Juhannuksen kesää Morsiussaaressa
Kokkola 21.6.1977
Ensin Vanhan varvin tietä, sitten käännös Morsiussaaren kapealle tielle, jonka molemmilla puolilla tulijan vastaanottaa korkea tiheä lehtimetsä. Kauan ei tarvitse ajaa ennenkuin vastaan alkaa tulla oikea kesän ja juhannuksen tuoksu: koivujen ja meren tuoksu, suolan ja levän ihmeellinen yhdistelmä, niin tuttu merenrannan ihmiselle.
Vielä mutka ja mäki, sitten silta - ja siltä se alkaa MORSIUSSAARI, jonka nimensäkin on jo runoa. Edessä on suoraa hiekkaista käytävää, jonka molemmin puolin huolellisesti leikattuja pensasaitoja, nurmikenttien ympäröimiä huviloita, ja niiden takana molemmilla puolilla sinistä vettä!
Miten se kimalteleekaan auringossa, Vanhansataman lahti, ja kaikki sen takana näyttää olevan ihan väärässä järjestyksessä sille joka tavallisesti tuijottaa merelle Suntinsuusta: Mustakari, Vesitorni, Elba, Harrbådan majakka on tullut melkein vastapäätä. Matalaa hiekkaista rantaa, vesijättömaata. Meri on näissä lahdenpoukamissa juhannuksen aikaan niin kodikkaalla päällä että se vain hiljaa suihkii, kuiskii jotakin.
Mutta vedenrajassa, kivenkupeella ei voi viipyä loputtomiin. Pitäisi tavata ihmisiä, morsiussaarelaisia. Päätän kääntää pyöräni ensimmäiseen pihaan jossa heitä näen.
Rose-Marie ja Harry Åström siinä juovat päiväkahviaan punaisella penkillä puun alla. Juuri sillä oikealla kohdalla, missä alin koivunoksa heiluu lempeässä kesätuulessa, vilauttaa välillä varjon mutta enimmäkseen antaa auringon paistaa. Tällaisessa paikasta jos missä elävä luonto ja kulttuuri - se ihmisten tekemä - kohtaavat onnellisissa, sopusointuisissa merkeissä.
Sillä tämä maa on noussut merestä niinkuin Afrodite. Hiekkaisena, karuna, matalana laattana, viime vuosisadalla se muodosti vain kapean särkän meressä. Jokainen piha täällä on valtavan työn tulos, siihen on tarvittu satoja kuormia maata, multaa, Jokainen nurmikko on pitkän ja huolellisen aherruksen tulos, jokainen puu on istutettu.
Johtaja Harry Åströmin vanhemmat, Elis ja Edith Åström ovat rakennuttaneet huvilansa tähän 1917 ja se on ihan ensimmäisiä lukuunottamatta saaren ulointa ja korkeinta kohtaa, kallionkielekettä, joka on ensimmäisenä noussut ja jonka rakennuksetkin ovat toista sataa vuotta vanhoja.
Harry Åströmin lapsuuskesien muistot liittyvät Morsiussaareen hyvin kiinteästi, vieläpä muistoja edeltänytkin aika: hän on vuoden vanhana pudonnut laiturilta veteen. Onneksi joku aikuisista on osunut paikalle niin pian että hänet on saatu virkoamaan. Tämäntapaisia kokemuksia lienee yhdellä ja toiselta kokkolalaisperheellä menneiltä vuosikymmeniltä, niin Sannanrannalta kuin Morsiussaarestakin.
- Muutto keväisin tänne saarelle oli minun lapsuudessani kova homma, kun siltaa mantereelle ei vielä ollut, kertoo Harry Åström.
- Tavaroiden pakkaaminen kotona kesti useita päiviä, sitten ne tuotiin moottoriveneellä Suntin rannasta tänne, tai sitten kun tie valmistui, hevosella tuonne mantereen puolelle ja siitä veneellä. Äiti oli yleensä koko kesän täällä. Isä kävi päivittäin työssä kaupungissa, kasteli kotona kukat ja toi illalla tänne tullessaan ruokatavarat. Kaupunkiin muutettiin vasta kun koulut alkoivat.
Rose-Marie ja Harry Åström ovat rakennuttaneet itselleen pienemmän hirsihuvilan samalle tontille. Sen helppohoitoisuus merkitsee paljon kun työpäivät kesälläkin venyvät usein pitkiksi. Lomaa ovat heille vain illat ja viikonloput täällä. Niin pitkälle kuin kesää riittää.
Juhannuskokot ovat ennen kuuluneet ohjelmaan täällä, mitään muita yhteisiä juhannuksen viettoon kuuluvia tradioita ei Harry Åström muista. Kukin perhe vietti kesän lyhintä yötä omalla tavallaan kuten nytkin, saunoen purjehtien, soutaen, seurustellen kahvipöydän ympärillä, ja lapsilla olivat omat limukkakestinsä.
- Parasta Morsiussaaressa? Tietenkin tämä luonnonläheisyys ja raikas merituuli. Sille antaa arvon etenkin helteisinä päivinä. Ja se että tontit ovat näinkin suuria, on juuri sitä omaa rauhaa. Nurmikentän leikkaaminen ottaa aikaa nelisen tuntia viikossa! Se on kyllä tarpeeksi se, joskus ehkä vähän liikaakin.
