Roosien aika Kokkolassa 1700-1800 lukujen vaihteessa

Keskipohjanmaa 6.9.1969

Kokkolalaiset saivat kerran Pietarsaaresta vävyn, joka muistetaan vieläkin. Se tapahtui vuonna 1778 kun pietarsaarelainen kauppiaanpoika Anders Roos tuli ja meni naimisiin Henrik Rahmin ainoan tyttären Maria Elisabethin kanssa tuolta Isonkadun varrella olevasta punaisesta puutalosta. Maria Elisabethin ja Anders Roosin avioliitosta syntyi yhdeksän kaunista tytärtä ja yksi erinomainen poika, Anders. Nämä Roosit, sekä isä että poika, olivat suurliikemiehiä ja laivanvarustajia. Heidän liiketoimensa onnistuivat niin mainiosti, että he useitten eri lähteitten mukaan olivat Suomen rikkaampia miehiä 1700-1800 lukujen vaihteessa.

Monia konkreettisia muistoja heidän elämästään ja vaikutuksestaan on vieläkin keskellämme täällä vanhassa rantakaupungissa, joka siihen aikaan eli parasta kukoistuskauttaan maan huomattavimpiin satama- ja laivanvarustajakaupunkeihin kuuluvana.

Jo Roosien ensimmäinen talo oli komea

Kukaan ei tietäne ehdottoman varmasti sanoa, mihin pietarsaarelainen vävy ensimmäiseksi asettui Kokkolaan muuttaessaan. Eräitten tietojen mukaan hänen tonttinsa olisi sijainnut Rantakadun varrella osaksi Prestin talon osaksi Chydeniuspuiston kohdalla. Toinen tietolähde taas kertoo hänen heti asettuneen Isonkadun varteen, paikalle jossa nykyinenkin Roosin talo sijaitsee. Tuon entisen talon pohjakerros oli saman tietolähteen mukaan rakennettu jo 1770, ylempi kerros 1786. Pohjapiirroksen mittasuhteet olivat 36 1/2 x 15 1/2 kyynärää. Talo vahvistettiin v. 1792 lankuilla, jotka tehtiin pylvään muotoon ja rapattiin niin että se muistutti ulkoapäin kivitaloa.

Tämän talon kahdeksassa huoneessa tiedetään ajan tavan mukaan olleen kankaiset, öljymaalauksilla somistetut seinäverhot, seitsemässä taas vesivärein maalatut paperitapetit. Pihamaa oli rakennettu täyteen aittoja, mutta Roosin onnistui v. 1793 lunastaa naapureilta lisää tonttia, joten hän saattoi rakentaa lisää aittoja ja muita rakennuksia yhä laajenevaa ja menestyvää kauppaliikettään varten.

Alakerrassa oli kauppa. Kauppaa tehtiin aluksi sellaisilla artikkeleilla kuin voi, liha, läski, kuivattu kala, juusto, tali, humalat, mutta myös rauta, laudat, terva ja hamppu. Tavarat ostettiin talonpojilta, jotka puolestaan tarvitsivat suolaa ja monia muita tavaroita kaupungin kauppiaalta. Kaukaa sisämaasta asti saapuivat tavarat joskus pitkinä karavaaneina, ja kauppiaan pihalla oli hevostallit ja varastoaitat, myös kauppakumppaneille eli talonpojille varasi kauppias ajan tavan mukaan majapaikan ja ruokaa, vaikka tästä nk. majamies-järjestelmästä koetettiin päästä eroon.

Anders Roos omisti myös sahan Himangalla. Ennen pitkää hän harjoitti huomattavaa tukkukauppaa ja rakennutti sekä varusti laivoja yhdessä appensa Henrik Rahmin kanssa. Hänellä oli myös oma laivaveistämö, ja vuonna 1804 hänen tiedetään omistaneen ainakin 7 valtamerilaivaa, lisäksi hänellä oli osuuksia muihin laivoihin. Niinpä voidaan sanoa, että niiden kolmenkymmenen vuoden aikana, jotka hän vaikutti Kokkolassa, hän ylitti kaikki senaikaiset kauppiaat varallisuudessa, niin että hän kuului huomattavimpiin laivanvarustajiin ja rikkaimpiin miehiin koko maassa. Hänen kuolemansa jälkeen pidetyssä perunkirjoituksessa omaisuus arvioitiin 216.000 taalariksi, mikä nykyrahaksi muutettuna merkitsee useita miljoonia markkoja.

Ajallista taustaa

Jotta nykyaikainen lukija voisi ymmärtää, miten oli mahdollista, että syrjäisessä Kokkolassa eli tosiaan niin rikkaita ja mahtavia ihmisiä, täytyy tietää jotain senaikaisista olosuhteista.

Ensinnäkin: pääkaupunki, Tukholma, ei ollut niinkään kaukana. Meritie sinne oli erittäin tuttu jo edellisten vuosisatojen ajalta, maanteitähän ei niihin aikoihin juuri ollutkaan.

