa. Kun hän kerran oli alkanut ei hän enää malttanut olla jatkamatta taas seuraavana hiljaisena iltana. Hän ompeli papereista itselleen vihkon ja kirjoitti siihen ilta illan jälkeen, eläen lapsuutensa ja nuoruutensa ympäristöissä, kuviteltuja kohtaloita. Päiviksi hän piilotti vihkonsa syvälle pöytälaatikkoon.

Kerran hän taas istui kirjoittamassa niin syventyneenä aiheeseensa ettei huomannut miehensä astuvan huoneeseen ennenkuin pää kumartui kirjoittajan olan yli ja hän kuuli Adden kysyvän: "Mitä sinä teet?" Säikähtyneenä Theodolinda peitti sivun käsillään ja soperteli, ettei se mitään ollut. Adde kuitenkin oli utelias ja kiinnostunut ja tahtoi välttämättä nähdä.

- Mutta Theodolinda, tästähän tulee novelli!

Ja niin viisas oli tämä kunnon mies, ettei hän ensinkään väheksynyt vaimonsa harrastusta, eikä nimittänyt häntä "sinisukaksi". Aviomies päinvastoin ihastui, ei kieltänyt jatkamasta eikä pitänyt kirjoittelemista turhana ajan haaskauksena. Hänestä tuli vaimonsa paras innoittaja ja kannustaja kirjallisessa työssä. Vielä enemmän: hän ryhtyi auttajaksi ja kielimestariksi.

Theodolinda Hahnssonin ensimmäinen novelli Haapakallio syntyi v. 1868 ja painettiin seuraavana vuonna Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran "Novellikirjastoon". Sen lisäksi hän on Kokkolassa kirjoittanut ja täälläoloaikanaan julkaissut ainakin novellit "Kaksoisveljet " sekä "Kuuselan kukka".

Tytär Hilja Haahti vanhassa Kokkolassa

Perhe muutti täältä pois v. 1871 jolloin Adrian Hahnsson sai paikan HÄMEENLINNASTA. Hämeenlinnassa syntyi perheeseen kolmas lapsi, joka sai kuolleen sisaren nimen Hilja. Tästä Hilja Hahnssonista tuli sitten äitinsä työn jatkaja, kirjailija Hilja Haahti, jonka vanhempi sukupolvi vielä hyvinkin muistanee.

Hilja Haahti kertoo 1910-luvun paikkeilla käyneensä Kokkolassa, suora lainaus hänen kuvauksestaan kiinnostanee nykypäivän lukijaa:

"Oli onni että niinkin varhain, äitini vielä eläessä, sain tämän tilaisuuden, sillä hänen aikalaisiaan oli silloin vielä elossa. Olin paluumatkalla Ounasvaaralta kesäyön aurinkoa ihailemasta ja Oulusta, jossa oli NNKY:n kesäkokous. Siellä tapasin ystävällisiä kokkolalaisia, jotka lupasivat johtaa minut etsimilleni muistopaikoille.

Pieni kaupunki oli tietenkin paljon kasvanut sen jälkeen kun vanhempani siellä asuivat - ja myös suomalaistunut. Olihan siellä Suomalainen Yhteiskoulukin, ja suurimman talon, uudenaikaisen kivipalatsin nimi oli Kokkolinna. Löytyipä sieltä kumminkin myös vanhaa Kokkolaa. Oli jälellä entinen Axelqvistin talokin, jossa Hannu-veljeni oli syntynyt, ja Viklundin talo, jossa vanhempani myöhemmin asuivat.

Istuin kahden vanhan ystävällisen Viklundin neidin vieraana. He näyttivät huoneita. Kolmi-ikkunaisessa salissa oli vielä samat öljyllä maalatut seinäpaperit kuin vanhempieni aikoina. Eräässä huoneessa oli tallella toinen heidän parisängyistään. "Täällä Theodolinda kirjoitti Kuuselan kukkaa", neidit kertoivat. Katsoin ulos ikkunasta, näin kappaleen Hollihaan puistoa ja Suntia, jokea joka on kanavan näköinen, sievä ja idyllinen. Pitkänkaltaisella pihalla oli penkkejä kukkivien syreenien varjossa, aivan kuin maalla.

He puhuivat äidistäni suurella rakkaudella. Muuallakin vanhempaini nimi tunnettiin. Asuin raittiusravintolassa, jonka omistajatar kertoi eläneensä isäni oppilaana Boehmin talossa, yksityisessä tyttökoulussa. Kävin sitten katsomassa sitä koulutaloa, jossa isäni varsinainen työpaikka, yläalkeiskoulu, oli sijainnut. Se oli vanha kiintoisa rakennus vuodelta 1696: nykyään siihen on sijoitettu Renlundin museo.