On todella mainiot näköalat tästä: toisella puolen, lahden takana, viheröi Sannanranta, kokkolalaisten kaikkein vanhin huvila-alue. Toiselle puolelle kun kääntää päätään, näkee vedestä nousevan Soldatskärin kallion, jossakin sen takana on Vanhan varvin paikka. Ne kuten Mustakarikin ovat olleet merkittäviä asioita menneen ajan kokkolalaisille, laivanrakennuspaikkoja. Soldatskärin kalliossa on vieläkin valtaisa rengas, johon laivat on aikoinaan kiinnitetty. Kun sitä hieman nostetaan ja pudotetaan, kuuluu mahtava kumaus, kertovat Åströmit. Eipä sitten paljon muuta olekaan enää jälellä, paitsi merenpohjassa puutavaraa. Ovat iäksi pysähtyneet sen ajan sammot, jotka jauhoivat työtä, hyvinvointia ja rikkautta. Mutta Sannanrannan taustalla kohoavat tehtaanpiiput - meidän aikamme teollisen elämän taivaanmerkit.
Ja sitten eteenpäin tuota kaunista tietä, jolle jostakin pihasta lentää pallo, poika perässä. Siellä tulee vastaan Pohjosen Eila, morsiussaarelaisia hänkin. On kivienkeruumatkalla, niiden pitäisi olla pyöreitä ja kauniita että sopisivat kukkapenkin reunustaksi. Mutta koko asia unohtuu kun menemme sisään portista, se on Eilan ja Antin piha, sauna ja mökki ja hiekkainen laaja ranta. Mökki on tehty entisestä huutokaupalla myydystä palokalustovajasta parikymmentä vuotta sitten. Ja sama valtava aherrus pihamaan kanssa käyty läpi kuin kaikkialla muuallakin täällä.
Eila on tehnyt pihalleen vapaudenpatsaan. Vai olikohan se vapaa-ajan patsas. Se koostuu kiemuraisista oksista ja juurakoista, ties mistä esiinpoimituista, kaiketi ne ovat lähinnä meren antia.
- Tässä tämä perusta ensin - katso miten kaunis mutka. Ja tämä korkea symbolisoi ihmisen ikuista kaipuuta ylöspäin, kommentoi Eila.
On siinä vielä kaikenlaisia mönkiäisiäkin, yksi muistuttaa kettua, toinen vyötiäistä.
- Ja tässä - eikö tämä lintu olekin kaunis?
On, se on todella kaunis, Juuri siivilleen pyrähtämässä.
Eila uskoo että Morsiussaaren pensasaidat, enimmäkseen leppää, ovat jonkinlaisia taika-aitoja. Kun niiden sisäpuolelle tullaan, unohdetaan heti työ ja arki, ollaan kesäihmisiä, morsiussaarelaisia. Ja morsiussaarelaiset ovat talvellakin kaupungissa melkein kuin sukulaisia, hän sanoo. Ja että varsinkin Prestit vanhimpiin saarelaisiin kuuluvina pitävät yllä yhteyttä ja tiedottavat tarpeellisista asioista, kuten hyvään naapuruuteen kuuluu. Esimerkiksi silloin kun tulva on käynyt yli saaren ja rakennuspuut, ikkunanpokat ja ovenkarmit uiskentelevat vedessä, niinkuin tapahtui sinä syysmyöhäisenä, jolloin Antti ja Eila mökinrakennuspuuhiin ryhtyivät.
Mutta haluan käydä perillä asti. Siitäkin huolimatta että tienlaidassa on kyltti: Privat villaområde. Sillä juuri saaren korkea, kallioinen nokka on se, joka ensin nousi merestä. Brudskär, Morsiussaari. Siihen liittyy taru tänne matkalla olleesta morsiusparista, jonka vene kaatui surullisin seurauksin.
Lehto polun ympärillä tihenee. Puna-ailakin kukinnot tervehtivät iloisesti, niillä on kansanomainen nimi: taivasten valtakunnan avaimet. Metsätähdet katsovat vielä niitäkin alempaa.
Vanhojen rakennusten keskellä on hiljaista, vain tuomenkukkien makea tuoksu tulee vastaan pihapiirissä. Jätän pyörän vanhan aitan seinustalle ja nousen kalliolle. Lokit kiertelevät levottomina ympäriinsä, niillä on kai pesä jossakin täällä. Kaksi kuikkaa ui ulommas.
Vasta täällä kuuluu meren raskas hengitys kun se lyö kalliota vasten, pärskäyttää vaahdon ja nuolaisee rantakiven yhä uudelleen. Aallot tulevat suoraan avomereltä, niissä on voimaa jota aina sisimmässään hätkähtää.
Siinä se on, aava ja vapaa, jota me niin kovasti rakastamme.
A. W.
Kuvatekstit:
Rose-Marie ja Harry Åström, taustalla Elis Åströmin v. 1917 rakennuttama huvila, joka kuuluu saaren vanhimpiin.
Eila ja vapaa-ajan patsas.