Näillä rannikkoseuduilla on ollut taitavia veneenrakentajia jo keskiajalta lähtien, he rakensivat aluksia sekä kalastustarkoituksiin että talonpoikaispurjehdukseen, joka sekin suuntautui lähinnä Tukholmaan. Kun kaupunkeja alettiin perustaa, lisääntyi sekä alusten tarve että niiden koko, ja jo 1600-luvulla olivat Kokkola ja Pietarsaari laivanrakennuksen pääpaikkoja. Nähtävästi tilanne silloin tällä seudulla oli jokseenkin sama kuin nyt: pienet karut maatilat eivät kyenneet antamaan viljelijöilleen tarpeellista toimeentuloa, ja asukkaat turvautuivat laivanrakennukseen maanviljelyksen sivuelinkeinona. Se selittää myös sen, että täällä pystyttiin tekemään laivoja halvemmalla kuin muualla, jossa se tapahtui ammattityövoimalla. Lisäksi täällä oli saatavana runsaasti puutavaraa, sitä riitti sekä laivanrakennukseen että tervanpolttoon; tervanpoltto puolestaan edisti suuresti laivanrakennuksen kukoistusta koska tervan kuljetus Tukholmaan vaati paljon keskikokoisia laivoja. Suunnilleen kaikki rikkaammat Kokkolan porvarit olivat samalla myös laivanvarustajia ja rakennuttajia, mutta kaikkia täällä rakennettuja laivoja ei suinkaan tarvittu itse: historioitsijat arvelevat, että noin puolet niistä myytiin Tukholmaan, sittemmin myös Göteborgiin ja Kööpenhaminaan, jonkin verran myös Englantiin.

Laivaveistämöitä oli täällä siihen aikaan tuhkatiheässä: Pietarsaaressa, Kruunupyyssä ja Kokkolassa oli 1700-luvulla ainakin kolme laivanrakennus- ja korjaustelakkaa. Vanhin oli Halkokarilla toinen Soldatskärissä ja kolmas Kaustarinlahdessa. Myös Mustallekarille rakennettiin korjauslaituri ja lisäksi oli olemassa uiva telakka. Laivanrakennuspaikkoja oli myös ympäristössä, mm. Jatkojoella, Lohtajalla ja Kalajoella.

Kun sitten Kokkola v. 1765 sai - ennenkaikkea Antti Chydeniuksen ansiosta - tapulikaupungin oikeudet, toisin sanoen vapaat kädet käydä kauppaa myös ulkomaiden kanssa, vallitsi yhtäkkiä aivan uusi tilanne. Siihen saakka oli voitu purjehdukseen käyttää vain sulan veden aikaa, koska ainoat kauppapaikat, Ruotsi-Suomen kaupungit sijaitsevat täällä pohjoisten merenlahtien rannoilla. Nyt saatettiin kokkolalaiset alukset lähettää vientitavaroilla lastattuna kauas lämpimille merille, jossa ne saattoivat talvikauden kuljettaa rahtia ja siten hyödyttää omistajiaan. Laivojen koko alkoi suurentua ja ne purjehtivat - mm. Roosin laivat - aina Itä-Intian valtamerelle saakka. Keskikokoiset ns. suolalaivat lähtivät Välimerelle päin myöhään syksyllä, ja niillä oli tapana purjehtia Caditziin ja Marseilleen sekä sieltä johonkin Sisilian suolasatamaan tai Torre Veccioon Espanjan itärannikolla tai Setubaliin Portugaliin. Paluu tapahtui keväällä sulan veden tultua, ja suolan ohella tuotiin paluulastina viinejä ja hedelmiä. Hollannista taas tuotiin tupakanlehtiä tupakkatehdasta varten sekä paperia ja kankaita, väriaineita ja siirtomaatavaroita.

Tervanvienti oli huipussaan Amerikan vapaussodan aikana, ja Anders Roos osasi käyttää hyväkseen tätä noususuhdanteen aikaa, samoin kun Ranskan vallankumoussotien aikaa, jolloin laivanrakennustarvikkeiden kysyntä jälleen oli suuri. Kaikissa tapulikaupungeissa esiintyi kauppaoikeuksien laajentuessa ankaraa kilpailua laivanvarustajien kesken. Kilpailussa selviytyivät pinnalle rohkeimmat ja tarmokkaimmat, Kokkolassa lähinnä Roosin kauppahuone.

Mutta Roosin ja Rahmien ohella täällä toimivat tuohon aikaan monet muut rikkaat ja arvossapidetyt kauppiassuvut, kuten Donnerit, Kyntzellit, Falander, Lithenit, Kjemmerit, Lindebäckit ja monet muut, joilla kaikilla oli omistuksessaan useita laivoja.

Muuan kallionjärkäle

Ja kun kerran puhutaan kustavilaisen ajan Kokkolasta, ei sovi jättää - vaikkapa vain muutamalla sanalla - mainitsematta muuatta toista Anttia, nim. Anders Chydeniusta, pappia, kirjailijaa, valtiomiestä, kansantaloustieteilijää, joka asui Kirkonmäen suuressa, silloin uudessa pappilassa. Totta puhuen hän ei tainnut olla täällä kovinkaan korkeassa kurssissa, sillä kun hän ajoi palkollisten asiaa, olivat porvarit häntä vastaan, ja kun hän taisteli uskonnonvapauden puolesta, nousi koko pappissääty häntä vastaan. Ainoastaan se, että kuningas Kustaa III oli Chydeniuksen takana, pelasti hänet suoranaiselta vainolta. Laki uskonnonvapaudesta tuli voimaan 1781. Kuninkaan kerrotaan sanoneen: ‘Olenhan minäkin rohkea, mutta en olisi milloinkaan uskaltanut sitä, minkä Chydenius uskalsi".

