Sodan varjossa alkoi Sakari Huiman papin ura: 33 rauhanvuotta kotikaupungissa olivat rikasta elämää

Kokkola 5.10.1977

Kun SAKARI HUIMA vihittiin papiksi Oulun tuomiokirkossa 15. pnä tammikuuta 1940 tuli kesken kaiken ilmahälytys: viholliskoneet pudottelivat pommeja Oulussa paloi. Piispa Mannermaa jatkoi kuitenkin rauhallisesti toimitusta eikä Tuomiokirkkoon sattunut, ei aivan lähellekään. - Kokkolan eläkkeelle siirtyvällä rovastilla Sakari Huimalla on uransa alusta kerrottavana monta "huimempaakin" seikkaa ja sattumusta, mutta tämä tuntuu kuitenkin olevan vaikuttava alku kun kysymyksessä on sen sukupolven edustaja, jonka nuoruusvuodet liittyvät sota-ajan poikkeuksellisiin oloihin.

Muutamien ihmisten todella toivoisi kirjoittavan elämänkertansa.

Läheinen suhde isään

Mistäkö tämä papin ura oikein alkujaan juontui?

- Lienee lähinnä laskettava isän vaikutukseksi. Ihan lapsena ajattelin että joko papiksi tai merikapteeniksi. Ylioppilasaikana ajattelin hyvinkin vahvasti sanomalehtimiehen uraa, sitten välillä tuli muut ajatukset, vuoden verran luin lakitiedettä, mutta se tuntui kuivalta. Sitten kerran, isän kanssa keskustellessa, sanoin hänelle että mitähän jos alkaisinkin lukea teologiaa.

- ‘Sitähän minä olen rukoillutkin’, sanoi isä. Hän oli silloin jo sokea. Minulla oli aina ollut läheinen suhde isään, ja varsinkin menetettyään näkönsä hänellä oli paljon aikaa ja ajatuksia toisille, hän oli hyvin harras sanan kuulija. Hänen kanssaan oli hyvä keskustella kaikesta.

Kuten syntyperäiset kokkolalaiset hyvin tietävät, rovasti Huiman isä oli Eero Huima, faktori, kirjapainon omistaja ja johtaja sekä päätoimittaja samassa persoonassa. Hän toimitti Kokkola-nimistä lehteä, joka on tämän lehden edeltäjä suoraan ylenevässä polvessa, ja oli ahkera kynänkäyttäjä, vaikuttajayksilö. Perhe oli lukuisa, Sakari nuorin joukosta. Suntin rannat ja katuvieret ovat olleet hänen leikkipaikkojaan: kerran hän muistaa syysjäillä pudonneensa Suntiin tuossa Pitkänsillan alapuolella, olleensa vähällä hukkua. Omin avuin hän oli kuitenkin ylös sieltä selvinnyt ja juossut vettä valuen kotiin, Isonkadun varrelle, nykyiseen Maximin taloon joka on hänen isänsä rakennuttama, ja jonka siipirakennuksessa silloin sijaitsi kirjapaino.

Tulenjohtajasta kenttäpapiksi

Niin kohtalokkaaksi kuin vesi onkin osoittautunut Sakari Huimalle, ei vain tämän vaan myös monta muuta kertaa, hän kuitenkin erikoisesti rakastaa vettä, tarkemmin sanottuna merta, ja viihtyy kesäisin sen äärellä.

Mutta noista alkuajoista vielä:

- Kovin aralla mielellä lähdin teologiaa lukemaan. Ajattelin että kun minä olen näin proosallinen ja käytännöllinen niin miten se mahtaa soveltua. Nopeasti sain kuitenkin tutkintoni valmiiksi, valmistuin juuri ennen talvisotaa, lokakuun 11. pnä -39 - ja sain jatkaa niiltä jalkani sijoilta Yh-harjoituksiin Kannakselle. Minut pantiin keskipohjalaisten JR 24 kranaatinheitinkomppanian tulenjohtajaksi kun sota alkoi. Mutta sitten yhtäkkiä tuli komennus, että minun piti olla 15 pnä tammikuuta Oulussa, papiksi vihittävänä.