Kävin sunnuntai-aamuna Kokkolan kirkossa. Se ei ollut omiaan herättämään tunnelmaa: keskityin tärkeimpään, Jumalan valheettomaan sanaan. Kauniilla hyvin hoidetulla hautausmaalla, hiekkaisella kankaalla, elin muistojen hetken. Etsin pientä hautaa ja löysin sen. Löysin matalan hautaristin. Luin siitä oman nimeni: Hilja Hahnsson, mutta vuosiluku oli 1867. Silmäni kyyneltyivät: minullakin olisi voinut olla sisar, jota aina olin kaivannut. Tunsin rakastavani häntä, jota en ollut nähnyt milloinkaan. Jumalan luona saan hänet kohdata...

Vielä oli jäljellä käynti Ykspihlajan ulkosatama-alueella, joka samalla on kokkolalaisten kesänviettopaikkoja. Minut oli kutsunut luokseen äitini vanha ystävä neiti Viva Boehm, joka siellä asui eräässä huvilassa omaistensa kanssa. Avosylin hän otti vastaan rakkaan Theodolindan tyttären. Luonnollisesti keskustelumme paljon liikkuivat menneissä ajoissa. Mutta minun oli myös tutustuttava ympäristöön. Havupuita, valkoista pehmeää hiekkaa ja aava, kuohuva meri. Näky muistutti Rugenin kuuluja hiekkarantoja, täällä vain taustana tummat kuusemme sikäläisten pyökkimetsien sijasta. haltioituneena seisoin vaahtoavan ulapan lumoissa katsellen kiehtoviin etäisyyksiin.

Viva Boehm tahtoi välttämättä viedä minut kaupunkikotiinsa, katsomaan sitä huonetta, jossa isäni oli Kokkolan nuoria tyttöjä opettanut. Aika oli täpärällä: minun piti rientää junalle. Niinpä ehdin vain vilkaista sisälle, kyselyt ja kertomiset oli jätettävä sikseen. Varmaankin isäni oli ollut hyvä opettaja, sillä oppilaat olivat työstänsä innostuneet ja ihailleet opettajaansa."

Oli todellakin suuremmoinen onni, että Theodolindan mies oli tuollainen lempeäsilmäinen ja ymmärtäväinen, joka sitäpaitsi antoi palttua ajan ennakkoluuloiselle suhtautumiselle naisväen kirjallisia harrastuksia kohtaan. Heidän kotinsa taisi muuten olla poikkeuksellisen onnellinen.

Adrian Hahnsson alkoi kuitenkin sairastella jo ennen täältä lähtöään ja kuoli verrattain nuorena.

Toinen avioliitto

Theodolinda Hahnsson solmi myöhemmin v. 1896 toisen avioliiton tunnetun suomalaisuusmiehen, tiedemiehen, senaattorin, kirjailijan ja valtiomiehen professori Yrjö-Sakari Yrjö-Koskisen kanssa, joka seuraavan vuonna aateloitiin. Niin tuli Theodolinda Yrjö-Koskisesta siis elämänsä keskipäivässä aatelisrouva, mutta hänenkaltaisensa ihmisen olemusta aatelisarvo tuskin pystyi paljoakaan muuttamaan. Hilja Hahnsson (sittemmin Haahti), ensimmäisen avioliiton lapsi, kertoo hyvin myönteisesti kuuluisasta isäpuolestaan ja tämän rikkaasta, monivivahteisesta persoonallisuudesta - kaikesta päättäen myös toinen avioliitto oli sopusuhtainen ja onnistunut. Paljonhan aviopuolisoilla täytyi olla yhteistä: Yrjö-Sakari Yrjö-Koskinen kirjoitti ja julkaisi myös kaunokirjallista tekstiä, jopa runoja, hänen päätyönään pidetään kuitenkin historiallisia teoksia Nuijasota ja Suomen kansan historia: ne ovat perustavaa laatua sikälikin, että niissä ensi kerran käsitellään isänmaamme historiaa suomalaisten itsensä kannalta.

Theodolinda Hahnsson kuoli vuonna 1919 81-vuotiaana.

- En ole turhamaisuudesta kirjoittanut, tein sen kanssani hyväksi, kuului hiljainen tilinteko hänen huuliltaan kun hän maksi kuolinvuoteellaan.

Theodolinda Hahnssonin tunnetuimmista novelleista ja näytelmistä otettiin painos vielä hänen kuolemansa jälkeen v. 1920, tämä kokoelman nimi on Kotikuusen kuiskehia, kustantaja Otava, se kuten muutamat muutkin hänen teoksensa löytyvät Kokkolan kirjaston kotiseutuosastolta.

Kuvatekstit:

Tällaisilta näyttivät hiihtäjätytöt Theodolindan aikana. Hiihtoretkiä tehtiin Måttisen taloon ja lähellä Wittsarin siltaa sijainneeseen Lilljebergiin sekä Rödsön Kankkosen taloon. Tämä retki on suuntautunut juuri viime mainittuun paikkaan, taustalla näkyy Kankkosen talon päärakennus, joka on purettu muutama vuosi sitten. - Vi Neristassbor-yhdistyksen kokoelmasta.

Adrian ja Theodolinda Hahnsson. Kuva on otettu Hämeenlinnassa. Kokkolassa asuessaan he ovat olleet muutamia vuosia nuorempia.