Eniten ihmetyttää nykyajan ihmistä kuitenkin hänen avara ja suuresti edellä aikaa oleva näkemyksensä ihmisoikeuksista, joka tulee esille ennen muuta hänen julkaisussaan "Ajatuksia isäntien ja palvelusväen luonnollisesta oikeudesta". Palvelusväen, sen ajan halvimpien, todellisen neljännen säädyn puolesta hän taittoi peistä puhtaasti humanistisista syistä ja tietenkin vastoin omaa etuaan - kuuluihan pappilan omaan palveluskuntaankin l0-12 henkeä.

Vuosisadan suurin mies - aikakauden todellinen nero - molemmat epiteettejä, jotka jälkeentulevat ovat antaneet tälle Antille. Hän eli jokseenkin eristäytyneenä, mutta perusti tänne kuitenkin laulukuoron ja pienen soittokunnan.

Kaikin puolin ihmemies mutta saattoi epäilemättä minä päivänä tahansa tulla Kokkolan kadulla vastaan ihan tavallistakin kansalaista. - Täältä parin vuosisadan takaa katsottuna hän erottuu maisemasta kuin yksinäinen, korkea vuorenjärkäle taivaanrannalla. Hän eli vuoteen 1803 saakka.

Maanviljelijä ja hevosenkasvattaja

Isojärven maatilan päärakennus lienee Anders Roos vanhemman rakennuttama, ilmeisimmin jo 1700-luvun puolella. Ei siis riittänyt tälle valtaporvarille kaupunkitalo ja laivanrakennus ja kauppatoimet vaan hän halusi kokea myös maaseudun rauhaa ja luonnon idylliä, viljellä maata, kasvattaa karjaa ja ennenkaikkea hevosia. Perimätieto kertoo, että hevoskasvatus oli hänen sydäntään lähellä, ja että hän olisi aikanaan tehnyt myös hevosmatkan Tornion kautta Tukholmaan sen ajan teitä ja muita mahdollisuuksia ajatellen sitä pidettiin jokseenkin yltiöpäisenä tekona.

Agronomi Helge Witting on kaupungin omistaman Isojärven maatilan hoitajan ominaisuudessa asunut perheineen tässä vanhassa talossa viimeiset 33 vuotta. Wittingit vakuuttavat yhdestä suusta, että se on täysin asumiskelpoinen yhä vielä, että hirret ovat kovat ja peräänantamattomat, lattiat ja katot ja seinät ovat pysyneet jykevästi suorina ja paikoillaan. Talo ei ole kylmä, ja se on tehty sellaisella huolella ja perusteellisuudella, että harvoin sellaista tapaa: esimerkiksi jokainen akkunaruutu talossa on avattava, siis saranoilla ja haalla varustettu. Kaikki talossa on pyritty säilyttämään alkuperäisessä muodossa, ainoastaan muutamia väliseiniä on aikojen kuluessa lisätty.

Agronomi ja rouva Witting ovat molemmat kotoisin läheisestä Kvikantin kylästä ja ovat lapsesta saakka kuulleet kerrottavan yhtä ja toista Roosien ajasta. Agronomi Wittingin äidinisän isä on seilannut Roosin laivoilla, rouva Anna Wittingin isoisän isän veli taas on ollut Roosin herrasväen kuskina ja hevostenhoitajana, eikä ole kovinkaan kauan siitä, kun hänen korkea ajurinhattunsa vielä oli tallella kvikantilaistalon vintillä.

Agronomi Helge Witting kertoo muistavansa vielä hyvin lapsuudestaan sen kookkaan täytetyn kilpikonnan, joka riippui tämän talon toisen kerroksen eteisen katossa. Se oli aikanaan tuotu Roosin laivojen mukana vierailta mailta, samoin kerrotaan laivojen paarlastina tuodun ne luonnonkivet, joista talon alakerta on rakennettu.

"Roosin linja"

Ennenkaikkea Kvikantissa muistetaan kuitenkin "Roosin linja" - metsään hakattu leveä aukko, joka soi laivanvarustajalle tilaisuuden vapaaseen näköalaan merenlahdelle. Agronomi Witting arvelee, että metsää on täytynyt hakata noin yhden kilometrin matkalta. Voimme hyvin kuvitella, miten Anders Roos seisoi yläkerran ikkunassa ja katseli kiikarillaan merelle nähdäkseen, milloin hänen laivansa saapuvat kotisatamaan. Sieltä saattoivat saapua sellaiset fregatit kuin 295 lästin Hercules, joka oli 1700-luvulla suurin Kokkolassa, tai Delphin, Neptunus, Najaden, Neptun II, Lisette, tai prikit Continence, Oden, Venus, Maria Christina - puhumattakaan monista kuuteista ja muista pienemmistä aluksista. Kun ajattelee sen aikaisia tiedotusvälineitä - ei ollut sähkölennätintä puhumattakaan puhelimesta ja postinkulku ulkomailta äärimmäisen hidasta, voi kyllä käsittää tuon "linjan" oikeutuksen: saattaa ymmärtää, että laivan omistaja ja varustaja kantoi sisimmässään alituista huolta kaukana vierailla vesillä purjehtivista aluksistaan. Täysin purjein kotisatamaan kiitävä laiva, vaikkapa sen näki vain vilahdukselta metsään hakatusta aukosta, toi ennakkotiedon matkan onnellisesta sujumisesta.

Mutta ehtihän vuosien varrella moneen kertaan käydä niinkin, ettei odotettu purjeniekka saapunut ollenkaan. Sellaisista tapauksista on ennenkaikkea mainittava Herculuksen kärsimä haaksirikko v. 1803.

