Näyttämöllä sattuu kaikenlaista

Keskipohjanmaa 14.12.1986

Jos missä on mahdollisuuksia kommelluksiin niin juuri näyttämöllä, sen kuvitteellisessa mutta kuitenkin enimmäkseen todellisuutta jäljittelevässä elämänpiirissä - mikäli nyt ei ole kysymys ihan absurdista näytelmästä.

Nämä muistot näyttämötapahtumista ovat putkahtaneet esiin kokkolalaisen näyttämötyön vaiheita kirjatessa, entisiä näyttelijöitä haastatellessa, mutta ne eivät mahtuneet historiikkiin.

Vuosisadan alussa, jolloin Kokkolassa lähdettiin omaehtoisen suomenkielisen teatterin tekoon, oli vallalla ns. naturalistinen taidesuuntaus. Siinä mentiin niin pitkälle että esim. Seitsemän veljeksen saunakohtauksessa näyttämölle tuotiin tulikuumiksi kuumennetut kiuaskivet, jotka ihan oikeasti sihahtelivat ja heittivät ilmoille aidon höyrypilven kun alastomina lauteilla kyyröttävät : veljekset paiskasivat niiden päälle kauhallisen vettä. - Näyttämön kylmyyttä ei höyrypilvi kuitenkaan sanottavasti pystynyt lievittämään. Ja kun Kiven Nummisuutareita esitettiin, tuotiin Eno-Sakerin ja Iivarin hevonenkin kärryineen näyttämölle - näin on tapahtunut ainakin Ykspihlajassa. Siinä kuitenkin muistetaan olleen huomattavan suuria ja monenmoisia vaikeuksia.

*

Kokkolalaisen teatterielämän Grand Old Man Vuosisadan alussa oli epäilemättä Armas Hattara, etevä ja yllätyksellinen kuten erikoisen lahjakkaat taiteilijat usein. Kierrellessään Amerikassa 20-luvun alkupuolella ja esiintyessään sikäläisen "haalien" näyttämöillä hän mm. täysin estottomasti antoi tosiaankin housujensa pudota kohtauksessa jossa Jukolan Juhani huutaa tuon "ventta holl, ventta holl, housut puttoo, housut puttoo". Eikä suinkaan kääntynyt edes selin yleisöön - lähes sata vuotta aikaansa edellä siis tässäkin suhteessa, silloinhan se oli todella poikkeuksellista ja rohkeaa. Mutta tällaisiin temppuihin hänen näyttelijänmaineensa ei suinkaan perustunut, hän todella osasi ammattinsa.

Armas Hattara tunnettiin koko maassa, niinpä kun hän palasi Amerikasta kotimaahan, julkaisi kuuluisa pilalehti Kurikka kuvan, jossa pilvenhattaran ympärille on piirretty henkselit ja alla teksti: Hattara saapuu Suomeen.

Monet muistavat vielä Armas Hattaran ja kuvailevat häntä sanoen että hän oli näyttelijä koko olemukseltaan; hän tavallaan näytteli koko elämänsä. Kun hän esitti herrasmiestä esim. Strindbergin näytelmässä Isä - hän oli todella aivan sliipattu, sormenpäitä myöten.

*

Sally Kolunsarka kertoi: - Hattaran kanssa esiinnyin mm. näytelmässä Kuka itkee Juckenackia, hänellä oli siinä päärooli. Ja herran nimessä kun se unohti. Minä koetin kääntyä selin ja kuiskata, kuiskaaja yritti auttaa parhaansa mukaan, mutta hän ei saanut selvää. Lopulta hän hermostui ja meni ihan kuiskaajankopin viereen ja sanoi: Sano perkele isommasti!

Oli kuulema vaikea näyttämöllä jatkaa ihan vakavalla naamalla.

