Herman Renlund - ihminen lahjoitusten takana

Keskipohjanmaa 7.9.1973

Kokkola tänään 353 vuotta

Hän syntyi eräässä pienessä merimiestalossa Läntisellä kirkkokadulla. Hän lähti täältä jo 14-vuotiaana istuen rahtikuorman päällä, joka kuljetti Finnilän tupakkatehtaan purutupakkaa, silloin niin kuuluisaa "Kokkolan pötkyä" Helsinkiin. Hevoskyydillä tuo matka kesti kauan, ja varmaa on, että ikävä ja haikeus täyttivät pojan mielen. Herlinin ja Stockmanin kauppapalvelijana aloittaneesta pojasta muodostui; kasvoi ja yleni vähitellen itsenäinen liikemies, jopa suurliikemies. Vuosien mukana tuli sekä juurevuutta että arvovaltaa.

Synnyinkaupunki ei kuitenkaan koskaan häneltä unohtunut, ja testamentissaan hän muisti kauniilla, arvokkaalla tavalla sitä seutua, jossa oli onnellisen, joskin köyhän lapsuutensa viettänyt. Hänen taulunsa ja muut taide-esineensä muodostivat pohjan sille hänen nimeään kantavalle museolle, jonka kokoelmat ovat nähtävänä Roosin talon yläkerrassa ja vanhassa -pedagogiotalossa, joka on rakennettu jo 1600-luvulla.

Tämän päivän kokkolalaiselle hän on enimmäkseen vain nimi, kuva kansakunnan kaapin päällä. Entä millainen oli ihminen Herman Renlund?

Vanhemmat

Karl Herman Renlund syntyi v. 1850 talossa, joka sijaitsi Läntisellä kirkkokadulla numero 5. Hänen isänsä oli talonpojan poika Ala-Korpilahden kylästä Räihästä, mutta oli lähtenyt merille jo 17-vuotiaana ja laivaan pestautuessaan saanut nimen Renlund. Kolmenkymmenen vuoden ajan hän oli kierrellyt maailman meriä niin ettei lunta nähnyt - siihen aikaan lähdettiin tästä kaupungista syksyllä merille ja palattiin kotiin vasta seuraavana keväänä. Myöhemmin hän menetti tapaturmaisesti kuulonsa ja asettui sen jälkeen pysyvästi Kokkolaan, jossa hänen perheensä oli jo sitä ennen asunut. Sen jälkeen isä Petter Renlund oli Donnerin kauppahuoneen palveluksessa hoitaen tervanostoja, laivojen korjausta ja varustamista, vieläpä konttorihuoneen siivoustakin. Tämä työ ei kuitenkaan tuottanut vielä täyttä toimeentuloa vaan hänen nähtiin usein kulkevan kadulla saha ja kirves sekä sahapukki kainalossa matkalla jonkun kaupunkilaisen liiteriin puita pilkkomaan.

Äiti, Brita Maria Renlund oli kokkolalaisen merimiehen Jakob Skoglundin tytär, työteliäs, käytännöllinen, iloinen ja hyväntahtoinen ihminen. Hän oli taitava ruuanlaitossa niin että häntä käytettiin mielellään pitokokkina, osasi taitavasti valaa talikynttilöitä ja suopankeitossa hänen mainitaan olleen oikein mestari jonka apuun turvauduttiin. Hänellä oli aina kangas kuteilla. Sivuansiota hän hankki mm. pitämällä kotonaan pientä keittiöravintolaa markkinain aikaan. Hänen tiedetään tarjonneen riisiryynipuuroa ja velliä, joilla oli kuulemma hyvä menekki.

Mari ja Petter Renlundilla oli seitsemän lasta, joista kuitenkin useimmat kuolivat nuorina, vain kaksi poikaa, Johan William ja Karl Herman, elivät aikuisikään, sekä yksi tytär, Maja Sofia.

Lapsuusvuodet

Lapsiaan äiti totutti työhön heti alun alkaen, niinpä kerrotaan että Herman sai jo aivan muutaman vuoden ikäisenä tienata muutaman lantin pitämällä puhtaana omia ja naapurin katuojia sekä leikkaamalla matonkuteita. Hän pisti matonkudekeränsä puntarin nokkaan ja tuumi: "Täytyy punnita tarkkaan mutta ei saa punnita liikaa". Äidin kerrotaan siihen leikillään lausahtaneen, että pojalla näyttää olevan kauppiaan taipumuksia. - Tulipalon jälkeen, joka sattui Kokkolassa 1861, keräsi Herman - muiden koulupoikien tapaan - raunioista niin paljon rautanauloja, saranoita ja lukkoja, että ansaitsi niistä myydessään jopa muutamia ruplia.

