Erikssonin veljekset ja heidän maanpakomatkansa 5

Keskipohjanmaa 16.1.1972

Erikssonin veljesten tulosta Kööpenhaminaan oli ehtinyt kulua tuskin pari viikkoa kun heidät kutsuttiin kuulusteltaviksi Kööpenhaminan poliisimestarin virkahuoneeseen. He saivat havaita, että virastohuoneet Tanskassa yhtä hyvin kuin Suomessa ovat kalseahkoja paikkoja, eikä tämä ollut suinkaan ainoa kerta, kun heillä oli tilaisuus tehdä tuo havainto. Myös Tanskassa vaadittiin matkalaisilta alistumista maan lakeihin mm. heitä asuinpaikan saadakseen velvoitettiin vannomaan porvarivala. Kuten tiedetään porvarivala sisälsi, että asianomainen sitoutui asumaan kaupungissa määrätyn ajan (Kokkolassa se oli vähintään 6 vuotta) ja maksamaan määrätyn summan. - Erikssonit jotka ylipäänsä olivat valantekoa vastaan eivätkä sitäpaitsi tienneet vielä, mihin he tulisivat asettumaan eivät ymmärrettävästi voineet siihen suostua.

Dippeliläiset

Erikssonit olivat tulleet maahan, jonka virallisella taholla siihen aikaan pelättiin, suorastaan kammottiin erästä Dippeliä. Saksalainen pietistinen kirjailija Johan Konrad Dippel oli juuri muutamia vuosia aikaisemmin harhaillut ympäri Eurooppaa, mm. Tanskassa ja Ruotsissa, mielipiteittensä tähden vainottuna kunnes oli löytänyt turvapaikan Wittgensteinin kreivin luona Saksassa. Dippel oli mystikko mutta harrasti sen lisäksi astrologiaa ja alkemiaa, vastusti kirkon raamatun-periaatetta ja dogmeja, myös sovitus ja vanhurskauttamisoppia eikä hyväksynyt ollenkaan kirkollista organisatiota. Hän puhui omantunnonvapauden ja sisäisen valon puolesta kuten Erikssonitkin, mutta Erikssonien näkemys erosi jyrkästi dippeliläisyydestä siinä, että nämä eivät koskaan asettaneet kyseenalaiseksi Kristuksen kuoleman merkitystä, siis sovitusuhria. Erikssonit olivat moneen kertaa sanoutuneet irti dippeliläisyydestä koska eivät voineet hyväksyä hänen kaikkia ajatuksiaan, Erik Eriksson sanoo mm. eräässä kirjeessään:

"Dippelin kanssa minulla ei ole mitään tekemistä" ja puhuu toisessa kirjeessään Dippelin harhateistä. - Toisaalta heitä kuitenkin yhdisti toisiinsa sangen jyrkkä asenne kirkkoa vastaan, sekä sisäisen valon ja omantunnonvapauden korostamin, joten ei ihme, jos heidät helposti sekoitettiinkin toisiinsa.

Herrnhutilaisuus ja von Zinzendorf

Toinen hengellinen suunta joka tähän aikaan vaikutti Tanskassa oli herrnhutilaisuus. Sen perustaja aatelismies Ludvig von Zinzendorf oli saksalainen niinikään. Kreivi von Zinzendorf tunsi mielenkiintoa ja osanottoa kaikkia uskonsa tähden vainotuita kohtaan, niinpä hän perusti veljesseurakunnan Dresdenistä itään sijaitsevaan Herrnhutiin, nykyisen Itä-Saksan puolelle. Sinne siirtyi mm. huomattava joukko määriläisiä ja uskonnollisia pakolaisia muualtakin Euroopasta.