Voimamiehen otteita

Kvikantissa kerrotaan vanhojen keskuudessa, että Anders Roosin vaalilauseisiin kuului tämäntapainen virke: "Kolmea minä ihailen ja kolme on minun silmissäni kaunista: täysin purjein kiitävä laiva, hyvin hoidettu niitty ja raskaana oleva nainen".

Kun on kysymys perimätiedosta, ei aina ole helppoa päätellä, kumpaa kulloinkin tarkoitetaan, vanhempaa vai nuorempaa Anttia. Omasta puolestani sijoittaisin nämä voimamiehen mietteet pikemminkin vanhempaan Anttiin, alkuvoimaiseen, tarmokkaaseen, rohkeaan ja määrätyissä tilanteissa häikäilemättömästikin toimineeseen liikemieheen, josta on harvinaisen paljon jäänyt merkintöjä aikakirjoihin - siitä yksinkertaisesta syystä, että hän osallistui miltei lukemattomiin oikeus- ja riitajuttuihin. Milloin hän soti mielestään epäoikeudenmukaista verotusta vastaan, milloin asettui poikkiteloin johonkin yhteiskunnan asettamaan rasitukseen, joskus hän valitti maaherrallekin itseensä kohdistuneista epäoikeudenmukaisuuksista. Kerran tiedetään maaherra Tandefeltin saapuneen varta vasten kaupunkiin johtamaan raastuvanoikeuden istuntoa ja puhumaan Roosille järkeä.

Mutta tuota viimeksi mainittua asiaa, lasta odottavaa naista hän totisesti ehti ihailla omassa talossaankin, sillä Maria Elisabeth synnytti hänelle kahdenkymmenen vuoden aikana 13 lasta, joista kymmenen jäi eloon. Talossa siis riitti ristiäisiä ja sittemmin vihkiäisiä. Nuorin tyttäristä Fredrika syntyi vasta v. 1800, jolloin poika Anders pääsi ylioppilaaksi. Jo edellisenä kesänä olivat olleet kahden vanhimman tyttären kaksoishäät: 20-vuotias Lilli, oikealta nimeltään Margareta Elisabet, vihittiin silloin runoilija Franz Mikael Franzenin kanssa ja 19-vuotias Brita Maria pietarsaarelaisen kauppiaan Pär Malmin kanssa.

Lillin tarina

Asia oli oikeastaan niin, että Franzen oli läpikulkumatkalla, lieneekö ollut menossa Ouluun vai Vaasaan päin kun hän poikkesi Kokkolassa ja osallistui täällä eräisiin kutsuihin. Samoissa kutsuissa oli mukana Lilli Roos, joka oli suuresti ihaillut Franzenia runoilijana, ja huomasi nyt hänen olevan yhtä ihastuttava ihmisenä. Ilmeisesti Lillin harvinaisen suuri kauneus lumosi runoilijan koska kävi niin, että hänen Vaasassa ollut kihlattu morsiamensakin unohtui. Lillin isä, Anders Roos suhtautui kielteisesti koko asiaan - semminkin, kun oli jo aikoja sitten valmiiksi puhuttu, että Lillistä tulisi pietarsaarelaisen rikkaan kauppiaan ja leskimiehen Per Malmin aviopuoliso. Pär Malm ei tietenkään ollut halukas luopumaan morsiamestaan hänkään, mutta kävi niin, että Malm vaihtoi Lillin nuorempaan sisareen Brita Mariaan, joten Franzen sai Lillin, ja loppujenlopuksi pidettiin sopuisat kaksoishäät.

Tuskin yksikään nuoremmissa sisaruksista veti viehätysvoimassaan vertoja Lillille, jonka kauneutta aikalaiset kilvan ylistävät. Mutta ei ainoastaan ulkonaista kauneutta: myös hänen luontevaa kaunista käytöstään, sydämellisyyttään ja käytännöllistä taitojaan pidettiin harvinaisina.

Kun nuori pari alkoi varustaa yhteistä kotia, meni Franzen jo etukäteen Turkuun, josta hän osti talon ja lupasi laittaa kaiken kuntoon tulevaa vaimoaan varten, Franzen oli siihen aikaan Turun yliopiston professorina. Kävi kuitenkin niin, että kun Lilli tuli sinne, ei runoilija ollut ehtinyt pitemmälle hankinnoissaan, kuin että taloudessa oli yksi vohvelirauta. Niin, ja kirjasto, joka runoilijalle oli välttämätön. Siitä lähtien nuori aviovaimo sai toimia itse, ja kerrotaan, että hän selviytyi kaikesta erinomaisella maulla ja taidolla. Hän herätti kauneudellaan niin paljon huomiota Turussa, että kun hän esim. astui konserttisaliin, unohtivat ihmiset musiikin kuuntelemisen ja katselivat häntä.

Avioliitosta muodostui harvinaisen onnellinen, sillä puolisot täydensivät sopivasti toisiaan: jos toinen eli pilvissä, pysyi toinen jalat visusti maan kamaralla, ja kuitenkin aina yhdessä. Avioliitosta syntyi neljä lasta, joiden nimet olivat Rosina, Wilhelmina, Henny ja Frans. Kerrotaan, että ainakin kaksi tytöistä olisi perinyt äitinsä harvinaislaatuisen kauneuden.

