Kun tehtailija pantiin muistelemaan (Anders Leander Hagström)

Kokkola 22.12.1987

"Kesäpäivän aurinko paistaa kuumana sisään, paahtaa tummia nahkatuoleja ja sohvaa, kiiltää kirjoituspöydän messinkisessä lampunjalassa. Ikkunoitten alla pöllyää hiekkainen Pitkänsillankatu keskipäivän paahteessa. Talossa jylisevät koko ajan suuret koneet, niiden ääntä tuntuu tulvivan ylhäältä ja alhaalta. Istumme tehtailija, talousneuvos A. L. Hagströmin työhuoneessa nahkatehtaan konttorissa."

Tuohon tapaan aloitti aivan vihreä kesäharjoittelijatyttö, minä, kuvauksensa Hagströmin nahkatehtaan johtajasta, myöhemmin teollisuusneuvos Anders Leander Hagströmistä. Josua Ruotsalan toimeksiannosta tuo käynti tapahtui ja evääksi suuren tehtävän edessä vapisijalle hän vakuutti että A. L. on oikein mukava ja leikin ymmärtävä mies, ja kehotti minua kyselemään haastateltavalta nimenomaan lapsuus- ja nuoruusmuistoja.

Koska Hagströmin nahkatehtaan toimintakin kuuluu jo menneisyyteen, jatkan "tunnelmakuvaustani" sen silloisesta arkipäivästä:

"Viereisissä konttorihuoneissa, joihin ovi on auki, on käynnissä kiireinen arkipäivän touhu kirjoitus- ja laskukoneitten ääressä. Kaikkialla tässäkin huoneessa on näkyvissä työn ja asiallisuuden leima: kirjoituspöytä papereineen on järjestyksessä, viereisellä pöydällä näkyy nahkakintaitten mallipareja, seinillä riippuu karttoja ja kuvia, mm. suurikokoinen Etelä-Amerikan kartta. On myös väripiirros tehtaasta tulevine uudisrakennuksineen. Sohvan yläpuolella, puureliefin vierellä, on tehtailija Hagströmin valokuva ja toisella puolella vanhan miehen kuva, jonka arvaan hänen isäkseen. Samassa astuukin jo sisään huoneen haltija, talousneuvos A. L. Hagström, hyväntuulisena ja ystävällisenä..."

Suntin vesi oli kirkasta kuin---

Muistan hänet oikein hyvin: hänessä oli vielä aimo annos vanhan ajan teollisuuspatruunaa, oli ulottuvuutta, oli savuava, hyvältä tuoksuva sikari sormien välissä, oli joviaalia, rehevää kansanmiestäkin vielä koko joukon.

Sain joten kuten jokellettua asiani: niitä nuoruuden ja lapsuudenmuistoja pitäisi---

- Jaa niiltäkö ajoilta kun käytiin Kälviän tyttöjä katsomassa? Ei ei, niistä ei kerrota lehdessä sentään, hän nauraa ja pudistaa päätään.

- No entä sitäkin varhaisemmalta ajalta?

- Siitäkö kun oltiin poikasia ja uitiin Suntissa? Silloin olikin Suntin vesi vielä kirkasta, kirkasta kuin viina, niin että näkyi pohjaan asti.

- Suntin varrella, vähän lähempänä merta oli silloin vielä viinanpolttimo, sen muistan oikein hyvin. Polttimossa oli maan sisään kaivettuja altaita, suuria kuin taloja. Siellä sitä poikasena tiirattiin kun viina juoksi ränniä pitkin niinkuin joki vain. Viinan polttamisessa syntynyttä jäteainetta, trankkia, tultiin ympäröivältä maaseudulta hakemaan suuria hevoskuormia. Trankkia sekoitettiin silppuun, jota sitten käytettiin karjan ruuaksi, ja hyvää rehua se olikin.

- Sen minä muistan että tuohon aikaan hevoskuorma trankkia maksoi yhden markan ja voikilo maksoi puoli toista markkaa - sellainen oli hintasuhde silloin.

Viinatehtaan vaikutuksesta hänellä oli oma omintakeinen näkemyksensä:

- Mistähän johtunee mutta niin vain oli, että Kokkolan kaupunki siihen aikaan oli pieni kyläpahanen - vuosisadan alussa väkiluku n. 3000 - mutta heti kun viinanpolttimo hävitettiin, alkoi kaupunki kasvaa ja voimistua.

Heinäkuormat raatihuoneen edessä

- Lapsuusajalta on jäänyt mieleen tori, Raatihuoneen tori jossa silloin kauppaa käytiin. Raatihuoneen takana, sen ja Seurahuoneen välissä oli vaakahuone, jossa oli suuret ovet kummallakin sivulla. Tuo alue Raatihuoneen ympärillä oli kuin suuri kauppahalli, johon maalaiset ajoivat kuormittain tuotteitaan, kaikki ne piti tuoda vaakahuoneen kautta punnittaviksi. Sinne tuotiin halkoja, heiniä, vasikannahkoja, lintuja, voita ja monenlaista muuta tavaraa. Heinäkuormat olivat rivissä raatihuoneen fasaadipuolella, sillä siihen aikaan kaupunkilaisetkin elättivät lehmiä ja muita kotieläimiä, joille joutuivat ostamaan heiniä.