Jo Ruotsista käsin olivat Erikssonit kirjoittaneet kreivi von Zinzendorfille pyytäen että hän vaikuttaisi siihen että Tanskan kuningas sallisi heidän talvehtia valtakunnassaan. Kirjeessään he samalla olivat selvittäneet kreivi von Zinzendorfille omia uskonnollisia peruskäsityksiään, ennen kaikkea täydellisen kieltäytymisen välttämättömyyttä ja sitä, että kaikki ulkonaiset muodot oli hylättävä ja Jumalaa palveltava hengessä ja totuudessa.

von Zinzendorf kirjoitti Erikssoneille hyväntahtoisen vastauksen, jossa lupasi tehdä heidän puolestaan kaiken voitavansa ja kutsui samalla heitä tulemaan Herrnhutiin. - Samassa kirjeessä hän kuitenkin esitti oman kantansa, mm. uskonnollisten muotojen merkityksestä. "Minä kiitän Jumalaa, jos hän sallii syntyä hyviä ja hyödyllisiä muotoja, mutta niitä ei saa pitää muuttumattomina, sillä silloin ne menettävät evankelisen siunauksensa" hän kirjoitti.

Tämän kirjeen jälkeen ei ollut enää puhettakaan Erikssonien seurueen siirtymisestä Herrnhutiin, vastakkaiset käsitykset olivat käyneet liian ilmeisiksi.

von Zinzendorfin suhtautuminen kirkkoon ei ollut niin kielteinen kuin Erikssonien, niinpä hänen seurakuntiinsa liittyvien ei tarvinnut erota omasta kirkostaan: Zinzendorf hyväksyi myös Augsburgin uskontunnustuksen. Hänen julistuksessaan oli hyvin keskeisenä Kristuksen kärsiminen ja sen vaikuttama sovitus. - Herrnhutilaisuudella on aikojen kuluessa ollut suuri merkitys evankeliselle kirkolle, ennen kaikkea se on tuonut mukanaan paljon tunnesisältöä, ei vähiten kauniiden virsien muodossa. Suomen kirkon piirissä lähinnä evankelinen suunta tunnustautuu herrnhutilaisuuden henkiseksi perilliseksi.

Tanskan kuninkaan tiedettiin olevan taipuvainen pietismiin ja herrnhutilaisuuteen, dippeliläisiä hän ei hyväksynyt alkuunkaan.

Vihamielinen Kööpenhamina

Huonoin entein alkoi ko. Tanskan vierailu. Niiden muutamien viikkojen aikana, jotka Kööpenhaminassa viivyttiin, kuoli seurueesta kaksi henkeä, joiden mainitaan olleen Olof Lindgrenin poika ja Isak Pihlmanin tytär. Heidät haudattiin erääseen Kööpenhaminan hautausmaahan ilman seremonioita.

Kuulustelu, jonka Kööpenhaminan poliisimestari toimitti retken johtajille, ei suinkaan mennyt ilman seurauksia. Erikssonit olivat - tällä kertaa suoraan ja kiertelemättä - ilmaisseet kielteisen kantansa mm. kasteesta ja ehtoollisesta ja myös muut uskonnolliset käsityksensä. Kuulustelun tulos oli toimitettu kuninkaan tietoon, ja niin sai seurue tuota pikaa kuninkaallisen käskyn lähteä kaupungista mitä pikimmin, kuitenkin annettiin heille lupa asettua joko Altonaan, Friedrichstadiin tai Fredericiaan. Matkavalmistuksiin antoi poliisimestari vain 8 päivää aikaa.

Koska seurueella ei vieläkään ollut tietoa, mihin he tulisivat asettumaan ja koska he eivät enää saaneet jäädä maihin, he ostivat oman pienen laivan, jonne nyt siirtyivät.

Kun maanpakolaiset siirtyivät laivaan, oli paljon väkeä kokoontunut sitä katselemaan Kööpenhaminan satamalaiturille. Ja tapahtui, että kansanjoukko aikoi huudella heidän peräänsä pilkkahuutoja ja haukkumasanoja ja heitellä heitä kivillä ja hevosenkakkaroilla ilmaisten siten vihamielisyytensä.