Kuten suurin osa Roosin tyttäristä, kuoli Lillikin varsin nuorena, se tapahtui v. 1806, hän oli kuollessaan vasta 27-vuotias. - Franzen muutti ensimmäisen vaimonsa kuoleman jälkeen - Suomen sodan aikoihin - Ruotsiin, jossa hänestä tuli Härnösandin piispa.

Yhdeksän ruusua

Jos vanhemman sisaren mies olikin kuuluisin ja mainehikkain, eivät toisetkaan suinkaan jääneet "lehdellä soittelemaan": Brita Maria Malmista tuli Pietarsaaren rikkaimpiin ja loistavimpiin kuuluvan talon emäntä ja kuulun "Stormalmin" miniä, jonka emännäntaidot eivät suinkaan jääneet jälkeen ihaillun vanhemman sisaren taitoja.

Juuri 1700-1800-lukujen vaihteessa avioituivat ikäjärjestyksessä seuraavat, Kristina Katarina ja Anna Sofia kokkolalaisten Riskan kauppiassukuun kuuluvien veljesten kanssa, Johanna Lovisa v. 1806 tukholmalaisen virkamies, myöhemmin kauppaneuvos Vestbergin kanssa, Hedvig Gustava taas Johan Franzenin, runoilijan velipuolen kanssa. Helena Charlotta avioitui ruotsinmaalaisen kapteeni Henrik Adolf Rosenqvist af Åkershultin kanssa, mutta he erosivat myöhemmin, nuorempi sisar Magdalena Beata tämän veljen kanssa, ja nuorin, Fredrika, vihittiin 17-vuotiaana Pietarissa syntyneen protokollasihteeri Erik Axel Bruniuksen kanssa.

Anders Roosin tyttäret ovat saaneet pysyvän lempinimen "yhdeksän ruusua". Heidän äidistään Maria Elisabeth Rahmista sanotaan, että hän oli hyvin sympaattinen ja kykenevä nainen, Koti, jossa hän oli emäntänä, kuului muutenkin kuin rikkautensa puolesta sen ajan edustavimpiin ja siellä vierailivat paitsi suurliikemiehet ja liiketuttavat myös sen ajan sivistyneistön ja kulttuurielämän edustajat. Nämä kauniit tyttäret ovat innoittaneet muitakin runoilijoita kuin Franz Mikael Franzenia: ennenkaikkea on mainittava heidän aikalaisensa runoilija Michael Choraeus, joka näyttää vallan väsymättömästi ylistäneen Roosin tyttöjä, toista toisensa perään: Sofiaa hän kutsuu "täydelliseksi".

Nuorempi Antti ja hänen aikansa

Entä sitten sisarusten ainoa veli? Kuten jo mainittiin hänet koulutettiin ylioppilaaksi, sen jälkeen hän harjoitti opintoja Turun Akatemiassa ja oleskeli Englannissa pari vuotta valmistautuen jatkamaan isänsä ammattia, mutta kauppiaan tietojen ja taitojen ohella hän ilmeisesti syventyi hyvin paljoon muuhunkin, mm. arkkitehtuuriin. Niinpä v. 1820 rakennettu Kokkolan koulun rehtorin asunto - nykyinen kirjastotalo - on rakennettu Anders Roos nuoremman piirustusten mukaan.

Kun vanhemman Antin terveys aikanaan alkoi osoittaa rakoilemisen merkkejä ja vanhuus saapua, hän ryhtyi erikoisiin toimenpiteisiin: hän anoi kuninkaalliselta majesteetilta, että hänen 19-vuotias poikansa Antti julistettaisiin täysi-ikäiseksi. Tämä tapahtui vuonna 1804. Ilmeisesti näin kävikin, sillä maistraatti antoi asiasta erittäin puoltavan lausunnon ja todisti, että nuoremmalla Anders Roosilla "oli hyvät luonnonlahjat ja selvät tiedot kauppa-ammatista, lisäksi hänelle oli ominaista käytöksen tavaton vakaisuus."

Ilmeisesti Pietarsaaren sukulaisissa käväistiin useinkin, ja niinpä sieltä löytyi Andersille sopiva morsian, Maria Sofia Lindskog. Lindskogit olivat erittäin rikkaita: heidän talonsa vuodelta 1797 Pietarsaaren torin laidassa on vieläkin pystyssä; koska se on kivestä, se on säilynyt kaupungin paloissakin.

Vihkiminen tapahtui sotavuonna 1809.

Lieneekö Roosien vanha talo miniän tultua alkanut tuntua ahtaalta, joka tapauksessa on varmaa, että uuden talon rakennuspuuhiin ryhdyttiin näihin aikoihin, ehkäpä jo ennen sotaa. Sen aikaisilla välineillä ja mahdollisuuksilla voidaan olettaa noin suuren talon rakentamisen kestäneen vuosikausia, ehkäpä se on edellyttänyt suorastaan tiilitehtaan perustamista aluksi.

Voidaan siis olettaa, että kun vanha Anders v. 1810, tultuaan pari vuotta sitä ennen valittua myös kotikaupunkinsa raatimieheksi, ummisti silmänsä ikuiseen uneen, hän saattoi tehdä sen jokseenkin turvallisin mielin: kauppahuoneen omaisuus oli sodan aiheuttamista tappioista huolimatta valtaisa, ainoa poika oli mallikelpoinen tavoiltaan ja kyvyiltään; hänen avioliittonsa oli onnistunut ja ensimmäinen lapsikin oli jo syntynyt: suurin osa kauniista tyttäristä oli myös jo purjehtinut avioliiton satamaan.