Mikäli entisen tulenjohtajan kertomuksesta saattoi päätellä, hänellä oli silloisten rytinöiden keskellä vahva tunne siitä, että ei tästä nyt jouda lähteä. Sotarovasti Anttila jyrähti, että kysymyksessä on käsky eikä pyyntö. Niin Sakari Huima saapui sitten aikansa matkustettuaan, puoliyön maissa Ouluun, jossa hänellä ei ollut yhtään tuttavaa, ei liioin valuuttaa. Mikäpä muu auttoi kuin mennä piispa Mannermaan ovikelloa soittamaan, niine hyvineen, mustana ja nokisena, reppu selässä. - Alkupäivittelyjen ja hämmästelyjen jälkeen minulle keitettiin keskellä yötä kuumaa mehua ja taisimme istua melkein neljään asti. Piispa Mannermaa - herttainen vanhus, yömyssy päässään - halusi tietää kaiken mahdollisen rintamalta. Hänen ystävällisyytensä oli sitä luokkaa ettei sitä hevillä unohda. Kun huolehdin, että mistä minä saan papin puvun, eihän minulla ollut vielä yhtään mitään, hän sanoi: ‘Mene huomenna vaatturi Riekkiselle ja tilaa papin puku parhaasta kankaasta minun laskuuni.’ Hän lähetti minut asumaan hotelli Arinaan, ja parin päivän kuluttua olikin tuo juhlallinen vihkiminen. Meitä oli kaikkiaan kuusi papiksi vihittävää, ja kyllä kai me kaikki olimme tulleet jokseenkin suoraan rintamalta. Vihkimisen jälkeen meidät kaikki komennettiin kenttäpapiksi. Piti myös tapahtua että hälytys tuli juuri vihkitoimituksen aikana.

Lapin vaarallisilla teillä

Sakari Huima - jolla on muuten yhä vielä kaapissaan tuo räätäli Riekkisen tekemä ensimmäinen, kaikkein muistorikkain papinpukunsa - matkusti Oulusta, Kokkolan kautta Pitkärantaan, todelliseen erämaataisteluyksikköön - juuri siinä vaiheessa kun Lemetin kenraalimotti oli lauennut. Pitkärannasta tultiin sitten aikanaan marssien metsien läpi Joensuuhun.

Välirauhan aikana, elokuussa -40 Sakari Huima määrättiin v.t. kirkkoherraksi Kittilään. Sitten hän oli Yli-Torniolla, jossa hoiti L. P. Tapanisen virkaa.

Varsin liikkuva ja erikoislaatuinen työ hänelle tarjoutui vähän myöhemmin, nim. SPR:N Lapin läänin avustustoimikunnan pastorina, liikkuma-alueena koko Lappi. Kun liikekannallepano taas tuli, hän joutui Lapin miesten mukana Kiestingin suunnalle, Uhtualle, ja sitten vuoden 1943 alussa Lapin läänin asevelipastoriksi.

- Minä kuljin kaikki rintamat, joissa oli Lapin miehiä. Se oli mielialan hoitamistyötä, ei läheskään helppoa.

Hän oli kulkeilla silloinkin kun piispa Vallinmaa ja hänen seurueensa ammuttiin:

- Meidän piti mennä siihen samaan tilaisuuteen Inariin. Tiesimme, että vihollisen kaukopartioita oli liikkeellä. Ajoimme hampaisiin asti aseistettuina: konepistoolimiehet auton etupellillä, katolla ja takana, joka suuntaan. Eivät kai uskaltaneet hyökätä. Piispa Vallinmaan seurueen auto tuli sitä samaa tietä kolme tuntia myöhemmin. Se ei ollut aseistettu.

- Ja kuulunhan minä sitten vielä sellaiseen kuin Paatti-Aseveljet ry:hyn, hän mainitsee hymyillen.

En ollut sellaisesta kuullutkaan.