Ennen kaikkea vaadittiin Renlundin kodissa lapsilta suoruutta ja rehellisyyttä. Kodissa vallitsi hyvä henki eikä siellä koskaan riidelty. Vaatimattomat huoneet - kaksi kamaria ja keittiö - olivat aina siistejä ja puhtaita. Talon emäntä ja hänen valoisa maailmankatsomuksensa veti puoleensa paitsi varttunutta väkeä myös nuoria, ja poikain koulutoverit tunsivat aina olevansa tervetulleita Renlundille. Perimätietona kertoo Renlundin kotitalon tontin nykyinen omistaja saaneensa kuulla, että monet perholaiset olivat kaupunkireissuillaan pitäneet kortteeripaikkanaan Renlundia, koska siellä oltiin niin ystävällisiä että sinne hyvin uskalsi mennä.

Hyvä, vaikkakin köyhä oli tämä koti. Eipä siis ihme, että kun Herman Renlund myöhemmin elämässään puhui kodistaan, äidistään ja isästään, hänen äänensä helposti värähti. Kuulija käsitti hänen kosketelleen sisimpänsä tunneherkimpiä kieliä.

Koulukokemuksia

Kahdeksanvuotiaana, syksyllä 1858 Herman pantiin Donnerin-Hongellin pientenlasten kouluun, johon vanhempi veli William oli jo aikaisemmin otettu. Opettajana oli silloin 62-vuotias perämiehenleski, joka hoiti kurinpitoa äärimmäisellä ankaruudella, jopa pitäen sitä tärkeämpänä kuin opetusta. Ja niin kävi huonosti Herman-paralle, että kohta alussa - ilmeisesti vilkkaan luonteensa takia - leimautui "huonoksi" ja sai jatkuvasti istua mustassa penkissä, kun sen sijaan William, vanhempi veli, kuului armoitettujen, hyvien oppilaiden kastiin. Muutamia kuukausia koulun alkamisesta kysyi äiti opettajattarelta, miksi Herman sai aina istua vain mustassa penkissä.

- Hän on niin tyhmä, hän ei voi oppia mitään, on sama käykö hän koulua vai ei, vastasi matami.

Äiti otti pojan pois koulusta, mutta oli ilmeisesti hiljaisessa mielessään vallan toista mieltä mitä tyhmyyteen tulee. Hän alkoi itse opettaa pojalle lukemista, kirjoittamista ja laskemista. Ja kun seuraavan vuoden syyskuun ensimmäinen koitti, osti hän Hermanille uuden rihvelitaulun ja kirjoitusvihon sekä kehotti häntä menemään ala-alkeiskouluun, paikkakunnan silloin ainoan valtionkoulun, rehtorin luo - "hän ehkä päästää sinut suureen kouluun". Poika juoksi äitinsä luo ilon vallassa ja huudahti:

- Tätä minä olen kauan odottanut, minä kyllä alan lukea ja usko minua, äiti, Kokkolan herrat vielä kerran ottavat lakin päästään minun edessäni!"

Tämä on niitä oraakkelilausumia, joita suurmiesten lapsuuteen niin mielellään liitetään, mutta saattaa hyvin olla tottakin.

Ala-alkeiskoulussa Herman Renlundilla oli yhtä hyvä menestys kuin pikkukoulussa oli ollut huono. Kun Kokkolan ylä-alkeiskoulu aloitti toimintansa syksyllä 1861 Roosin talon yläkerrassa, hän pääsi sen ensimmäiselle luokalle, tämä neliluokkainen koulu vastasi lähinnä nykyistä keskikoulua.

Hänen mainitaan olleen koulun taitavimpia ja alttiimpia oppilaita. "Kälviän nimismiehen poika, sittemmin opettaja ja kirjailija Tyko Hagman istui ainakin joinakin vuosina hänen vierustoverinaan ja on muistelmissaan kertonut paljonkin hauskaa näiltä vuosilta. kaikesta päättäen Herman Renlund oli jo tuolloin toveripiirissä suuressa suosiossa sanavalmiutensa ja sukkelien sutkaustensa takia, nuo ominaisuudet hän epäilemättä oli perinyt merimiesisältään, joka mielellään kertoili maailmalla näkemiään ja kokemiaan muodostaen niistä hauskoja tarinoita.