Myöhäsyntyistä rococoota

Kun nykyinen Roosin talo v. 1813 valmistui Isonkadun varrelle, se siis tapahtui vanhan Antin kuoleman jälkeen.

- Ajan taustaa vasten voidaan sanoa, että se oli oikeastaan myöhäissyntyinen rococoo-luomus ja sinänsä jo rakennettaessa vanhanaikainen, mutta epäilemättä ihmeellinen täällä. Sekä muodoltaan että tekotavaltaan se on huomattavasti keskitason yläpuolella, sanoo arkkitehti Krister Korpela tästä talosta, joka nyt kuuluu kaupunkimme arvokkaimpiin nähtävyyksiin.

Kauppaa käytiin edelleen ja myös nuoremman Antin liiketoimet sujuivat onnellisten tähtien alla. Tervaa tarvittiin yhä vielä, samoin purjelaivoja. - Kannattaa panna merkille, että laivanrakennus toi mukanaan kaupunkiin myös monta sivuelinkeinoa: tarvittiin köydenpunojia, vieläpä niin paljon, että tänne perustettu köydenpunojien ammattikunta oli kauan ainoa lajissaan Suomessa. Purjekangas kudottiin kokkolalaisissa taloissa ja antoi varmaan lisäleipää monen monille perheille. Purjeitten neulomisen taas suorittivat merimiehet talvisaikaan. Vielä tarvittiin seppiä ja väkipyöräntekijöitä ja ties mitä - sanalla sanoen kaupunki eli vilkasta eteenpäinmenon kautta ja valtaporvarit jos muutkin pyörähtivät Tukholmassa tämän tästä, samaan tapaan kuin liikemiehet nyt pistäytyvät Helsingissä - aikaa vaan tarvittiin enemmän.

Voimme siis kuvitella, että Roosin talon pihalla oli näinä vuosikymmeninä edelleen vilkasta liikehdintää, tervantuojia ja suolanostajia, menemistä ja tulemista, ja että myös nuoremmalta Anders Roosilla oli tapana tarttua kiikariin ja katsella merelle "Roosin linjaa" pitkin siellä Isollajärvellä, talossa, jonka ympärillä vielä siihen aikaan lienee lainehtinut vettä.

Maria Sofia Roos, o.s. Lindskog synnytti miehelleen 10 lasta, joista pitkä liuta tyttäriä - kaikkiaan seitsemän kappaletta. He näyttävät solmineen yhtä loistavia naimiskauppoja kuin heidän kauneudestaan kuulut tätinsä aikoinaan. Poikia syntyi kolme, mutta yksi heistä kuoli vajaan vuoden vanhana, joulumatkalla Pietarsaaressa.

Nuorempi Anders Roos valittiin ennen pitkää kaupunkinsa raatimieheksi, kuten hänen isänsäkin oli ollut. Ahkeruus ja oikeudenmukaisuus olivat niitä hyveitä, joita hän piti ensiarvoisina kauppamiestoiminnassaan. Vanhimmalle pojalleen hän on kirjoittanut eräälle albuminlehdelle neuvon, jossa kehoittaa tätä lahjomattomaan kunniallisuuteen, ahkeruuteen ja säästäväisyyteen, niin että hänelle aina jäisi lantti enemmän kuin minkä hän käyttää: riippumattomuus on enemmän kuin kullan arvoinen.

Roosin talo eli tuolloin kukoistuskauttaan. Kauppa ja asuinhuone sijaitsivat alakerrassa, yläkerran huoneita käytettiin vain silloin kun järjestettiin juhlia ja vastaanottoja - eikä sitä varmaankaan tapahtunut harvoin.

Keisarin käynti 150 vuotta sitten

Kun keisari Aleksanteri I läpikulkumatkallaan Suomessa v. 1819 poikkesi myös Kokkolassa, oli itsestään selvä asia, että hänet vietiin Roosin taloon. Keisarillinen seurue saapui Kokkolaan perjantaina syyskuun 3 pnä 1819 eli melkein päivälleen 150 vuotta sitten. Virallinen vastaanotto tapahtui klo 3 iltapäivällä itäisellä tullilla, nykyisellä Pitkänsillankadulla jokseenkin Suntin uoman paikkeilla, ja sieltä korkeat vieraat saatettiin Roosin taloon. Sen pihalle olivat kokoontuneet papisto, virkamiehet, maistraatti ja porvaristo sekä talon isäntä ja emäntä korkeaa vierasta vastaan. Ulkoportailla seisoi kuusi nuorta kaunotarta, joukossa talon 10-vuotias vanhin tytär Sophia, he olivat kaikki hienoissa iltapuvuissa ja sirottelivat kukkia keisarin jalkoihin ja keisari kumarteli heille kohteliaasti.

Kun aikalaiset ja historioitsijat kertovat tästä vierailusta, tulee aina esiin se rikkaus ja loisto, joka talossa vallitsi. Tähän tapaan Saara Wacklin: "Kokkolassa piti keisarin tulla asumaan rikkaan kauppiaan Anders Roosin taloon, joka ei ollut säästänyt mitään kustannuksia saadakseen aina loistavasti ja kalliisti sisustetut huoneensa suorastaan ruhtinaalliseen kuntoon. Huonekalut kaikissa huoneissa oli päällystetty paksulla silkkidamastilla, verhot olivat samaa kangasta ja niiden reunoissa riippui fransut. Kynttiläkruunut, taulut ja kallisarvoiset matot todistivat omistajiensa mausta ja rikkaudesta.