*

Kerran Armas Hattara oli Jyväskylässä joutunut putkaan. Åke Kolu, joka kuului hänen kiertueteatteriinsa ja oli hyvä ystävä vuosien takaa, meni poliisiasemalle katsomaan ja hakemaan häntä pois. Silloin poliisit kertoivat hänelle illan ja yön tapahtumista:

- Ensiksi illalla hän raivosi niin että meidän oli pakko panna hänet rautoihin ja seinään kiinni. Kun se oli tapahtunut, tuli yhtäkkiä aivan kuolemanhiljaisuus. Pelästyimme että mikä ihme sille nyt tuli, ei kai se vain saanut sydänkohtausta. Menimme luukulle katsomaan. Armas Hattara tuijotti käsirautoja, helisti niitä, ja alkoi puhua. Pian huomasimme että hän esitti Daniel Hjortin vankilakohtausta. Hän replikoi selvästi ja varmasti, hänen ilmeensä kertoi täydellisestä keskittymisestä, teatraalisesti ja vaikuttavasti hän aina välillä heläytti niitä rautoja. Hänen näyttelemisensä oli suurenmoista - niin monta kuin meitä suinkin mahtui putkan luukusta kurkistamaan, seurasimme esitystä. - Se oli suuri teatteri-ilta meille - että kun sellaista näkis useammin.

*

Helsingistä muutti 20-luvulla Kokkolaan nuori pari Annikki ja Ilmari G i r s é n, jotka myöhemmin suomensivat nimensä Korpikoskeksi. He esiintyivät vuosikymmenien ajan kokkolalaisilla näyttämöillä, ensin Työväen Näyttämöllä, sittemmin Yhteisteatterin ja Maakuntateatterin aikana myös nykyisessä teatteritalossa.

- Kyllä sillä Ilmari Korpikoskella oli hyvä ääni, voi kun se siinä Pekkarisen näytelmässä laulo sen Sulamithin niin kyllä se piti olla kaunista, muisteli Sally Kolunsarka.

Kerttu M a r t i n kertoi:

- Työväennäyttämöllä meni 1929 Erämaan ritarit-niminen näytelmä, jossa on mm. yksi ampumakohtaus. Selitin etukäteen vahtimestarille, joka avusti myös näyttämöllä, että jos nyt sattuisi niin, ettei tuo pyssy laukeakaan niinkuin joskus saattaa käydä, niin lyö sinä rottingilla tuohon palloon, se kuuluu aivan siltä kuin pyssyn laukaus. No, se kohtaus tuli - eikä pyssy lauennut. Eikä tullut myöskään rottingin pamausta siihen palloon. Sekunnit näyttämöllä tuntuivat nälkävuosilta - vihdoin keksin kuiskata sille ampujan osan esittäjälle, että lyö sitä tuolla pyssynperällä, että se muka kuolee. Se teki niin ja uhri kaatui lattialle. Minä olin jo siinä polvillani hänen vieressään itkemässä ja valittamassa, kun yhtäkkiä kuului aivan kauhea paukaus. - Se vahtimestari ei ollut löytänytkään sitä rottinkia, jolla sen piti lyödä siihen palloon, ja niin se oli lähtenyt jostakin hakemaan halkoa ja löysikin sen vihdoin. Ja kun se sillä suurella halolla pamautti, niin siitä tuli tosi mahtava paukaus -- mutta se tuli niin paljon myöhässä että kaikki meni sekaisin. Kaiken lisäksi se "kuollut" siinä lattialla maatessaan oli niin harmissaan, että kiristeli hampaitaan ja alkoi kirota niin kamalasta, hiljaa itsekseen. Minua alko se naurattaa ja nauratti niin kovasti että se nauru muuttui itkuksi... Oli se senverran kova tapaus, ettei seuraavana yönä uni tullut.

*

Eva K o s k i, joka on alottanut teatterikäyntinsä ihan pienenä, isänsä käsivarsilla ja sylissä istuen, muistaa Työväen Näyttämöllä tapahtuneen sellaistakin että Pohjalaisia esitettäessä ase laukesi vahingossa nimismiehen osan esittäjältä ja luoti sattui Jussin osan esittäjän Bruno Päkärin käteen. Hän oli siitä huolimatta vienyt osansa loppuun.

Vielä hullummin oli käydä eräässä näytöksessä Jeppe Niilonpojan osan esittäjälle. Hirttokohtauksessa köysi oli loppuvaiheessa jotenkin luiskahtanut Jepen kaulalle ja hän meinasi todella hirttäytyä.

*

Sara K u l t a l a kertoi: - Kun isäni oli Työväen talon vahtimestarina, asuimme siellä koko perhe. Uteliaina kuten lapset yleensä, seurasimme kaikkea mitä talossa tapahtui, erikoisesti näytelmiä. Kaikkein innokkain oli kuitenkin Pentti-veljeni, hän istui kulisseissa joka ainoa ilta kun näyttämöllä pidettiin harjoituksia, ja oppi vähitellen kaikkien osat ulkoa. Jos joku näyttelijöistä ei sattunut muistamaan vuorosanaansa niin Pentti saattoi kuiskata sieltä sivusta että - - - näinhän se menee.