Ei ihme, jos toveripiirissä todella tunnettiin pettymystä kun saatiin kuulla kesällä 1864, ettei Herman Renlund ei enää tulisikaan kouluun neljännelle eli viimeiselle luokalle, vaan lähtisi Helsinkiin.

Kauppapalvelijana

Ilmeisesti vanhempien taloudellinen asema oli siksi heikko, että kun sopiva paikka tarjoutui, katsottiin viisaimmaksi antaa poikien mennä työhön. William-veli oli jo tätä ennen saanut paikan Uudessakaarlepyyssä eräässä siirtomaatavarakaupassa. Jo Renlund-veljesten lapsuudessa liikkui kokkolalainen elämä pääasiassa kaupan ja kauppiaan ammatin ympärillä, merenkulun ja laivanvarustuksen kulta-aika alkoi olla ohitse. Myös Donnerin kauppahuone ja varustamo alkoi tähän aikaan heikentyä ja isän tienestit sen mukaan. Suurin osa kokkolalaispojista ryhtyi nyt kauppapalvelijoiksi, "gå på boda", kuten sanonta kuului.

Kun helsinkiläinen rautakauppias Herlin halusi itselleen sopivan kauppapalvelijan, jostakin syystä Pohjanmaalta asti, hän tiedustelutti sellaista Kokkolan ylä-alkeiskoulun rehtorilta, joka silloin suositteli Herman Renlundia. Kerrotaan, että saadessaan tietää asiasta Herman Renlund purskahti katkeraan itkuun. Ei vain sen takia että joutui lähtemään kotoa ja koulusta. Lisämurhetta aiheutti hänen lapsenmielelleen se, että hänen piti mennä rautakauppa-alalle eikä siirtomaatavaraliikkeeseen, jossa olisi voinut syödä rusinoita ja muita herkkuja, kuten vanhempi veljensä.

Kauppapalvelijan osa merkitsi raskasta, ahkeraa ja karkeaa työtä, huonoa palkkaa, asuntoa ja ruokaa - sitäkin enemmän kun hän aluksi ei päässyt edes puotipalvelijaksi vaan makasiinimiehen apulaiseksi.

Koti-ikävä oli aluksi kova ja kirjeenvaihto kotiväen kanssa hyvin vilkasta. Muut kauppapalvelijat saattoivat olla hyvinkin ylimielisiä kaukaa tullutta kohtaan ja matkia hänen Kokkolan-ruotsiaan. Tämä suututti Herman Renlundia ja sai hänet erikoisella huolella opettelemaan ja ääntämään äidinkieltään. Hän ei kuitenkaan koskaan unohtanut "puhdasta Kokkolan ruotsia" vaan puhui sitä aina mielellään täällä käydessään ja täkäläisiä tavatessaan.

Pienestä palkastaan Herman Renlund hyvin pian alkoi lähettää avustuksia vanhemmilleen. Liikuttava on hänen isänsä syksyllä 1868 lähettämä kiitoskirje, joka kuuluu: "Minä saan kiittää sinua monta tuhatta kertaa kirjeessä tulleista rahoista, 40 Smk, jotka hyvin mielellämme otimme vastaan tätä nykyä. Suuri Jumala siunatkoon sinua kaikissa yrityksissäsi siitä, että muistat vanhempiasi heidän vanhoilla päivillään. Ei ole tähän aikaan kovinkaan monta sellaista, jotka niin tekevät. Olisimme kyllä voineet tulla toimeen ilman näitä rahoja, mutta oli se kuitenkin joka tapauksessa oikein hyvä, sillä kaikki käy yhä kalliimmaksi. En ole saanut ainoatakaan penniä siitä saakka kun olin sairaana. Mutta sattui niin että äiti on saanut ansaita sangen monta markkaa saippuan- ja liemenkeitolla ja leipomisella tänä syksynä." - Peter Renlund ei varmaan suotta valittanut, elettiinhän juuri nälkävuosien aikaa.