Makuuhuoneessa oli mahonkisänky, joka oli tehty laivan muotoon. Sinne noustiin siroja rappusia, jotka oli topattu ja päällystetty turkkilaisilla kudonnaisilla. Sängyn yläpuolella oli drapeeratut silkkiverhot, jotka olivat kuin purjeet".

Roosilla oli varauduttu siihen, että keisari yöpyisi laivanvarustajakaupungissa tässä symbolisessa sängyssä, ja että hän seurueineen aterioisi talossa. Päivällisvalmistelut - ja epäilemättä hyvin perusteelliset olivat parhaillaan käynnissä, mutta kuinkas kävikään? Niin ihmeellisesti, ettei varmaan kukaan ollut osannut ottaa sellaista lukuun: keisari kieltäytyi jäämästä päivälliselle ja tahtoi jatkaa matkaa miltei heti. Hevosia valjastettaessa hän kuitenkin salli itselleen tarjota kupin kahvia.

Nervander kertoo tähän tapaan: "Sinä iltapäivänä katettiin Roosin talossa jo pöytiä suurta ja odotettua vierasta varten, jolle piti tarjottaman parhaita ruokia ja jaloimpia viinejä. Ainoastaan kahvi oli vielä keittämättä, se piti luonnollisesti keittää viimeiseksi, jotta se voitaisiin tarjota lopuksi ja mahdollisimman tuoreena. Voi käsittää talon emännän tyrmistyksen, kun keisari kohteliaan päättäväisesti kieltäytyi jäämästä päivälliselle, mutta pyysi sen sijaan - kupillisen kahvia! Koska hänen kaupungissa viipymisensä oli laskettavissa enää minuutein, säntäsi rouva Roos hädissään naapuriin, kauppias Krögerille, jossa onneksi oli sattumalta valmiiksi keitettyä kahvia pannullinen. Tilanne oli pelastettu."

Keisarivierailu Kokkolassa oli kestänyt 45 minuuttia. Lähtiessään hän ojensi talon emännälle, Sophia Roosille briljanteilla koristetun kaulakorun ja lausui lämpimät kiitoksensa ja tyytyväisyytensä.

Aikalaiset arvelivat, ettei Hänen Keisarillinen Korkeutensa oikein osannut mielessään sulattaa yhteen sitä loistoa ja ylellisyyttä, joka kohtasi häntä Rooseilla, ja niitä vaatimattomia seutuja sekä loppumattomia köyhien anojien pyyntöjä, joita hän matkansa varrella oli tottunut kuuntelemaan. Keisari oli nimittäin lähtenyt matkaan nimenomaisella tarkoituksella nähdä Suomenmaa sellaisena kuin se on ja hän oli kieltänyt tekemästä mitään erikoisvalmisteluja itseään varten. Tietenkin niitä siitä huolimatta kaikkialla tehtiin.

Olipa nyt keisarin mielessä sitä tai tätä, se oli tietenkin vahinko sekä kaupungille että epäilemättä hänelle itselleen. - Ajattelen vain, mahtoiko hän sittenkään olla selvillä siitä, että vierailu tapahtui Suomen sillä hetkellä ehkä rikkaimman miehen kotiin, niin syrjäseudulla kuin muuten oltiinkin.

Mutta millainen oli sänky, joka näytti laivalta ja mihin se sen jälkeen joutui. Siitä olisi enemmän kuin hauska tietää.

Kolmas polvi

Kun Anders Roos nuorempi antoi vanhimmalle pojalleen nimen Anders Oscar, hän epäilemättä ajatteli tästä työnsä jatkajaa. Tämä poika oli syntynyt 1812 eli vuotta aikaisemmin kuin talo valmistui. Hänelle annettiin erittäin hyvä kasvatus: kotimaassa hän opiskeli mm. J. V. Snellmanin johdolla, tuli ylioppilaaksi 1829 ja opiskeli sen jälkeen useita vuosia ulkomailla, mm. Pietarissa E. G. Ehrströmin johdolla. Varsinaisia kauppamiehen taitoja hän harjoitteli Hampurissa, Liverpoolissa ja Lontoossa. Hänestä sanotaan: "Isänsä tahdon mukaan hän antautui kauppamiehen alalle, mutta ei onnistunut." Sillä kävi niin, että humanismi löi itsensä läpi tässä vanhan kauppiassuvun vesassa: Oscarin harrastukset suuntautuivat kirjallisuuteen ja taiteeseen.

1830-luvulla Oscar liittyi Tukholmassa vaikuttaneeseen Thalia-nimiseen teatteriharrastajien kerhoon ja kirjoitti itsekin useita näytelmiä, jotka kuuluvat ruotsinkielisen draamakirjallisuuden varhaisimpiin kokeiluihin. Oscar Roos osti sittemmin läheltä Tukholmaa Stora Sikla-nimisen maatilan, josta muodostui sen ajan nuorten kirjallisten ja taiteellisten piirien keskuspaikka. Epäilemättä kaunis nuori mies eli Tukholman ilmapiirissä hyvin värikästä ja henkisesti monin verroin rikkaampaa elämää kuin kauppiaan toimen hoitaminen pienessä kotikaupungissa olisi merkinnyt. Mutta maatila menestyäkseen olisi kenties tarvinnut tarmokkaampaa paneutumista arkiasioihin: Oscar Roos joutui kokemaan vararikon vuonna 1845, jonka jälkeen muutti Suomeen. Täältä hän osti Himangan Uunilasta talon, jossa piti majataloa ja eli siellä vanhana poikana elämänsä loppuun saakka, hän kuoli 1849.