*

Kultalan lapset joutuivat näyttämölle sitä mukaa kuin lapsirooleja näytelmissä sattui olemaan, niin myös Sara. Ensi kerran hän muistaa esiintyneensä laulunäytelmässä Nuoruuden kevät, sitten Kiljusen herrasväessä ja monissa muissa näytelmissä puherooleissa.

- Mutta sitten minulle tuli jonkinlainen rimakauhu, tuntui mahdottomalta puhua näyttämöllä yhtään sanaa. Olin mennyt hyvin varhaisessa vaiheessa Taina H e l v e - K a i l a n tanssikouluun, jossa muuten sitten paljon myöhemmin olin myös opettajana. Tanssiosia esitin näyttämöllä kun tarvittiin.

-Kerran tuli Kalervo N i s s i l ä pyytämään minua mukaan näytelmään Kaunis Veera, muistaakseni Yhteisteatterin aikana. Sanoin, etten ota puheroolia, mutta tietenkin tanssisin mielelläni, mutta eihän siinä sellaista roolia ole?

- Ei ole, mutta tehdään siihen semmonen, sanoi Kalervo. Ja teki kanssa. Niin minä esitin, Kauniissa Veerassa mykän mustalaistytön osan, jossa sain vain tanssia...

*

Työväen Näyttämöllä joutuivat näyttelijät erään esityksen aikana ihmettelemään, miksi yleisö jatkuvasti nauraa hihitteli, vaikka menossa oli jokseenkin vakavasävyinen näytelmä. Jossakin vaiheessa selvisi, että ohjaaja oli vahingossa asettanut lavastukseen kuuluneen peilin siten, että siitä koko ajan näkyivät katsomoon pääosan esittäjän eli kuiskaajan kasvot ja sangen ilmehikkäät naamaliikkeet...

Lieneekö tapauksesta kuullut eräs myöhemmistä ohjaaja-johtajista, Leo V i l k m a n, joka potki kuiskaajan kokonaan pois viralta - tarpeettomana! Esitysillan koittaessa hän laittoi pääkirjan lukkojen taakse. Ei siis auttanut näyttelijäparan unohduksen sattuessa kuin panna omiaan - ellei sattunut Kultalan Penttikään olemaan siinä lähettyvillä.

*

Kalervo Nissilä, joka näytteli Kokkolan Näyttämöllä jokseenkin sen koko toiminta-ajan ja toimi myöhemmin johtajana Yhteisteatteri-Maakuntateatterissa, muistelee erityisesti kiertueilla tapahtuneita sattumuksia. Olosuhteet eivät sodan jälkeen todellakaan olleet hääppöset...

- Tämä sattui Perhon jollakin syrjäkylällä, jonne turneemme suuntautui ensimmäistä kertaa. Talo - en jaksa muistaa oliko se nuorisoseuran vai työväentalo - joka tapauksessa se sijaitsi aivan metsän keskellä. Ainoatakaan asumusta ei näkynyt. Ihmettelimme, mitä tästä oikein mahtaa tulla ja tuleeko tänne ketään. Mutta kun kello rupesi lähestymään esityksen alkamisen ajankohtaa, ihmisiä tuli joka taholta, näytti aivan kuin niitä olisi ilmestynyt esiin joka männyn juurella, ja ennen pitkää sali oli tupaten täynnä.

- Esitimme Seitsemää veljestä. Oli ankara pakkanen, mutta näyttämön rakenne vastasi pikemminkin kesäteatterin olosuhteita: koko näyttämöosa seisoi nimittäin kivipilarien varassa, ilman kivijalkaa, ilman minkäänlaisia välipohjia - lankut vain pylväitten varassa, ja korkealla, paljon korkeammalla kuin salin lattia. Lankkujen välissä tuollaiset sormenmentävät raot. Minä näyttelin Juhania ja jouduin sillä lattialla makailemaan pitkiäkin aikoja hurstihousuissani. Kyllä siinä pakkasi tunteet jäähtymään ja paha sisu nousemaan, että kaikenlaiseen sitä itsensä laittaa...

*

Maakuntateatterin aikana oli näyttelijöille - kiertuetoimintaa varten hankittu kuorma-auto. Sen lavalle vuonna -51 päätettiin pöytäkirjan mukaan "pyytää eversti Iivoselta sopivaa koppia". Eversti Iivonen oli paikallisen varuskunnan päällikkö.