Heidän laivansa odotteli sitten pari viikkoa Kööpenhaminan redillä, kauempana laiturista, kunnes seurue sai tarvitsemansa passin.

Ystäviä Tanskassa

Ihmeellisen dualistinen oli heidän vaikutuksensa kaikkialla: toisissa he nostattivat vihamielisyyden myrskyn, toisissa he herättivät aivan käsittämättömän uhrautuvaa ystävyyttä.

Kööpenhaminassa heidän suojelijansa esiintyi radikaalipietisti, Kööpenhaminan orpokodin taloudenhoitaja Johan Petter Piper, joka juuri näihin aikoihin joutui eroamaan taloudenhoitajatehtävistään separatististen mielipiteittensä vuoksi: samoin kuin Erikssonit hänkin oli kieltäytynyt ehtoollisesta ja joutunut harhaoppisuutta tutkivan komission eteen. Ilmeisesti hänen mielipiteensä huomattavasti jyrkkenivät Erikssonien vaikutuksesta, heidän maanpakomatkaansa hän ei kuitenkaan liittynyt vaan perusti oman veljesseurakunnan Tanskassa.

Toisen merkittävän ja vaikutusvaltaisen ystävän he saivat kauppias Mikael Bentzenistä, joka myöhemmin lahjoitti heille - ei enempää eikä vähempää kuin kokonaisen laivan. - Eräs pastori Lund puolestaan koetti tasoittaa heidän tietään Friedrichstadissa. Myös norjalaiset ylioppilaat Peter Kristian Thaysen ja Mikael Schwartzkopf liittyivät Kööpenhaminassa heihin auttaakseen heitä kielessä. Thaysen oli jo aikaisemmin jättänyt yliopistolliset lukunsa ja ryhtynyt suutarinkisälliksi, hän oli Erikssonien mukana ainakin Tanskan vesillä liikuttaessa. Schwartzkopf oli papin poika ja mieltyi seurueeseen niin että jätti myös opintonsa, tempautui retkeläisten mukaan seuraten sitten Erikssoneja heidän kaikissa vaiheissaan, maanpakomatkan jälkeen hän asui muutamia vuosia Suomessa mutta palasi myöhemmin Tukholmaan liittyen Skevikin seurakuntaan jossa oli elämänsä loppuun 1782. Hänestä sanotaan kauniisti, että hän pyrki keventämään heikkojen kuormaa ja toteuttamaan uskollisesti tunnuslausettaan "kärsi ja vaikene".

Tanskalaiset ylioppilaat Jens Bistrup ja eräs Moller olivat poikenneet laivaan vain katsomaan Erikssoneja, mutta heidän kävi samoin kuin edellistenkin: matkalaisten katsomuksesta ja uskonvarmuudesta innostuneina he liittyivät mukaan suureen seikkailuun.

Karikkoiset, myrskyiset olivat vedet

Parin viikon redillä odotuksen jälkeen saatiin passit ja laiva saattoi nostaa ankkurinsa lokakuun 17 pnä, Kööpenhaminasta lähdettiin siis suoraan syysmyrskyjen syliin.

Purjehtiminen Tanskan vesillä oli täynnä vastuksia ja vaaroja. Jos matkalaiset olivat jo tähän mennessä saaneet havaita, että "Tanskan maassa on jotain mätää" - ettei tämä outoa kieltä mongertava kansa ollut sen kummallisempaa väkeä kuin suomalaiset talonpojat ja porvarit Kälviällä tai Kokkolassa, ja etteivät he suinkaan olleet saapuneet maahan, jossa vallitsisi se jalo, vapaa ja puhdas ilmapiiri, mitä he olivat lähteneet etsimään, - he joutuivat nyt kokemaan että vielä merikin tuntui olevan heitä vastaan. Se raivosi sellaisella voimalla, että heidän laivansa masto katkesi niinkuin tikku. Tämä meri oli heille myös outo: ei ollutkaan nyt kysymys tutusta ja turvallisesta reitistä Kokkolanseudulta Tukholmaan. Niinpä tapahtui, että he useaan kertaan ajoivat karille - mutta selvisivät kun selvisivätkin hengissä kaikista näistä onnettomuuksista.

