Kokkolan ympäristö tervan suurtuottajana

Keskipohjanmaa 8.8.1982

Kun tervahaudat savusivat...

Tervanpoltto on monimutkainen ja kaikkineen useita vuosia kestävä prosessi - niin monimutkainen, että tulee ehdottomasti kysyneeksi, mistä taito on peräisin? Onko se vähitellen kehittynyt kansanviisauden tulos, vai onko malli saatu jostakin muualta, kaukaakin? - Sitä en todellakaan tiedä, mutta historiankirjoittajat kertovat, että tänne Keski-Pohjanmaalle taidon on tuonut Kihavaiconen - toisten lähteiden mukaan Kihavauhkonen - niminen maaton mies, joka kierteli Lohtajalla, Kalajoella ja Pyhäjoella opettaen kansalle tervanpolttoa. Milloin tämä on tapahtunut, siitä en ole nähnyt summittaistakaan arviota.

Joka tapauksessa tiedetään, että jo 1300-luvulla tältä rannikolta purjehdittiin 2-mastoisilla kuuteilla kauppamatkoille Pohjanlahden yli, jopa Tukholmaan ja Mälarille asti. Ehkäpä tervaa käytettiin silloinkin jo noiden limisaumaisten, hyljeveneitä muistuttavien puualusten tiivistämiseen, mutta merkittäväksi kauppatavaraksi terva tuli vasta 1500-luvun loppupuolella.

Tervanpolton esityöt

Kun tervantekemistä alettiin suunnitella, oli ensiksi valmistettava ainekset, tervakset. Se tapahtui siten että toukokuussa mentiin metsään jossa tarkoitukseen valitut männyt kuorittiin niin korkealta kuin mies ylettyi. Tämä tapahtui työkalulla, jota sanottiin pantaveihteksi. Männynrungon pohjoinen puoli jätettiin kuitenkin kuorimatta, se oli. nk. selkäparkki, joka toimi elosuonena niin ettei mäntyparka kokonaan kuollut. Se vain ryhtyi uutterasti erittämään pihkaa kaljuun pintaansa.

Tällaisena tervaspuut saivat seisoa metsässä vielä vuoden tai pari, kunnes selkäparkkikin kuorittiin pois. Jälleen puut jätettiin vuodeksi pihkaantumaan, kunnes ne talvikelin aikana kaadettiin ja ajettiin tervahaudalle. Pakkasilla tervakset halottiin ja katkottiin sopivan mittaisiksi sekä ladottiin korkeiksi ristikoiksi, jossa saivat kuivua toukokuulle asti. Vasta silloin alettiin varsinaisen tervahaudan tekeminen ja polttaminen.

Haudan teko ja poltto

Tervahauta tehtiin aina rinnemaastoon, jonkun pienen kukkulan laitaan, viertopaikkaan. Sen pohja eli arina tehtiin tratin muotoiseksi, se kovetettiin tasaiseksi ja savettiin. Pohja oli läpimitaltaan 8-9 metriä. Tervakset ladottiin maata vasten, kuitenkin niin että alas jäi ilmarako. Tervaksista ladottiin pyöreä keko, jonka kaltevuus haudan keskelle päin oli tarkoin määrätty. Pyöreä tervaskeko peitettiin sitten paksulla sammalkerroksella, sinne tänne jätettiin aukkoja, joista hauta sytytettiin tuohiskäppyröiden avulla.

Itse haudan sytyttäminen oli aina juhlallinen toimitus, suorastaan juhla, johon kokoonnuttiin kylänväellä, usein nuoret miehet olivat jo etukäteen tehneet tervahaudan läheisyyteen keinuja, joilla sitten tyttöjä keinutettiin. Useilla kylillä oli tapana, että hautamestari puhalsi tuohitorveen ennen haudan sytyttämistä: siitä tiedettiin saapua tätä juhlahetkeä todistamaan, tervahaudalla keväistä iltaa viettämään.

Tervahaudan sytyttäminen ja polttaminen oli erittäin tarkkaa ja huolellisuutta vaativaa työtä. Hauta ei ensinnäkään saanut palaa liian kovalla tulella vaan ainoastaan kytemällä, muuten ei tervaa syntynyt.

Kuinka kauan tervahaudan polttaminen kesti, riippui sen koosta. Tavallisin aika oli neljä vuorokautta, jolloin sitä koko ajan piti vahtia, jos se liikaa savusi, oli tukittava lisää turppaita -haudan katteeksi. Tietenkin oli olemassa myös tulipalovaara, etenkin jos ilma herkesi tuuliseksi. Sitä varten piti aina olla varalla vettä ja apuväkeä saatavissa.

Hautaa rakennettaessa asetettiin sen sisään ränni, joka lähti hautasuppilon pohjasta ja tuli ulos rinteenpuoleisesta haudan sivusta. Ränniä pitkin terva juoksi rinteen alareunalle asetettuun ruuheen tai tynnyriin, siitä se ämpäreillä tai kiuluilla ammennettiin tervatynnyreihin.