Vähitellen Herman Renlundin asema alkoi muuttua siedettävämmäksi, hän saavutti isäntänsä luottamuksen ja pääsi paremmille palkoillekin mutta siirtyi kuitenkin hyvin pian Herliniltä Stockmanin rautakauppaan, jossa pääsi jatkuvasti eteenpäin niinä neljänä vuotena, jotka oli tämän firman palveluksessa. Tähän aikaan Renlundin kerrotaan sanoneen, että hän on hyvin tarkka siihen saakka kun on ansainnut kymmenen tuhatta mutta ei sitten enää.

Renlundin veljekset olivat myös keskenään tiiviissä kirjeenvaihdossa, siihen saakka kun William kuoli keuhkotautiin. Tämä tapahtui vuonna 1869. Ensi kerran Herman Renlund kävi Kokkolassa lähtönsä jälkeen vasta veljensä hautajaisissa. Kauppapalvelijoille ei nähtävästi siihen aikaan ollut niin pitkiä lomia, että Helsingistä olisi kunnolla Kokkolaan ehtinyt, ja niin käynnit kotiseudulla muodostuivatkin etupäässä hautajaismatkoista. Seuraavana olivat vuorossa äidin hautajaiset v. 1874 ja isän pari vuotta myöhemmin.

Winter & Parviainen, oma rautakauppa

Lähdettyään Stockmanilta liittyi Renlund syksyllä 1874 toiminimeen Parviainen & Winter, joka oli samana vuonna perustettu harjoittamaan siirtomaa- ja rautatavarain kauppaa sekä paloöljyn ja suolan tukkukauppaa. Ainakin alussa lienee Renlund toiminut firman kauppamatkustajana provinsiopalkalla, mutta Winterin kuoleman jälkeen 1878 hän tuli osakkaaksi yhtiöön jonka toiminimi muuttui Parviainen & Co:ksi. Vuonna 1884 Parviainen ja Renlund erosivat, edellinen sai osalleen siirtomaatavaraliikkeen, Renlund taas rautakaupan, jota alkoi harjoittaa Mikonkadun varrella olleessa puutalossa. Siinä hän vähitellen laski yhä lujemman perustan sille suurelle rautatavaraliikkeelle, joka myöhemmin, v. 1905 muutettiin osakeyhtiöksi.

Suurliikemieheksi

Näinä vuosikymmeninä tapahtui Helsingin kaupungissa nopeaa kasvamista ja niille, jotka harjoittivat kauppaa rakennustarvikkeilla, se oli korkeakonjunktuurin aikaa. Mutta kaikki ei suinkaan tapahtunut ilman vastaiskuja ja vaikeita pulakausia.

Myös muualla maassa rakennustoiminta elpyi. Terävällä liikemiessilmällään Renlund huomasi hetken mahdollisuudet ja hänen rautakaupastaan tuli yhä enemmän koko maata käsittävä liike.

Ennen pitkää Herman Renlund liittyi myös teollisuusmiesten riveihin. Alkusoittona siihen oli tavallaan kiinteistöosakeyhtiö, jonka hän muodosti muutamien liiketuttaviensa kanssa ja jolle rakennutettiin suuri, kallisarvoinen talo Aleksanterin. ja Mikonkatujen kulmaan. Sittemmin hän oli osakkaana mm. Jokioisten tehtaissa, Wärtsilän tehtaassa, Munkkisaaren nahka- ja jalkinetehtaassa, Yhdistyneissä Villatehtaissa, Kotkan Selluloosatehtaassa, Helsingin Kalkkiuuniosakeyhtiössä, Paraisten Kalkkivuori Oy:ssä, Oy Ferrariassa, hän oli melkoisen suuri osakas myös Suomen Höyrylaiva Oy:ssä. Vielä 80-luvulla hänen voidaan sanoa olleen pelkästään kauppias, mutta antautuessaan suuriin teollisuus- ja liikeyrityksiin hän ehti runsaassa vuosikymmenessä tulla erittäin huomattavan omaisuuden haltijaksi ja osallistua merkittävällä tavalla suomalaisen yritystoiminnan kasvuun. Hänen osaketilinsä kasvoi huimasti näinä aikoina, v. 1900 sivuutettiin ensimmäinen miljoona ja vuonna 1906 toinen.