- Eihän se hääviä kyytiä ollut kuorma-auton lavalla, mutta siinä kopissa oli kuitenkin jonkinlainen lämmityslaite niin että joten kuten siedettävää matkantekoa se sentään oli. Mutta eräällä matkalla - muistaakseni silloinkin tultiin Perhosta tuo meidän oma auto särkyi ja meidän oli pakko ottaa kotimatkalle paikallinen kuorma-auto. Niin kiipesimme lavalle: päälle vedettiin pressu. Tietysti silloinkin oli talvi ja kova pakkanen - niin että sen kyydin kyllä muistaa, sanoo Kalervo Nissilä.

*

Yhteisteatterissa esitettiin 1948 Lehàrin operettia Luxemburgin kreivi. Kaupunkinäytöksissä musiikista huolehti pieni yhtye, mutta kiertueelle otettiin mukaan vain yhtyeen pianisti, taiteilija Ellen N y b e r g.

- Mutta eihän jokaisella seurojentalolla suinkaan ollut pianoa, ehkä sitä ei ollut koko paikkakunnallakaan, muistelee Kalervo.

- Kerran sattui sellainen tilanne, että meidän oli pakko tyytyä kylän koululta lainaksi saatuun matkaharmooniin. Matkaharmooni asetettiin sitten näyttämön viereen portaille, johon se juuri ja juuri sopi. Siinä siten Ellen Nyberg yritti loihtia ilosia, helskyviä operettisävelmiä matkaharmoonista, mutta pianoon kun oli tottunut, unohti välillä polkea tarpeeksi, josta oli seurauksena että ääni heikkeni heikkenemistään, ja kun hän sitten tarmokkaasti ryhtyi uudelleen polkemaan, kuului harmoonista ensin vähän aikaa pihinää ja puhinaa, jonka säestyksellä me puolestamme yritimme irroitella kurkuistamme noita sulosäveliä. Vierailevana primadonnana operetissa oli pariisilainenlaulajatar Sofie Froloff-Dolomaroff, joka seurasi kiertueella mukana, tunnollisesti ja valittamatta.

*

Näyttämöön ja näyttelemiseen liittyy jotakin, jota voisi sanoa näyttämön lumoukseksi. Se on se jokin, se jumalainen innoituksen kipinä, joka on läsnä kaikessa luovassa taiteellisessa toiminnassa. Sitä eivät puutteellisetkaan olosuhteet pysty sammuttamaan, se on tuhansia kertoja koettu myös täällä Kokkolassa. Miten osuvasti sitä kuvaakaan Aale T y n n i runossaan

Sadasviideskymmenes esityskerta

Kulunut, kovin kulunut
on koko rekvisiitta,
parsittu helma Julian
ja Romeon viitta.
Ja nukuin aina narahtaa
kahdeksas palkki permannon.
Nyt sadasviideskymmenes
esityskerta on.
Kuu nousee, puolin peittyen
iltapilven taa.
Ja kuu on keinotekoinen,
vaan valo oikeaa.
Ja kun satakieli alkaa -
sen osan viheltää
ohjaaja takaa näyttämön,
vaan yhdentekevää -
kun satakieli alkaa,
muu vailla merkitystä on.
Palkkia vanhan permannon
on nakerrellut rotta,
vaan eheää on kaikki
ja totta.

ANNIKKI WIIRILINNA

PS: 80 vuotta kokkolalaista teatteria -historiikkia on saatavissa kaupunginteatterista ja kirjakaupoista.

Kuvatekstit:

Arsenikkia ja vanhoja pitsejä meni Alice Auvisen ohjaamana Kokkolan kaupunginteatterissa iltanäyttelijäin esittämänä näytäntökaudella 1973-74. Vasemmalta Ensio Pikkarainen, Marjatta Lintamo, Heimo Kallioinen ja Sirkka Ruotsala.

Kokkolan Näyttämön Kuisma ja Helinä - Kalervo Nissilä ja Vuokko Saarikettu. Näytelmää esitettiin välirauhan talvena.

1920- ja 30-luvuilla operetit olivat suosittuja, tässä Pikku pyhimys Työväen Näyttämöllä. Mukana ovat mm. Aura Pulkkinen, Leo Wilkman ja Gunnar Wikström.