Isommista haudoista saatiin tervaa kymmeniä tynnyrillisiä, oikein hyvästä jopa sata. Sataan tynnyrilliseen tarvittiin tervaksi 70 syltä. Tervakauden loppupuolella olivat tavallisimpia tuollaiset 40 tynnyrin haudat.

Tynnyrintekijät

Paitsi tervaa haudasta saatiin myös sysiä, joille haudan palaessa tehtiin varastosuojia. Ennen kaikkea tarvittiin kuitenkin tervatynnyreitä, jotka itse valmistettiin sitä varten haudalle tuoduista kuusipuista, vyöt niihin väännettiin kuusenkarahkasta. Tynnyrin kimpiä valmistettaessa tarvittiin paitsi taitavaa tekijää myös monenlaista työkalua: pantaveistä, telsoa, ryykyä - mitä niiden kaikkien nimet olivatkaan. Uurteet koverrettiin uurresahalla. Tynnyreitä oli kahta lajia, koko- ja puolitynnyreitä: koko tynnyri veti 117 litraa ja puoli luonnollisesti puolta vähemmän.

Raskas tavara - pitkät kuljetukset

Jos tervahaudan polttamiseen liittyi juhlantuntua ja tavallisesta arkielosta poikkeavaa yhdessäoloa, oli seuraava vaihe, tervan pois kuljettaminen, puolestaan kaikkein raskain vaihe koko prosessissa. Terva piti saada metsästä maa- tai vesitien varteen. Jos oltiin lähellä jompaa kumpaa, vietiin tynnyrit vierittämällä. Pienehköjä jokia ja ojia pitkin ne kuljetettiin uittamalla eteenpäin. Tervatynnyri ei uppoa vedessä mutta ui syvällä. Entäpä jos tervahauta sijaitsi kaukana sydänmailla, vetisten nevojen takana? Silloin ei kannattanut kesäkelillä niitä yrittääkään kuljettaa vaan oli odotettava talvea ja neuvojen jäätymistä. Tynnyrit upotettiin nevaan ja peitettiin sammalilla. - Kerran oli joku kademielinen hakannut vanteet poikki lohtajalaisten sillä tavalla talvea odottamaan jätetyistä tynnyreistä...

On sinne Suomeni salomaille toinenkin hikikarpalo vierinyt tervatynnyreitä tien tai joen varteen ähellettäessä! Miten makeasti sääsket ja mäkärät haukanneet hikistä ihoa, miten vihaisesti paarma viuhahtanut silmille, miten nälkä hiukaissut - miten usein virsu tai ykspohjanen uponnut rummakkoon!

Kaupunkimatka

Mutta ehkäpä äheltäjän mielessä kangasteleikse kaukainen päämäärä: tervatori Kokkolan kaupunginsalmen rannalla, siellä "tervafräkäri" (ruots. tjäruvräkare = tervanhylkääjä) krasseineen tarkastusta suorittamassa, ja vihdoin itse kauppias, laivanvarustaja ja "retari", maksamassa tervan hintaa. Ehkäpä myös kangastelivat mielessä kaupantekijäiset eli "ilimanannit" - niitä olivat ainakin tupakat sekä ryyppy illalla ja aamulla. Sillä tervanmyyntireisulla oltiin kaupungissa yökunnissa. Yö vietettiin kauppiaan majatuvassa, jossa yhtaikaa saattoi yöpyä monen pitäjän miehiä. Syötiin omia eväitä, ja yö kului tuvan seinänvierustoja kiertävien ritsien oljilla. Kauppiaan majatuvan kuten tallinkin ovet olivat yötä päivää auki, niin että myöhäänkin perille päässyt matkamies sai yösijan.

Päivällä sitten ostettiin kaupungista koko vuoden suolat niillä tervarahoilla, samoin ostettiin rautaa, siirtomaa- ja vaatetavaraa, ja mikäli oli ollut huono vuosi, täytyi ostaa viljaakin.

Saattoi käydä niinkin, etteivät rahat edes riittäneet vaan talonpoika teki kauppiaan kanssa sopimuksen, että hän vastedeskin tuo kaikki myytävät tuotteensa tälle samalle kauppiaalle, jos kauppias puolestaan maksaa talonpojan verot ja muut "ulosteot". Näin hän joutui velkasuhteeseen: hänestä tuli sen kauppiaan kauppatalonpoika. Kerrotaan että suurkauppias Matts Hongellilla, joka eli viime vuosisadan keskivaiheilla, oli 800 kauppatalonpoikaa. - Yleensä suhde oli kauppiaalle edullinen, mutta joskus, suhdanteiden vaihdellessa, joutui luotonantaja kärsimään suuriakin tappioita.