Valtiopäivämies

Julkisista luottamustehtävistään Herman Renlund antoi itse suurimman arvon valtiopäivämiehen toimelleen, jonka hän aloitti v. 1888 Helsingin kaupungin edustajana porvarissäädyssä. Kun Kokkolan porvaristo pyysi häntä edustajakseen seuraaville valtiopäiville hän suostui siihen ilomielin ollen sen jälkeen kaikilla seuraavilla säätyvaltiopäivillä, vuosina 1891, 1894, 1897, 1899, 1900, 1904-05 ja 1905-06 Kokkolan edustajana.

Hänen kohdallaan kävi siis päinvastoin kuin on tavallista: useimmiten lienee ollut niin, että. aluksi oltiin jonkun pikku kaupungin edustajana ja myöhemmin pääkaupungin. Pääkaupungin liikemiehet pitivät häntä erittäin suuressa arvossa, sitä osoittaa sekin että hän toimi pitkät ajat Helsingin Kauppaseuran puheenjohtajana.

Valtiopäivillä hän työskenteli mm. talousvaliokunnan jäsenenä. Kielikysymyksissä hän oli sovinnollinen vaikka liittyikin ruotsinkielisiin. Suomea hän oli oppinut hyvin puhumaan ja alleviivasi usein lausunnoissaan, että hän oli suomenkielisen kansanosan kanssa yhtä paljon liikesuhteissa kuin ruotsinkielistenkin.

Ystävät

Herman Renlund ei solminut koskaan avioliittoa. Hän oli nuoruudessaan kuitenkin mielellään nähty vieras perheissä, joissa oli tyttäriä, tanssi mielellään varsinkin valssia ja oli elämänsä loppuun asti naisväen, varsinkin rouvien ehdoton suosikki.

Hänen talouttaan hoiti emännöitsijä, joka palvelusalttiudestaan huolimatta oli erikoisen haluton ottamaan vastaan iltavieraita, selitti vain ettei ollut yhtään terveellistä syödä ja juoda illalla. Renlund, joka oli erittäin seurallinen, oli näin ollen pakotettu keräämään ystäviään ympärilleen kodin ulkopuolella. Kesäisin hänellä oli varattuna oma pöytä Kappelissa - ja erästä Esplanadin penkkiä sanottiin Renlundin kesähuvilaksi sen vuoksi että hän niin usein istui siinä. Arvattavasti jutellen jonkun tuttavansa kanssa.

Talvisin hänellä oli pöytä Kämpin kahvilassa. Hänen humaanisuutensa eräs osoitus on se, että hän solmi niin lukuisia ja lämpimiä ystävyyssuhteita oman aikansa mittavimpiin taiteilijoihin, joita nähtiin hyvin usein hänen pöydässään. Keskustelu ja leikinlasku muodostui todelliseksi ilotulitukseksi, varsinkin silloin kun Sibelius oli mukana, muodostui yhdessäolo kaikille läsnäolijoille todelliseksi juhlaksi. Myös Pekka Halonen monet muut maalarit kuuluivat hänen pöytäkuntaansa.

Alaisiinsa Herman Renlundilla oli jatkuvasti ystävälliset ja luottavaiset suhteet. Uudenvuoden. päivänä hän piti tapanaan kutsua luokseen päivällisille koko henkilökunnan, naimisissa olevat rouvineen. Kahville hän kutsui väkensä sekä syntymäpäivänään että nimipäivinä, Hermannin päivänä sekä vielä Kaarlen päivänä. Näissä tilaisuuksissa hän oli kuin ystävällisyys itse. Hänen tapansa luottavasti seurustella henkilökunnan kanssa, hänen iloinen rohkeutensa. suoruutensa ja humaanisuutensa saivat henkilökunnan kiintymään häneen lujin sitein niin että monet olivat kymmeniä vuosia hänen palveluksessaan.

Olipa Herman Renlund mukana sitten isäntänä tai vieraana hänellä oli kyky vilkastuttaa seuraa. Hänen hyvä tuulensa oli tarttuvaa. Sukkelapuheiselta isältään hän oli perinyt sanavalmiuden, joka on antannut aihetta moniin hänestä kerrottuihin kaskuihin. Kuten siihen, miten hän vastasi kerran eräälle piispalle tämän ehdottaessa lähempää tuttavuutta. - Enkö saa sanoa enoksi, kuuluu olevan hyvä kun on piispa enona, lausahti Renlund viitaten tunnettuun sanontaan "Piru setänä ja piispa enona."

