Joulutontuilla ikää ainakin sata vuotta

Kokkola 22.12.1981

"Soihdut sammuu,
kaikki väki nukkuu...
...Tonttujoukko
silloin varpahillaan
varovasti hiipii
alta sillan..."

Axel Munthekin on hänet nähnyt:

"Minusta tuntui kuin olisin kuullut jotakin rapinaa pöydältä. Olin nähtävästi nukkunut vähän aikaa, sillä talikynttilä oli sammumassa. Mutta minä näin selvästi pienen miehen, vaaksanmittaisen, istuvan pöydällä jalat ristissä, varovasti nykivän kellonvitjoistani ja pää kallellaan kuuntelevan kellon tikitystä. Se kiinnosti häntä niin, ettei hän edes huomannut kun nousin sängyssä istumaan ja katselin häntä. Sitten hän nähtävästi kuitenkin minut huomasi. Hän heitti kellonvitjat, hilautui kuin merimies pöydänjalkaa alas ja juoksi ovea kohti, niin nopeasti kuin pienet jalat sallivat."

(Huvila merenrannalla, VII luku)

Vuoden pimein aika on tonttujen kultaista aikaa. Silloin nuo punaiset hiipat vilahtelevat ja tapahtuu salaperäisiä asioita.

Pitkät pimeät ja talviset hämärät ovat saaneet ihmisten mielikuvituksen liikkeelle jo hyvin kauan sitten. Tonttuja, on nähty nimenomaan pohjoisissa maissa. Kuljettiin soihtujen ja lyhtyjen häälyvässä valossa, varjot muodostuivat pitkiksi ja liikkuivat kummallisesti - mikäpä muu kuin tonttu vilahti aitassa jyväsäkin taa, tallissa se saattoi kiivetä ylisille ja kurkkia alas luukusta, josta hevoselle pudotettiin heiniä.

Suomalaisessa kansanperinteessä tontuilla on taattu paikka jonkinlaisina tulon hyvinä haltijoina. Ne asuivat yleensä pimeissä paikoissa, joissa harvoin käytiin, kuten riihissä, saunoissa, talleissa navetoissa. Ne suorittivat pieniä palveluksia ja hyviä töitä talon parhaaksi, mutta jos niitä kohdeltiin huonosti, ne saattoivat äityä kovin meluisiksi. Saattoi tapahtua jopa onnettomuuksia. Vähän pelottaviakin ne siis olivat.

Jouluun nämä tontut liittyivät kuitenkin vain siten, että niitä piti muistaa jouluyönä. Tuo muistaminen oli tavallisesti vadillinen riisipuuroa, joka vietiin jouluyöksi navettaan tai talliin. Siten haluttiin palkita niitten vuodenmittaan suorittamat hyvät työt, talon ja karjan onneksi.

Haltijatontut olivat pieniä vanhoja ukonkäppänöitä, harmaita kuin talvinen hämärä.

Mutta meidän nykyisten joulujemme tonttuleikkeihin ja postikortteihin ja koko joulurekvisiittaan niin oleellisesti kuuluvat joulutontut ovat paljonkin myöhäisempiä tulokkaita. Ehkä niihin on sekoittunut saksalaista tonttuperinnettä, mutta pohjoismaihin joulutonttu on joka tapauksessa tullut Ruotsin kautta.

Asia on nimittäin sillä tavalla, että tunnettu ruotsalainen kirjailija Viktor Rydberg kirjoitti joulukertomuksen jonka nimi oli "Pikku-Viggin seikkailut jouluiltana". Siinä kuvataan miten pieni poika, Vigg nimeltään, istui yksin tuvassa jouluiltana. Silloin pistäytyi sisään pieni joulumaahinen, tonttu, joka otti pojan mukaansa seikkailulle. He nousivat tontun rekeen ja lähtivät kiertoajelulle, talosta taloon he kulkivat ja jakoivat kaikille joululahjoja.

Tämä Viktor Rydbergin kertomus julkaistiin Handelstidningen-nimisen lehden joulunumerossa vuonna 1871. Siitä sen luki myös 17-vuotias tyttö jonka nimi oli Jenny Nyström.

Jostakin syystä tuo kertomus vaikutti tyttöön hyvin voimakkaasti. Hän näki sielunsa silmillä tapahtumien kulun, ja tuota pikaa, niiltä jalkansa sijoilta hän istuutui kirjoituspöytänsä ääreen ja alkoi piirtää. Hän piirsi pienen pojan tuvan penkille, hän piirsi vielä poikaakin pienemmän tontun, tontun päähän hän piirsi punaisen hiipan, joka entisaikaan kuului pohjoismaiseen kansanpukuun. - Tuskinpa hän aavisti siinä piirtäessään, että JOULUTONTTU oli syntynyt!

Mutta Jenny Nyström ei varmaankaan silloin istunut ensimmäistä kertaa piirtämään. Lähteeni ei kerro, mihin aikaan hän aloitti varsinaiset taideopintonsa, mutta varmaan hän oli piirrellyt jo sitä ennenkin. Joka tapauksessa hän oli tyttö joka opiskeli Tukholman Taideakatemiassa sekä jatkoi myöhemmin opintojaan Münchenissä ja Pariisissa.