Maailmankauppatavara

Kokkolan tervatorilta - siltä kohtaa missä nyt on Englannin puisto - kokkolalaiset kauppahuoneet - Rahmit, Roosit, Donnerit, Kyntzellit, Forsénit ja monet muut - kuljettivat omilla laivoillaan tervan Tukholmaan ja myöhemmin, kun tapulikaupunkioikeus oli saatu, kaukaisempiinkin satamiin Hulliin, Lontooseen, Amsterdamiin, Lyypekkiin, Marseilleen ym.

Suuret löytöretket olivat synnyttäneet uuden, suurenmoisen merenkulun, jossa tarvittiin paljon ja entistä suurempia laivoja - oli syntynyt valtameriliikenne. Tervaa ja pikeä niinikään tarvittiin yhä enenevässä määrin, sitä tarvittiin puulaivojen saumoja tilkittäessä, puun ja köysien säilyttämisessä veden ja ilman lahottavaa vaikutusta vastaan. Rakennettiin kokonaisia sotalaivastoja, ja laivastojen syntymisen myötä tervasta tuli Suomen ensimmäinen maailmankauppatavara. Siitä tuli nimenomaan tämän maakunnan hyvinvoinnin lähde.

Jo 1600-luvulla Pohjanmaa tuotti n. 60 % koko maasta saadusta tervasta, ja yli puolet Pohjanmaan tervasta tuli Kokkolan kauppapiiristä. Seuraavalla vuosisadalla tervaa poltettiin vieläkin enemmän, ja 1800-luvulla oltiin siinä, että lähes kolmasosa koko Suomesta viedystä tervasta tuli Kokkolan kauppapiiristä. (Se käsitti suunnilleen nykyisen Keski-Pohjanmaan alueen, rannikon ensin Pyhäjoelta, myöhemmin Kalajoelta asti Kruunupyyhyn, idässä Suomenselälle asti.)

Köyhyyden rikkaus

Mistä sitten johtui, että tervanpoltto niin suuressa määrin keskittyi juuri tälle alueelle? Voi sanoa, että se johtui muiden luonnon varojen puutteesta. Pohjois-Pohjanmaalla olivat lohijokensa, merenkurkun seuduilla saatiin tarverahat hylkeenpyynnistä, mutta täällä olivat sekä peltotilkut että karjat pieniä. Mäntyä sen sijaan oli, ja kun metsät jokien alajuoksulla olevissa pitäjässä alkoivat huveta, siirtyivät näiden pitäjien talolliset jokilatvojen metsiin: kalajokisilla oli tervahautansa Alavieskan, Ylivieskan ja lopulta Nivalan korkeudella, Lohtajan ja Himangan talolliset polttivat Toholammin takamailla ja Lestijärven Syrinkylän kankaisilla sydänmailla, puhumattakaan Perhon lukemattomista tervahaudoista. Kun tervan tekemisen taito kerran oli opittu, sitä harjoitettiin ehtymättömällä innolla runsaat 300 vuotta, eli koko purjelaivakauden ajan. Sen uskomattomasta laajuudesta ja yleisyydestä kertovat vielä tänäkin päivänä sadat vanhojen tervahautojen paikat kotimetsissä ja sydänmailla: melkein jokaisella kankaalla on ollut tervahautansa ja jokaisella haudalla oma nimensä.

Noista sadoista ja taas sadoista tervahaudoista ovat alkukesän valoisina tuulettomina öinä nousseet savut, jotka ovat tuntuneet koko tienoon ilmassa useitten neliökilometrien laajuisilla alueilla - nuo pohjoisten metsiemme suitsutussavut, joiden tuoksua tuskin voi unohtaa se, joka niitä kerran on aistinut. Sillä tervahaudan ja sysimiilun tuoksu on raikas ja voimallinen ja huumaava, se on lähellä elämän ydintä niinkuin ruisleipä, tai niinkuin veri. Tervaa voi yhtä hyvin kutsua metsiemme mustaksi vereksi.

Edellisten vuosisatojen puunjalostusteollisuus oli puhdasta ja saasteetonta, mutta mitä meidän onkaan sanottava nykyisestä ja erikoisesti sen tuoksusta?

Yksi asia on toki sentään sama eilen ja tänään: suurin rikkautemme metsä on onneksemme edelleen nk. uusiutuva luonnonvara.

Teksti: ANNIKKI WIIRILINNA

Piirrokset: BO AURÉN

Lähteet:
Kokkolan historia I, II ja III
Samuli Jämsä: Tervanpolttoa ja raudanvalmistusta (Kyrönmaa XII Vanhaa Toholampea)
E.E. Kaila: Pohjanmaa ja meri 1600 - 1700 luvuilla
Johannes Weegar: Kala Pohjaamaan tärkein vientitavara keskiajalla (Keskipohjanmaa 6.2.1980)