- Björklundin talon edustalle pystyttivät kojunsa lihakauppiaat. Vastapäätä raatihuonetta, torin toisella laidalla oli taas kalatori. Nykyisen Slotten talon paikalla oli silloin yksikerroksinen puutalo, jossa oli Damströmin tukkuliike. Torielämä oli vilkasta, sieltähän löytyi monia tavaroita joita ei silloisista myymälöistä saanut.

Ja mitä kaupanpäälle?

- Siihen aikaan kaupoissa tingittiin kovasti. Lisäksi yleinen tapa vaati että ostajalle piti antaa niinsanottuja "kaupantekijäisiä". Vähitellen syntyi kauppiaitten kesken ankara kilpailu siitä, kuka antaa paremmat kaupanpäälliset. Ne saattoivat olla keksejä tai rusinoita tai muuta makeaa. Jokaisessa kauppaliikkeessä oli puodin vieressä kamari: sen nurkassa saattoi olla myös tynnyri ja tynnyrissä kraana. Kraanasta saatiin nestettä, joka varmasti sai asiakkaan hyvälle tuulelle, mutta sellainen kestitseminen kysyi kovasti varoja. Niinpä monet kauppiaat joutuivat suoranaisen vararikon partaalle kaupanpäällisten ja tinkimisten vuoksi, sillä kilpailu oli ankara. Olosuhteet johtivat lopulta yhteiseen päätökseen, ettei kukaan saanut enää antaa mitään "kaupan päälle".

- Ostajat olivat noissa olosuhteissa todellakin oppineet niin vaativaisiksi ettei lopulta mikään riittänyt: tilannetta, kuvaa hyvin juttu Alavetelin ukosta, joka halusi ostaa itselleen kangasta sen verran että siitä tulisi takki ja liivit. Eräällä kauppiaalta sattuikin olemaan juuri sen kokoinen pala. - Mitä maksaa, kysyi ukko. - No minä annan nyt niin halvalla, ettette mistään voi saada sen halvemmalla. Minä annan ilmaiseksi.

- Ja mitä kaupantekijäisiksi? kysyi ukko.

Vapaa-ajan harrastuksia hän ei tarvinnut

- Mieliharrastuksiako? Ei sellaisiin ole koskaan ollut aikaa, työ on aina vienyt kaiken ajan. No voisihan sen nyt kertoa että kansakouluaikana innostuin kaikenlaisiin puutöihin, valmistin jos minkälaisia huonekaluja - vieläkin minulla on nuorena tehty huonekalusto joka on kaunis ja arvokkaampi kuin mikään tehdastyö.

- Kohta kansakoulusta päästyäni rakensin sahan, mutta tällä ensimmäisellä yritykselläni oli huono onni: se paloi kohta ja oli kaiken lisäksi vakuuttamaton.

- Olosuhteet veivät siihen että jo 20-vuotiaana perustin oman nahkatehtaan. Isälläni oli näet karsta- ja nahkatehdas Alavetelin Hassisessa joten olin tottunut siihen työhön lapsuudesta lähtien.

Hagströmin suvussa kulkee tästä miehestä legenda, että kun hän tuli Kokkolaan aloittaakseen teollisen nahanvalmistuksen hänellä oli mukanaan vain kaksi nippua työrukkasia, siinä kaikki. Se ensimmäinen verstas sijaitsi juuri samalla paikalla, missä nahkatehdas nyt.

Annikki Wiirilinna

Kuvatekstit:

Teollisuusneuvos Anders Leander Hagström 1876-1962.

Jolkkatiellä

Myöhemmin, liekö ollut samana vai seuraavana kesänä, A. L. Hagström organisoi retken synnyinsijoilleen. Autonkuljettajana oli joku pojanpojista, hänen vieressään istui itse A. L. Josua Ruotsala ja minä takapenkillä. Varmaan siitäkin retkestä on juttu kirjoitettu ja julkaistu mutta se ei ole tallessani. Muistan vain että A. L. istui vanhan kotitalonsa kaivonkannella ja selitti, missä hänen isänsä tehdas oli ja miten se toimi. Kälviän Alavetelin välisessä maastossa hänellä oli monta tuttua, rakasta paikkaa, mm. pieni kannas, jossa maisema kuin pikku-Punkaharjulla. Siellä kuulemma kasvoi ihania korvasieniä, ja jossakin siellä oli myös Jolkkatie, missä entisajan rakastavaiset tapasivat toisiaan ja käveleskelivät kesäiltoina - ehkäpä siellä tapailtiin niitä Kälviän tyttöjä...

Sitten ajettiin Alavetelin kirkolle, teollisuusneuvos oli järjestänyt niin että pääsi myös kirkkoon sisälle, vaikka oli arkipäivä.

Se kirkko oli hänelle "maailman kaunein kirkko". Hän esitteli hyvin asiantuntevasti esineistön kuten myös ulkoasun, ja kaikki kirkon vaiheet.