Vordingborgin edustalla oltiin jälleen karilla. Kun laiva oli saatu irroitettua ja vuoto paikattua, jäätiin ankkuriin odottamaan Suomesta ja Ruotsista saapuvia ystäviä. Nyt vasta liittyi seurueeseen aikaisemmin Tukholmaan muuttanut nimismies Cygnell perheineen, pietarsaarelainen Anders Nynäs perheineen ja Johan Öhman omaisilleen, kokkolalainen porvari Anders Kärrman vaimoineen ja tyttärineen sekä Tukholman suomalaisen seurakunnan entinen pappi Johan Kranck.

Kun nämä kaikki olivat saapuneet, nosti laiva taas ankkurinsa ja matkaa jatkettiin nyt Kokkolan nykyistä kummikaupunkia Fredericiaa kohti, sieltä oli jo etukäteen varattu asunnot ja siellä toivottiin voitavan viipyä ainakin pahimman talven yli kuten kuninkaallisessa määräyksessä oli luvattu.

Seurue saapui Fredericiaan marraskuun alussa, mutta ihmeellinen kylmäkiskoisuus huokui sielläkin sitä vastaan. Viranomaiset tunsivat ankaraa epäluuloa heidän uskonnollista kantaansa kohtaan, eivätkä kaupunkilaiset olleetkaan halukkaita vuokraamaan asuntoja saatuaan kuulla millaisista ihmisistä oli kysymys.

Synnytys laivalla

Fredericialaiset vaativat itsepäisesti, että matkalaisten olisi ollut vannottava porvarisvala ennen kuin he olisivat voineet asettua kaupunkiin ja siihen Erikssonit eivät suostuneet. Niin heidän ei auttanut jälleen mikään muu kuin tulla toimeen laivalla niin hyvin kuin parhaiten taisivat. Miten se on voinut tapahtua siitä ei ainakaan matkapäivä kirja kerro. Säilyneet kirjeet kertovat miltei yksinomaan uskon asioista, ulkonaisiin he eivät ilmeisesti tahtoneet kiinnittää suurtakaan huomiota.

Hyvin paljon entisistä, totutuista olosuhteista poikkesivat varmaan luutnantti Cedersparren perheen olosuhteetkin näinä aikoina. Rouva Cedersparre joutui synnyttämään yhden lapsistaan laivassa. Turhaan hänelle oli pyydetty suojaa ihmisasunnoista edes muutamaksi päiväksi - "heille ei ollut sijaa majatalossa". Tämä tapahtui luultavasti Middelfartin edustalla, joka sijaitsee noin peninkulman päässä Fredericiasta. Koska he eivät päässeet Fredericiaan, he ankkuroivat laivansa Middelfartin edustalle. Saadakseen jonkinlaista suojaa talven kylmyyttä vastaan sairaille ja vanhuksille pakolaiset rakensivat Middelfartin rantatöyrääseen, puoliksi maan alle, eräänlaisen korsusaunan varmaan ainoan laatuaan Tanskan maassa. Korsusaunasta on säilynyt paikkakunnan antama seuraavanlaatuinen kuvaus:

"- - - se oli kaivettu saviseen mäkeen melkein maan sisään ja peitetty oksilla, lehdillä, mullalla, sisällä oli molemmilla sivuilla jonkinlaiset korkeat petipenkit: he nimittivät sitä saunaksi, ja se olikin hyvin lämmin: uuni eli kiuas oli muurattu savesta ja kivestä kuten leivinuuni: toisella sivulla oli reikä josta savu pääsi ulos. Jokseenkin pimeä se oli, kuitenkin oli majan ovessa pari lasiruutua joista vähän valoa pääsi sisään, mutta ylipäänsä olosuhteet, majan sisällä vastasivat suurin piirtein jonkun maalla olevan vuokrahuoneen olosuhteita".