Viimeinen Roosin kauppahuoneen isännistä oli Oscarin veli Otto Roos, joka oli toistakymmentä vuotta tätä nuorempi, perheen nuorin poika. Kun Anders Roos nuorempi kuoli v. 1842, hänen jälkeensä jättämä omaisuus arvioitiin perunkirjoituksessa 80.000 hopearuplan suuruiseksi. Tämän kaiken peri Otto Roos. Mutta hän oli tuskin vielä ehtinyt täysi-ikäiseksi eikä ollut saanut sellaista liikemieskasvatusta, mikä vanhimmalle pojalle annettiin. Suureksi osaksi hänen kokemattomuudestaan ja tavastaan suunnitella suunnittelemasta päästyään kaikenlaista, jota ei kuitenkaan pystynyt toteuttamaan, johtui että hänen johtajakautensa ei muodostunut yhtä onnelliseksi kuin edeltäjiensä. Tietenkin tähän oli osuutensa myös vaikeutuneilla olosuhteilla: koko kaupungin kauppa kärsi vuoden 1854 sodasta ja seuraavalla vuosikymmenellä sattuneista katovuosista. Lisäksi alkoi purjelaivojen aikakausi olla takanapäin: höyrylaivat veivät rahtimarkkinat, Saimaan kanava ja Tampereen-Vaasan rautatie lopettivat sisämaankaupan, kaupunki kokonaisuudessaan alkoi 1800-luvun loppupuoliskolla vaipua hiljaiseloon.

Mutta Roosin suku, alkuaan Pietarsaaresta lähtenyt, on osoittautunut voimakkaaksi, elinkelpoiseksi ja lahjakkaaksi: sen keskuudesta on aikojen kuluessa noussut paitsi huomattavia liikemiehiä ja merenkulkijoita, suuri joukko erinomaisia virkamiehiä ja pappeja sekä muuta sivistyneistöä. Myös kirjallinen ja taiteellinen säie tuntuu punoutuneen pysyvästi sukuominaisuuksiin.

Roosin talon myöhemmät vaiheet

Otto Roos muutti vararikon tehtyään ensin Helsinkiin sitten Upsalaan, jossa eli elämänsä loppuun. Mutta ennen sitä asuessaan vielä Kokkolassa hän vuokrasi talonsa yläkerran kouluksi, Roosin talossa ovat käyneet kymnaasia monet tämän kaupungin pojat, heidän joukossaan mm. K. H Renlund.

Kenelle talo vararikon jälkeen ensin joutui, ei ole varmasti tiedossa, mutta Pohjoismaiden Osapankki Kauppaa ja Teollisuutta varten osti sen everstinna Petanderilta v. 1896 ja siirsi siihen Kokkolan konttorinsa, joka siihen saakka oli toiminut Åströmin talon paikalla. Myöhemmin, tarkasti sanottuna 1919 tämä pankki yhtyi Suomen Yhdyspankin kanssa jolloin nimeksi tuli Pohjoismaiden Yhdyspankki, siitä lähtien myös Roosin taloa alettiin kutsua Yhdyspankin taloksi.

Roosin talossa on kaiketi viimeksi ollut koti PYP:n nykyisellä johtajalla Tor Starkilla, joka muistelee ilmeisellä mielihyvällä entistä asuntoaan vanhassa kunnianarvoisessa talossa. Asuntoon kuului 8 kookasta huonetta, joissa tilaa riitti sekä vaaka- että pystysuoraan.

- Kun 50-vuotispäiviäni vietettiin v. 1960 meillä oli 50 vierasta. Yhtäkkiä eräs heistä - hän oli johtaja Froloff - sai idean, että tanssitaanpa oikein vanhan ajan franseesi näissä juhlallisissa huoneissa. Hänen johdollaan niin tapahtuikin; kepeän juhlavat sävelet täyttivät vielä kerran tämän vanhan talon huoneet ja sirot tanssivuorot seurasivat toisiaan, uskon, että jokainen mukana ollut eli mielessään tämän kaupungin menneisyyttä. Kauppaneuvos Evald Vainio puhui silloin ja sanoi, että tässä talossa on varmaan aikanaan paljon tanssittu, mutta että tämä ehkä tulisi olemaan viimeinen näiden seinien sisällä vietetty perhejuhla. Näin muistelee pankinjohtaja Stark.

Seuraavana vuonna PYP myikin kiinteistön kaupungille, tällä hetkellä sen alakerrassa sijaitsevat kaupungin sosiaalivirastot ja yläkerrassa taidemuseo.

Annikki Wiirilinna

Kuvatekstit:

Anders Roos vanhempi, josta on jäänyt vain tämä silhuettikuva

NELJÄ RUUSUA YHDEKSÄSTÄ: Lilli Franzén, Brita Maria Malm, Christina Catharina Riska, Hedvig Gustava Frazén

Anders Roos nuorempi. Hänen ja hänen puolisonsa öljyvärein maalatut muotokuvat kuuluvat Kansallismuseon kokoelmiin ja ovat J. E. Lindhin käsialaa.

Sophia Roos o.s. Lindskog kaulassaan koru, jonka keisari Aleksanteri I ojensi hänelle lyhyen käyntinsä muistoksi.

Oscar Roos, josta tuli kirjailija mutta ei liikemies

Otto Roos, kauppahuoneen viimeinen johtaja