Veden varassa - arkkipiispan kanssa

- Se tapahtui Uhtualla. Oltiin lähdössä Vuokkiniemeen, siellä piti olla 2. rintamalohkon kenttäpappien kokous. Meitä oli nelisenkymmentä pappismiestä. Oli syyskuu ja iltapimeä. Ensimmäinen venekunta, jossa oli vedet tunteva paikkakuntalainen peräsimessä, ajoi mielestämme kovasti vasempaan ja kääntyi sitten taas oikeaan. Seurasimme sen valoja, mutta kuljettajamme päätti ajaa suoriksi. Ja niin tapahtui, että ennen pitkää olimme kivellä. Terävä kivi oli lävistänyt veneen pohjan, mutta onneksi vene oli tarttunut siihen kiinni. Etupäässä olevat olivat hieman paremmassa asemassa. Meitä oli kaikkiaan 28 pappia, joukossa olivat mm. nykyinen arkkipiispa Simojoki ja kenttäpiispa Björklund muita tässä mainitsematta. Riisuuduin heti annoin mennä kaikki vaatteet, kengät ja muut pohjaan. Meillä oli Eenokki Reimaan kanssa tarkotus lähteä uimaan, muut saivat meidät taivuteltua pysymään veneessä kiinni: oli niin pimeä, ettei yhtään tiennyt, missä asti ranta oli. Kolme tuntia siinä palelimme. Ei kannattanut edes yrittää huutaa niissä oloissa. Vasta kun aamu sen verran valkeni, että näimme rannan, uimme apua hakemaan. Ne olivat pitkät kolme tuntia syyskuisessa vedessä, kuolema silmien edessä, mutta kyllä se oli hienosti käyttäytyvä seurakunta: ei ainoatakaan valitusta, ei syyttelyä, vain hiljaa kuiskailimme keskenämme. Jälkeenpäin tavatessamme nuo hyisessä vedessä vietetyt kauhuntunnit tulevat tietenkin aina elävinä mieleen.

Kotikaupunki sai pääosan elämäntyöstä

Sodan loppuvaiheessa Sakari Huima kertoo olleensa hyvin aktiivisesti mukana asevelitoiminnassa:

- Silloin luvattiin että kyllä asunto- ja muut asiat tullaan hoitamaan... Mutta sittenhän sodan päätyttyä Aseveliliitto lakkautettiin.

Vuonna -45 Sakari Huima tuli kotikaupunkiinsa Kokkolaan aluksi papiston apulaisena, sittemmin hän toimi virallisena apulaisena, ja vuonna -52 hänet valittiin kappalaiseksi. 1970 hänestä tuli Kokkolan kirkkoherra ja vähän sen jälkeen hän sai rovastin arvon.

- Yhteensä olen tullut olleeksi Kokkolassa 33 vuotta. Se on ollut rikasta aikaa. Olen tullut ja ollut - tällaisena kuin olen. Toisaalta ei tietenkään kukaan ole profeetta omalla maallaan kuten sanotaan, mutta toisaalta on turvallistakin omassa seurakunnassa. Meillä on täällä Kokkolassa vieläkin sellainen perhetunnelma, pidetään kotiseuroja, veisataan Siionin virsiä, ja esim. Ykspihlajassa on hyvin läheinen tuo yhteenkuuluvaisuuden tunne.

- Alkuaikoina kun olin täällä, pidimme ns. torstai-seuroja. Nuoria oli aina tupa täynnä. Heistä tuli hyvin aktiivista joukkoa kitarakuoroineen ym., he ovat edelleen mukana seurakunnan toiminnassa. Nythän taas ilmenee herätystä täällä.

- Voi sanoa, että Kokkolan suomalaisessa seurakunnassa ovat edustettuina kaikki herätysliikkeemme, mutta evankeelisuus kaikkein voimakkaimpana tällä hetkellä, sanoo rovasti Huima.

Mikkelinpäiväsaarna viime sunnuntaina Kokkolan kirkossa oli hänen viimeinen virallinen esiintymisensä. Hän ei kuitenkaan halunnut tehdä siitä numeroa, vaan sanoo haluavansa vetäytyä kaikessa hiljaisuudessa yksityiselämään.

Tulevaisuudensuunnitelmia?

- Ensin haluan ainakin levätä, hän sanoo. - Ehkäpä joku matka. Ja sitten tuo meri tuossa. Ja jalkapallon mestaruussarjaottelut. Tietenkin olen mukana myös seurakunnan toiminnassa.

A. W.

Kuvatekstit:

- Kun tapasin tuon miehen ensi kerran, hän sanoi minulle että hänestä tulee pappi. Olimme silloin hyvin nuoria, kertoo Kerttu-rouva. He ovat jo kymmenkunta vuotta sitten hankkineet osakkeen, joka nyt on kunnostettu erittäin viihtyisäksi. Näköala Suntille y.m. Tankkaria esittävä taulu on yksi mieluisimpia esineitä. Huiman kaikki neljä lasta ovat maailmalla. Rauhalliset hetket kotona voivat nyt jatkua entistä pitempään.

Osa Vuokkiniemen haaksirikkoisia onnettomalle vesimatkalle lähdössä.