Yleisten kirjastojen digitoimaa aineistoa

Ann-Mari on oppinut viettämään hämärätiimaa...

Kokkola 11.3.1976

Ann-Mari W i t i c k i n isänkoti sijaitsee viisi kilometriä Kokkolasta Alaveteliin päin. Rauhallinen maalaistalo peltojensa ja metsiensä keskellä. Paikan nimi on Perkas.

Parissa vuodessa saattaa joskus tapahtua paljon. Ann-Mari Witick ja omaisensa esimerkiksi ovat kokeneet täydellisen elämänmuutoksen.

Se alkoi oikeastaan äidin kuolemasta kaksi vuotta sitten. Sitten tuli Ann-Marille sairaus, eräänlainen nivelien kalkkeutuminen, joka aiheuttaa niiden normaalia nopeampaa kulumista ja lisäksi siten, että luitten päihin muodostuu kovia, kipua aiheuttavia epätasaisuuksia, suorastaan kalkkipiikkejä.

Ann-Mari ei jäänyt tämän tiedon kuultuaan ja kivun kanssa tutustuessaan pitkään miettimään, vaan möi liikkeensä sekä Kokkolassa että Helsingissä, samoin Ann-Mari ja Heimer Witick möivät Kokkolassa sijainneen osakkeensa, panivat toimeen remontin Perkaksessa, jonne Ann-Marin isä, Kokkolan Meijerin entinen pitkäaikainen toimitusjohtaja Hannes Hagström oli vaimonsa kuoltua jäänyt aivan yksin asumaan, ja muuttivat hänen luokseen. Heimer Witick, joka jonkin aikaa vielä hoiti lasitusliikettään kaupungissa, on nyttemmin myös luopunut siitä. Noin kymmenen vuotta sitten hän on kokenut kaksikin sydänfarktia, mutta on ihmeellisesti toipunut niistä. Perkaksen ympäristössä ja talossa riittää hänelle jatkuvasti askarta eikä varsinainen ammattikaan pääse unohtumaan.

Ei näet ole suinkaan jääty vain lepäilemään, molempien mieltä kiehtoo tällä hetkellä lasimestarin työhön liittyvä ja taiteellista silmää vaativa lasityö, jota ei ehkä voi sanoa lasimaalaukseksi vaan pikemminkin lasimosaiikiksi. Ikivanhalla lyijytekniikalla siinä liitetään yhteen erivärisiä laseja. Tällainen työ on nähtävänä jo Kokkolan Osuuspankin kerhohuoneen akkunassa, sen on suunnitellut rakennuspiirtäjä Paavo Lampinen ja toteutus on Heimer ja Ann-Mari Witickin käsialaa. Lasityö ja sen mahdollisuudet tuntuvat tällä hetkellä kiehtovan Witickien mieltä kovasti.

Miten sitten elämänmuutos kaikkineen on koettu? Onko ollut vaikea sopeutua?

- Asiakkaita on ollut ikävä, myöntää Ann-Mari. - Se oli niin mukava kun ihmiset tulivat kyselemään kaikenlaista ja katsomaan uusia tavaroita. Mutta asiat nyt ovat niinkuin ovat, täytyy ottaa asia sellaisenaan. Tietysti voin edelleen suunnitella malleja ja tehdä töitä niin paljon kuin jaksan, mutta - kun oikein kauan on tehnyt toisille, tuli tässä, rauhoituttuani tänne, sellainen tunne, että haluankin nyt tehdä ja suunnitella jotakin itselle, että jää lapsillekin. Niinpä olen virkannut akkunaverhot ruokailuhuoneeseen ja parhailleen virkkaan samasta langasta pöytäliinaa ruokailuhuoneen pöydälle. Tämä talo ja sen kunnostaminen on antanut runsaasti suunnittelutyötä, eikä se suinkaan ole vielä valmis.

- Ja loppujen lopuksi: onkohan se ainainen tekeminen sittenkään kaikkein tärkeintä? Minä olen ollut aina melkoisen aktiivinen ja päättäväinen, aina on täytynyt tapahtua ja nopeasti. Nyt olen oppimassa aivan kuin uutta elämäntapaa. Minulla on aikaa katsoa kun päivä alkaa hämärtyä ja illan sinisyys voittaa maiseman. On aikaa seurata vuodenaikojen vaihtelua ympäröivässä maisemassa, jonka ilme muuttuu miltei päivittäin: nyt jo alkavat papujen varvut tuolla Perhonjoen vanhan, melkein puroksi kuivuneen uoman varressa punertaa. Kauniit ruskotukset tulevat illoin metsänrannan taa, ja miten suurenmoista on keväällä ja kesällä! Ihmeellistä mutta totta, että täällä on paljon satakieliä. Tuohon omaan puutarhaamme olen syksyllä istuttanut suuren määrän kukkasipuleita, joten väriloistoakin pitäisi tulla. Mutta kaunein on maisema kesällä, jolloin vilja tuossa kotivainiolla aaltoilee tuulessa, heilimöi ja vähitellen myös kantaa tähkäpäitä. Siihen aikaan vuodesta jokainen päivä muuttaa viljapellon väriä yhä kypsyneemmän keltaiseksi.

Mutta Ann-Marin vasempi käsi on paketissa.

- Niin, minä kaaduin tuossa liukkaalla tiellä. Lääkäri sanoi, että se tavallaan johtuu sairaudestani: kun jalka liukastuu, ei olekaan tarpeellista voimaa ottaa vastaan ja päästä tasapainoon. Niin siinä kävi että kaaduin ja käsi jäi alle, ja meni poikki. Ja kyllä minun oli taas mentävä itseeni: olin sanonut, että vaikka Jumala otti minulta jalat pois on minulla toki vielä kädet. Nyt lääkärit ovat jo todenneet, että myös käsien nivelet alkavat kulua. Mitä sitten? En tiedä. Toistaiseksi voin sentään tehdä käsilläni yhtä ja toista, mutta kyllä kai niitäkin on alettava säästää, ei ainakaan raskaampaan työhön kannata niitä käyttää.

Mutta takassa palaa iloinen tuli, pienessä keittiössään Ann-Mari valmistaa kahvit ja ruuat isälleen ja miehelleen, virkkaa välillä, mutta muistaa myös viettää hämärätiimaa. Ja loma-aikana täyttävät talon molempien tyttärien perheet, kuuluu iloisia lasten ääniä ja pienet jalat ravaavat portaissa. Tuvan suuren, rauhallista tahtia kävelevän seinäkellon puhetta tuskin ehtii silloin huomatakaan.

Kuvateksti:

Myymälähuone ja ihmisten hyörinä ympärillä ovat muuttuneet rauhalliseksi seinäkellon tikitykseksi maalaistuvassa, Ann-Mari Witickin omassa lapsuudenmaisemassa.