Sana herättää liikaa huomiota

On selvää, etteivät nämä olosuhteet olleet suinkaan tyydyttävät. Niinpä Erikssonit, osoittaen samaa luottamusta kuninkaallista majesteettia kohtaan kuin ennenkin, lähettivät Tanskan kuninkaan luo oikein lähetystön. Lähetystöön kuuluivat jo mainitut norjalaiset ja tanskalaiset ylioppilaspojat, jotka kaikki ilmeisesti puhuivat tanskaa. Lähetystön piti erikoisesti pyytää, että heidän sallittaisiin asua jossakin kaupungissa tarvitsematta vannoa porvarivalaa.

Mutta jo tätä ennen olivat myös fredericialaiset lähettäneet kuninkaalleen tiedon maanpakolaisista, heidän yhä suurentuvasta luvustaan, heidän oleskelustaan Middelfartin edustalla ja heidän omalaatuisesta saunastaan. Niinpä kuningas oli lähettänyt amtmanni Simonsenin pitämään tarkastusta ja ilmoittamaan maanpakolaisille, etteivät he saaneet asettua asumaan muualla kuin Fredericiaan ja sinnekin vain asiaankuuluvat maksut maksettuaan. Myös salmen toisella puolen sijaitsevan Odensen piispa - Odensen tunnemme satukuningas Andersenin kotikaupunkina - oli kuullut jo matkalaisilta ja vaati niinikään tarkastusta.

Amtmanni Simonsen suoritti tarkastuksensa marraskuun 28 päivällä ja totesi seurueen lisännyyteen Kööpenhaminasta lähdön jälkeen 13 hengellä. Tässä yhteydessä ilmeni myös, että sekä seudun sivistyneistöä että maalaiskansaa oli alkanut uteliaisuudesta suurin joukoin vierailla Middelfartin rantasaunalla katselemassa muukalaisten omituisennäköistä elämää ja väittelemässä heidän kanssaan.

Eipä kumma, jos sauna olikin nyt viranomaisten mielestä liian, vaarallinen paikka: seurueen tuli luopua saunastaan ja valmistautua mahdollisimman pikaiseen lähtöön, se oli amtmanni Simonsenin käsky.

Ankkuri nostettiin joulukuun 6 pnä, eikä talvinen meri ollut suinkaan suopea: kolmen matkapäivän aikana laiva ajoi kahdesti karille saapuen kuitenkin matkustajineen Sönderborgin edustalle, jossa viivyttiin pahimmat talvikuukaudet.

Näyttää siltä, että ylioppilaiden lähetystö oli voinut jotakin vaikuttaa kuninkaaseen. Tämä oli näet päättänyt, että muukalaisia tuli sittenkin kohdella suosiollisemmin ja että heidän oli sallittava pahimman talven yli asua Middelfartissa. Tämä päätös tuli kuitenkin liian myöhään: maanpakolaiset olivat jo ehtineet lähteä.

Vartijain seuraamana

Sönderborgilaisten kohtelu ei ollut suosiollisempaa kuin muidenkaan. Täällä matkalaisia kohdeltiin melkeinpä kuin vankeja. Jos he tahtoivat tulla kaupunkiin ostamaan ruokaa tai toimittamaan muita asioita, heidän piti tehdä siitä ilmoitus viranomaisille, jotka toimittivat vahdin seuraamaan häntä joka askeleella. Laiva tarkastettiin kahdesti talven kuluessa. Tunnelma oli niin kireä ettei minkäänlaisesta viihtymisestä voinut olla kysymystäkään.

Tammikuussa lähtivät seurueen jäsenet pastori Johan Kranck, sotakollegion asessori Abraham Breant, Anders Norbeck ja Johan Öhman Kieliin ja Hampuriin päin tiedustelemaan asuinpaikkaa.