Takaukset

Renlundilla oli kyky tuntea mielenkiintoa ja ymmärtää kaikkia ihmisiä, joiden kanssa hän joutui kosketuksiin. Eikä ymmärtäminen ja auttaminen suinkaan pysähtynyt vain sanoihin: on tunnettua että hän oli antelias teossa. Jonkinlaisen käsityksen siitä saa kun tietää, että hänen kuolemansa jälkeen todettiin hänen nimensä olevan yhteensä 157:ssä takauspaperissa, ja että näiden maksusitoumusten määrä nousi lähes 7.7000.000 kultamarkkaan.

Mutta niin hyväntahtoinen kuin olikin hänen oli joskus pakko evätä. - On niin huonot ajat, sanoi hän kerrankin, ja minä olen kirjoittanut niin monta takausta, etten enää voi lisätä sitoumuksia. Ainakin teidän pitäisi ensin, hän lisäsi, tehdä selkoa asianne tilasta. Nimenpyytäjä vastasi: "Siinä tapauksessa herra Renlund ei varmasti kirjoittaisi minulle takausta." Ilmeisesti rehellisyys teki vaikutuksen, sillä Renlund pyysi saada valtakirjan ja kirjoitti tälläkin kertaa nimensä.

Erittäin suuressa määrin ja jatkuvasti hänen kukkaroonsa vedottiin erilaisissa yleishyödyllisissä ja hyväntekeväisyysasioissa, ja aina hän suoritti avunantonsa erittäin vaatimattomasti, ikäänkuin huomaamatta. Hänen auttamisensa meni niinkin pitkälle, ettei hän aina tehnyt taideostojaankaan heti näyttelyn avauduttua vaan odotti kunnes muut olivat valinneet mieleisensä. "Täytyyhän jonkun ostaa niitäkin tauluja, joita on vaikein saada myydyksi" hän tuumi. Tämä ei tietenkään ollut yksinomaan onnellista hänen oman kokoelmansa tason kannalta.

Viimeiset ajat

Karl Herman Renlund kuoli helmikuun 18 päivän aamuna v. 1908. Pari viikkoa aikaisemmin hän oli saanut vaikean sydänkohtauksen eikä siitä enää toipunut. Viimeiset vuorokaudet hän hengenahdistuksen takia vietti istuen "lenstuolissaan" (joka sekin kuuluu Renlundin museon kokoelmiin vaikkei ole nyt näkyvissä).

Hän kesti sairauden miehekkäästi, valittamatta. Muutamia päiviä ennen kuolemaansa hän sanoi eräälle läheiselle ystävälleen, joka oli tullut häntä tervehtimään:

- Olen tyytyväinen isäni tahtoon. Jos hänellä vielä on jotain tehtävää minulle niin viivyn mielelläni. Jos hän kutsuu minut nyt tästä elämästä niin menen yhtä mielelläni.

Karl Herman Renlund oli kuollessaan 58 vuoden ikäinen.

Monista julkisista tehtävistään huolimatta ei ulkonaisia kunnianosoituksia tai arvonimiä tullut hänen osalleen. Vuorineuvoksen arvonimestä oli kyllä kysymystä, mutta jostakin syystä se jäi. Kauppaneuvoksen arvonimestä hän oli aikoinaan kieltäytynyt.

Lahjoituksia

Paitsi sukulaisille ja lähimmille apulaisilleen sisälsi Renlundin testamentti huomattavat lahjoitukset Helsingin kaupungille, jossa hän oli elämäntyönsä suorittanut, sekä Kokkolalle, johon hänet liittivät lapsuuskodin muistot. Kaikkein huomattavin Kokkolan saamista lahjoituksista lienee sittenkin ollut hänen taidekokoelmansa, jonka arvo silloin arvioitiin noin 50.000 kultamarkaksi. Se sisälsi 43 kappaletta pääasiassa kotimaisten taiteilijain tauluja sekä lisäksi tina- ja hopeaesineitä.

Pääosa tauluista on tänäkin päivänä nähtävänä Kokkolan nykyisessä taidemuseossa, Roosin talon yläkerrassa - Renlundin entisessä kouluhuoneistossa.

