Suntin varrella vaan...

Kokkola 13.8.1987

Tänä onnettomana sadekesänä ei ole toiminut se merenrannan Varvi-elämä, johon olemme ehtineet tottua. Mutta Suntin ranta on toki lähellä. On rakennettua, istutuksin ja kiveyksin reunustettua kaupunkirantaa portaineen, penkkeineen, nurmikenttineen, on saaria ja koskia, sorsia ja puluja. Näkee oikein, miten ihmiset nauttivat, joko vain katsella lintujen elämää, tai ryhtyä niitä ruokkimaan. Vanhemmat tuovat pienetkin lapset lintumaailmaan tutustumaan, siitähän se voi alkaa kaupunkilaislapsen tutustuminen luontoon.

Mutta rautatiesillan lähellä ja sen takana, Kosilan puolella on vielä jäljellä pikku pätkä melkein luonnonvaraistakin Suntia. Sinne sitä painuu silloin kun haluaa olla yksin.

Siellä polunreunat pursuavat keskikesällä luonnonkukkia: valkoapilaa, hiirenvirnaa, pietaryrttiä, keltaista niittynätkelmää. Taivaanranta, tarkoitan metsänreuna, on viime aikoina paennut uskomattoman kauas: Måttis on kadonnut. Se oli se maastokohta, joka vanhimmissa kartoissa on merkitty nimellä Stora-Kataja-Holmen. - Se Lilla-Kataja-Holmen on vielä jäljellä kivinen ja katajainen mäennyppylä Korkia-ahon Martin tehtaan kupeessa.

Kapea uoma ruohorantojen välissä kuvastaa taivasta, niin korkealle kuin sitä riittää. Västäräkki hyppelee nurmikolla ja säksättää, heiluttaa pyrstöään. Onkohan sillä pesä jossakin tässä lähellä, näyttää niin levottomalta. Heinäsorsa lipuu äänettömästi siitä ohi, kolme poikasta vanavedessään. Räpylät työskentelevät vaivattoman näköisesti, kuin leikiten joutuu matka. Mietin kumpi olisin mieluummin, sorsa vai västäräkki. - Lapsena olisin kaikkein mieluimmin halunnut olla kissa, tai hevonen.

Minulla on täällä kummipuu. Huomasin jo viime syksynä, että lähelle rataa oli ilmestynyt kookas sembramänty, ilmeisesti joltakin hylätyltä tontilta, sinne siirretty - mutta miten ihmeessä siirto onnistuisi? Oli täytynyt kaivaa valtava kuoppa johon sen juuret mahtuivat. Huolellinen siirtäjä-hoitaja on laittanut rungon ympärille n. 3 m:n korkeudelle puisen "kauluksen", josta köydet lähtevät maahan, joka puolelle, tukemaan, pitämään sitä pystyssä. Kasteluletku ulottuu viereisestä talosta sen juurikuoppaan asti.

Mitenkähän tuossa käy, voittaako elämä vai kuoleeko puu - sitä käyn katsomassa niinkuin kummilasta seurataan. Jotakuinkin vihreinä sen pitkä neulaset pysyivät koko talven, hyvin toimivat myös tukiköydet, vain pientä kallistumaa pohjatuulten puolelta. Kevään tullen sen latva alkoi silminnähden virkistyä, ikäänkuin tuuhettua. Alaoksat roikkuvat vielä hieman kellastuneina, pörröisinä niinkuin kampaamaton tukka, mutta totisesti näyttää siitä että suuren puun juurtuminen taitaa onnistua.

Kun saa huomata, miten vaikeasti pienenkin puuntaimen istutus nykyaikaisessa kaupunkiympäristössä tänä päivänä menestyy, tällaista tapausta tervehtii melkoisella ilolla.

Eikä sembramänty ole vain yksi: kaksi suurta pihlajaa on siirretty sen läheisyyteen: ne ovat viheriöineet koko kesän, kukkia eivät vielä tehneet. On siinä myös pari pienempää, sypressinsukuista puuta, niinikään eläviä.

Kotiin päin pitää kulkea tunnelin kautta. Kuumana päivänä sen viileys tuntuu hyvältä. Pääskynen viilettää ohi, ihan vedenpintaa hipoen, nousee äkkiä ja katoaa - pesäänsä. Totisesti: se on tehnyt pesän tunneliin, lähellä kattoa olevan, sähkölaitteisiin kuuluvan harmaan laatikon päälle - jakorasia vai mikä se lienee nimeltään. Neljä pientä päätä kurkistaa sieltä ulos kun emo taas kiireenvilkkaa poistuu. Täytyy kai olla puute pesäpaikoista kun tuollaiseen paikkaan turvautuu - vai ovatko pääskysetkin urbanisoituneet? - Tuo pääskynen en ainakaan tahtoisi olla. Siitä mahtaa tuntua samanlaiselta kuin kesäöinä nykyään tuntuu ihmisistä keskikaupungilla: yrittää nukkua ikkuna auki, mutta eihän siitä mitään tule: renkaat vinkuvat, autoradiot hakkaavat kiihkeää rytmiä, moottorit ulisevat. Nuoret siellä ilakoitsevat. Eikä pääskynen voi edes sulkea ikkunaansa, ei laittaa tulppia korviin - täytyy kestää vain.

Tunnelin suuaukon takana maisema on kirkas, aurinkoinen. Siinä kohdalla ovat kukkineet näihin asti suovehkat. Niiden herttamaiset jäykät lehdet ympäröivät valkoista callankukkaa, valkoista kuin lumi. Muistelen lukeneeni että ison vihan aikana kokkolalaiset kaivoivat maasta tuon kasvin juuria ruuakseen. Varmaan niitä silloinkin kasvoi aivan tässä lähellä, suntin ja Kirkkoselän silloisilla rannoilla.

Istun kivelle Kalliokosken patsaan taakse, varjoon. Pitää vielä miettiä. Onni. Oliko se se, joka meni? Se kiire ja hoppu, suorittamisen paine? Työn tulos?

Eikö yhtä hyvin tämä että on aikaa, kävellä, istuskella, silittää vaikka kissaa. Lukea. Joskus kirjoittaa - ihan turhaa ja tarpeetonta.

Mutta joku viisashan senkin tietää että "onni on siellä missä minä en ole".

A.W.