Mutta myös tanskalaiset ystävät toimivat. Kauppias Mikael Bentzen kääntyi kuninkaan puoleen kirjeellä jossa kertoi miten maanpakolaisia Jeesuksen nimen tunnustamisen tähden kohdellaan niin kauheasti ettei edes yksikään turkkilainen menettelisi niin: ettei edes synnyttävälle vaimolle suotu sijaa huoneessa puhumattakaan lasten ja vanhusten kärsimyksistä. "He ovat kuitenkin ottaneet kaiken kärsivällisesti vastaan kantaen joka päivä Kristuksen ristiä ja rakastaen toisiaan työssä ja kärsivällisyydessä", luki kirjeessä. Bentzen pyysi, että hän saisi omalla kustannuksellaan elättää heitä talven yli.

Laiva lahjaksi

Tähän ihmeellisen ihmisystävälliseen, todella harvinaiseen pyyntöön tuli kuitenkin kielteinen vastaus. Silloin Bentzen päätti lahjoittaa seurueelle paremman laivan jotta he mitä pikimmin pääsisivät matkustamaan maasta.

Pastori Lund puolestaan sai aikaan se, että Friedrichstadin raati päätti sallia maanpakolaisten asettua kaupunkiinsa ilman valantekoa.

Ilolla ryhdyttiin toimiin, parikymmentä seurueen jäsentä lähti heti miten Friedrichstadiin, joka sijaitsee Jyllannin niemimaan Atlantinpuoleisella rannalla.

Pääjoukko jäi edelleen Vähän Beltin rannalle Sönderborgin edustalle. Saadakseen haltuunsa Bentzenin heille lupaaman laivan heidän piti purjehtia sieltä Ison Beltin rannalla olevaan Korsöriin, jossa kauppias Bentzen asui - eikä hän varmaan mikään pikkukauppias ollutkaan koska olisi pystynyt kustantamaan ainakin puolensadan ihmisen elannon läpi talven, ja koska pystyi heille luovuttamaan aikamoisen aluksen. Matka saaristoisella, karikkoisella merellä Vähältä Beltillä Isolle Beltille oli jälleen täynnä onnettomuuksia ja vastoinkäymisiä, siirtymisen laivaan tuli tapahtua Nyborgin edustalla, jossa Bentzen oli matkalaisia odottamassa.

Uuden lahjalaivan nimi oli "Lammet". Muutto siihen tapahtui varmaan toivorikkain mielin.

Seurue hajallaan

Kuten muistetaan oli muutamia seurueen jäseniä lähtenyt jo aikaisemmin Kieliin ja Altonaan päin sekä parikymmentä henkeä Friedrichstadiin. Mistä lienee johtunut, että pääjoukko ei seurannutkaan heti tiedustelijoita. Joka tapauksessa Lammet-laiva lasteineen lähtikin pyrkimään Hollantiin päin. Olihan tosin Hollantiin muuttaminen jo aikaisemmin kangastellut Erikssonin veljesten mielessä, mutta useita kuukausia kestäneet hajaannuksen syynä ovat myös saattaneet olla matkan varrella syntyneet sisäiset erimielisyydet.

Joka tapauksessa "Lammet" nosti ankkurinsa huhtikuun 4 päivänä ja lähti pyrkimään pohjoista kohti kiertääkseen Jyllannin niemimaan. Tämä matka ei ollut aikaisempia purjehduksia helpompi: usein jouduttiin olemaan ankkurissa rajusään vallitessa, jopa jouduttiin hakemaan suojaa etelä-Norjan satamista. Vasta toukokuun 24 päästiin jatkamaan matkaa täältä, ja vihdoin, "erinäisten vaihteluiden jälkeen" matkalaiset laskivat maihin Amsterdamissa kesäkuun alussa.

Ei ole tietoa, mikä este heitä kohtasi Amsterdamissa, luultavasti heidän ei yksinkertaisesti annettu nousta maihin. Nyt suunnattiin laivan keula jälleen merelle, tällä kertaa Friedrichstadiin, jonne tiedustelujoukko oli lähtenyt jo puoli vuotta aikaisemmin.