Osa tauluista on kuitenkin edelleen kaupungin virastohuoneitten seinillä. Ehkäpä tulevissa huoneistojärjestelyissä saadaan taidemuseolle lisätilaa, niin että myös Renlundin koko kokoelma saadaan esille saman katon alle. Testamentin sanamuoto tästä asiasta kuuluu: "Kokkolan kaupungille on tarjottavana pesän hallussa olevat taulut ja muut taideteokset sekä sellaiset arvoesineet, joilla voi olla merkitystä jollekin kokoelmalle, johon varsinkin koulunuorisolla ja työmiehillä tulee olla vapaa pääsy."

Kokkola sai lisäksi lukuisia huomattavia rahamääriä eri tarkoituksiin, pääasiallisesti köyhien lasten hyväksi, myös hän varasi summan stipendirahastoksi Kokkolan käsityöpajojen ja tehtaitten oppipoikia ja nuorempia työmiehiä varten.

Suuren omaisuutensa valtaosan eli enemmän kuin 2 miljoonaa kultamarkkaa Renlund lahjoitti äitinsä muiston kunnioittamiseksi ja säilyttämiseksi rahastoon "Brita Maria Renlundin muisto". Rahasto käytti toimintansa ensimmäisen 25-vuotiskauden aikana 33 miljoonaa markkaa niiden yhtymien avustamiseksi, jotka eri tavoin työskentelevät lastenhoidon, kauppa- ja ammattikoulujen hyväksi.

Tämän rahaston turvin perustettiin aikoinaan Kokkolaan lastenkoti, joka sittemmin on muutettu kansakouluksi, Renlundin kouluksi. Myös kaupungin ensimmäiset lastentarhat nousivat tämän avun turvin.

Eräässä 50-vuotisjuhlapuheessa sanottiin Karl Herman Renlundista että hän on "hyvyys laadittuna järjestelmäksi". Hänen jälkeenjättämänsä muisto oli todellakin harvinaisessamäärin hyvä ja valoisa. Hautauspuheessa todettiinkin: "Ihmiselämä on täynnä taistelua ja kamppailua, ja ainoa voima, joka voi sitä sulostuttaa, on hyvyys, rakkaus."

Annikki Wiirilinna

Kuvatekstit:

Näkymiä Kokkolan taidemuseosta. Vasemmalla Renlundin kokoelman arvokkaimpiin kuuluva teos, Pekka Halosen Ilveksen jäljillä, toisella seinällä Beda Stjernschantzin maalaukset Pastoraali ja Lasinpuhaltajat, pöydällä Ben Renwallin pienoisveistos Paimensatu.

Renlundin syntymäkoti, joka historiankirjojen tietämän mukaan on purettu 1890-luvulla.

Pekka Halosen maalaama muotokuva K. H. Renlundista.

Vasemmalla Eero Järnefeltin Poika, oikealla seinällä Magnus Enckellin teos Kulta-aika, jonka toisinto on Helsingin yliopiston kirjastossa ikkunakaaren päällä. Uunin päällä Ben Renwallin ja Viljo Savikurjen veistokset.

Nuori Renlund

Kokkolan Taidemuseossa oleva Renlundin kuva on Albert Gebhardtin käsialaa.

Länsikirkkokatu 5:n talon seinälle on kiinnitetty muistolaatta, jossa sanat: K. H. Renlundin lapsuudenkoti 1850-64. Tämä on talon vanhin osa pihan puolelta nähtynä, ja nykyisen omistajan tietämän mukaan se olisi peräisin aina Renlundien ajoilta.

Renlundin talon pihassa on suuri kivi: kertoman mukaan neljäs kokkokivi. Keskellä kiveä on ollut pitkän tangon päässä, vaijereilla eri tahoille kiinnitettynä, sudenpäätä muistuttava tuuliviiri, jota talon nykyinen omistaja, vakuutustarkastaja Erkki Paloranta tässä pitelee. Kuparisessa viirissä on kirjaimet IAW sekä vuosiluku 1853 - voitaneen siis otaksua, että Herman Renlund on lapsuudessaan katsellut tuulen suuntaa juuri tästä viiristä.

Herman Renlundin liiketovereineen rakennuttama talo Aleksanterin ja Mikonkatujen kulmassa, jossa Renlundin rautakauppa sijaitsi 50 vuotta.

Renlundin kotitalon vanhat ulkohuonerakennukset, liiteri ja talli, jossa perholaiset ovat pitäneet hevosiaan markkinamatkoillaan.