Kun sitten Viktor Rydbergin "Pikku-Viggin seikkailut jouluiltana" ilmestyi neljä vuotta myöhemmin erillisenä kirjana - siinä oli kuvituksena juuri Jenny Nyströmin tuolloin piirtämät kuvat! - Kerrotaan tosin, että kertomuksen kirjoittaja, Viktor Rydberg itse ei oikein tykännyt Jennyn piirtämistä tontuista, koska hänellä itsellään oli ollut hieman erilainen mielikuva maahisista. - No, ehkäpä hän oli sattunut tapaamaan erilaista maahisväkeä kuin Jenny.

Jenny Nyströmistä (1854-1946) tuli taiteilija, muotokuva- ja maisemamaalari tunnettuun klassiseen tyyliin. Sillä ammatilla ei kuitenkaan koskaan ole ollut helppo elää, ja välitöinään hän piirsi postikortteja sekä kuvitti kirjoja. Juuri hänen satukuvansa ja joulupostikorttinsa ovat luoneet hänelle maineen, joka on täysin syrjäyttänyt hänen "vakavamman" maalariuransa tuotteet. Tietenkin sanottiin myös, ettei hän oikein muuhun kykenekään - ainahan löytyy alaspainajia, jos joku saa oikein suuren kansansuosion.

Hänen postikorttinsa tonttuineen ja lapsineen ovat todellakin saaneet valtavan kansansuosion. On aivan uskomatonta, kuinka moniin, suorastaan tuhansiin eri variatioihin hän pystyi tämän aiheen pohjalta vuosikymmenien kuluessa. Hän on kertonut käyttäneensä mallinaan vanhaa isäänsä tonttuja piirtäessään. Samoin hän on myöhemmin käyttänyt mallina omia lapsiaan ja kodissa syntyviä tilanteita joulutouhujen aikaan.

Eikä Jenny Nyströmin mielikuvitus ehtynyt silloinkaan kun hänen lapsuutensa ja nuoruutensa ehyt, vanhanaikainen elämänmuoto alkoi muuttua teolliseksi ja koneelliseksi nykyajaksi. Ei - sähköpaalut ja sähkölangat ilmestyivät hänen joulukortteihinsakin, niiden tontut oppivat ajamaan polkupyörillä ja autoilla, käyttämään puhelinta ja kuuntelemaan radioa. Hänellä riitti aiheita ja herttaisia, kotoisia näkymiä kaikesta huolimatta. Hän oli vireä ja aikaansa seuraava taiteilija.

Jenny Nyströmin joulukortteja on myyty iät ja ajat myös täällä Suomessa ja taidetaan myydä edelleenkin. Kurkistetaanpa tästä lähtien myös tekijän nimeä kortin alareunassa!

Viktor Rydbergin joulukertomus ilmestyi aikanaan suomeksikin pienenä kirjasena: suomennoksen oli tehnyt itse Juhani Aho. Kertomuksen nimi oli ‘Pikku-Simon seikkailut jouluiltana’. Kustaa Vilkuna kertoo sen ilmestyneen jouluksi 1895, siis pitkästi toistakymmentävuotta myöhemmin kuin Ruotsissa. Hän mainitsee kuvituksesta, että siinä oli "mukailtu alkuperäistä kuvitusta, jossa esiintyy mm. piippalakkinen tonttu".

Sitä ennen, nim. jouluksi 1890, oli kuitenkin Vilkunan tietämän mukaan ilmestynyt jo ainakin yksi tontuista kertova joulukertomus. Sen nimi oli Joulu-ukko ja tontut, ja se oli Aatami Hakkaraisen saksasta suomentama. Saksalaisperäisiä vaikutteitakin siis saatiin tonttuasiassa.

Sitäkin aikaisemmin olivat tonttuleikeissä hyppelevät ja laulavat tonttuveitikat ehtineet valloittamaan maatamme. Se tapahtui täsmälleen sata vuotta sitten. Helsingin Ylioppilastalolla järjestettiin näet ennen joulua 1881 suuret arpajaisjuhlat suomalaisen teatterin hyväksi. Ohjelmana oli mm. tonttuleikki, jossa esiintyi yhteensä 12 lasta, mukana olivat mm. Aino Järnefelt, myöhemmin rouva Aino Sibelius, sisarukset Helmi ja Ilmari Krohn, Ingrid ja Jenny Lindholma, Toivo Streng, Hjalmar Fellman ja "pieni Alftan". - Silloin kymmenvuotias Helmi Krohn oli kuulema niin ihastunut tonttupukuunsa että hyppeli siinä vielä koko seuraavan kesänkin, kesähuvilan rannoilla ja lehvikoissa...

TEKSTI: ANNIKKI WIIRILINNA

Kuvatekstit:

Pitkä rivi Jenny Nyströmin iloisia ja työteliäitä joulutonttuja.

Ikivanhaa perinnettä seuraten vietiin pohjoismaissa tontulle puuroa jouluyöksi. - Tilanteen on kuvannut Jenny Nyström.

Tonttu oli kotieläinten ystävä. Tontun puvun malli on tullut vanhasta kansanpuvusta, johon kuuluivat polvihousut ja pitkähiippainen lakki. Tuo lakki oli enimmäkseen punainen. - Jenny Nyströmin joulukortti tämäkin.