Friedrichstadissa oli seurue taas koolla, mutta sen jäsenluvun mainitaan nyt olleen 53, joista 3 tanskalaista. Tutkijat ovat päätelleet, että Tanskan koettelemusten aikana seurueesta olisi eronnut 15-20 henkeä ja palannut kotimaahan. Kieliin ja Altonaan lähetyistä tiedustelijoista oli palannut takaisin vain Johan Öhman. Sille matkalle jäi siis myös pastori Johan Kranck, joka aluksi oleskeli Kielissä ja sitten Itämeren maakunnissa, mm. Räävelissä, jossa joutui herrnhutilaisuuden vaikutuksen alaiseksi ja vieraantui Erikssoneista.

Hänen mukanaan matkustaneista sotakollegin reviisori Abraham Breantista ja Anders Norbeckista ei sen sijaan tiedetä enempää, missään tapauksessa he eivät enää palanneet Erikssonien luo. Nämä kaksi olivat muuten kuuluneet jo kuuluisan radikaalipietistisen papin Peter Schäferin henkilökohtaisiin ystäviin.

Millä elettiin?

Kaikesta päättäen, seurueen matkakassa Friedrichstadiin tultaessa oli pahasti kärsinyt koska heidän oli turvauduttava "erinäisten hyvää tarkoittavien porvarien" apuun. Millä ja miten ylipäänsä elettiin - se jää täydelliseksi arvoitukseksi, kysyyhän näin suuren joukon ruokkiminen ja juottaminen ja vaatettaminenkin sentään melkoisesti varoja.

Täydennystä varoihin saatiin ilmeisesti myös Friedrichstadiin saapuneitten uusien tulokkaitten mukana. Heinäkuussa saapuivat näet Krister Leijonsten, Karl Breant ja Jonas Kärrman (viime mainittu pietarsaarelainen), sekä syyskuussa Daniel Friedenreich, Kristina Witte lapsineen ja palvelijoineen, Elisabet Idh ja Dorothea Dassau, molemmat palvelijoineen. Nimistä voi päätellä, että nämä olivat sivistysneistöön kuuluvia henkilöitä, ja että he olivat myös varakkaita, sen arvaa siitä, että heillä kullakin oli mukana palvelija. Syyskuussa tulivat vielä Tukholmasta renki Samuel Neugebauer ja suutarinkisälli Jakob Malmberg.

Seurueen merkittävimpiin jäseniin kuulunut turkulainen Wilhelm Hjerpe kuoli Friedrichstadissa. Kun hautausta suorittamaan tullut kaupungin pappi vaati toimituksesta kirkolle, koululle ja papille tulevaa summaa, ojensivat Erikssonit hänelle vainajan pitovaatteet tämän ainoana jäämistönä. Kun heiltä kuitenkin edelleen vaadittiin rahaa, he suorittivat toimituksen itse ja hautasivat vainajan "illalla puutarhaan ihanaan ja sopivaan paikkaan". Sen tarkempaa Hjerpen hautapaikasta ei tiedetä.

Syyskuussa 1736 matkusti Eerik Eriksson Hampuriin ja sieltä Altonaan, pari viikkoa myöhemmin seurasi Jaakko Eriksson perässä ja osa seuruetta vielä syksyn kuluessa. Suunnilleen puolet jäi kuitenkin vielä vuodeksi Friedrichstadiin - ilmeisesti seuruetta todella uhkasi tähän aikaan hajaannus.

(jatkuu viikon kuluttua)

Kuvatekstit:

Herrnhutilaisuuden perustaja Kreivi von Zinzendorf.

Savusauna, joka oli rakennettu puoliksi maan sisään niinkuin korsu, herätti ymmärrettävästi tanskalaisten ihmettelyä. [piirros]

Nuolella merkittynä matkalaisten retket Tanskan vesillä vv. 1734-36. [piirros]