Erikssonin veljekset ja heidän maanpakomatkansa 3

Keskipohjanmaa 27.12.1971

Olipa nykyaikainen lukija mitä mieltä tahansa kasteesta ja niistä uskonnollisista käsityksistä, joiden puolesta Erikssonit kävivät taisteluun vallitsevaa tapaa ja kirkon oppia vastaan, hän ei voi olla ihmettelemättä sitä yltiöpäistä rohkeutta, mitä veljekset ajoittain osoittivat. Niinpä Penttilään eräänä helmikuun päivänä 1728 tuotiin Turun tuomiokapitulin kirje, jolla heidät haastettiin sen eteen kuulusteltaviksi, heille oli heti ensi hetkestä selvää: tuomiokapitulin eteen he eivät missään tapauksessa lähtisi. - Eivätkä he sinne todella menneetkään vaikka tuomiokapituli jo eräässä vaiheessa pyysi maaherralta virka-apua, jotta heidät kuljettaisiin sinne kruunun kyydillä. - Toisaalta he taistelun eri vaiheissa saattoivat turvautua hyvinkin naurettaviin ja epämiehekkäisiin keinoihin, kuten tämän luvun loppuosassa käy selville.

Kirjoittavat veljet

Eräs toinenkin piirre herättää tuomiota: heillä oli aivan harvinaisen suuri kirjoittamisen into. Jos Kokkolassa olisi siihen aikaan ilmestynyt sanomalehti, tai jos uskonnolliset julkaisut olisivat siihen aikaan olleet muodissa, olisi melkein varmaa, että Erikssonin olisivat löytyneet niiden toimipaikoista. Toisin sanoen: millaisia journalisteja maa heissä menettikään!

Tuomiokapitulin haasteen saavuttua Penttilään siellä ei tälläkään kertaa vitkasteltu, vaan vastauskirje tuomiokapitulille lähti heti. Siinä saivat kuulla kunniansa tuomiokapitulin suuret herrat, jotka yrittivät pakottaa heitä "vaivaa kärsien ja häpeänalaisina matkustamaan satojen peninkulmien taival". Sitäpaitsi he huomauttavat, tuomiokapitulilla ei ole oikeutta sotkeutua heidän asiaansa, joka oli annettu hovioikeuden tutkittavaksi.

Toinen kirje lähti hovioikeuteen. Siinä korostettiin mitä pontevimmin, ettei tuomiokapituli voinut esiintyä heidän tuomarinaan koska se oli sekä heidän ilmiantajansa että syyttäjänsä. Vielä lähti kirje maaherrallekin.

Kirje kuninkaalle

Kun mikään ei enää näyttänyt pelastavan veljeksiä Turun-matkalta, tehtiin Penttilässä todellinen oivallus: siellä kirjoitettiin kirje itselleen kuninkaalle.

Kuninkaana oli silloin Ulrika Eleonorin aviopuoliso, Fredrik I, josta sanottiin, että hän vietti epäsiveellistä elämää, jonka takia kuninkaanvalta hänen aikanaan menetti entistä arvostustaan. Epäillä sopiikin, mahtoiko kuningas henkilökohtaisesti tuntea paljoakaan mielenkiintoa niihin uskonnollisiin erimielisyyksiin, joihin hänen valtakuntansa eräässä kolkassa oli jouduttu. Ilmeisesti kirjeenlähettäjäin luottamus kuninkaaseen oli kuitenkin vielä horjumaton, koska he mainitsivat jossain yhteydessä; että kuningas olikin heidän ainoa oikea fooruminsa. Nähtävästi myös heidän ainoa toivonsa, mitä maallisiin tulee.

Mutta tuomiokapitulissa saatiin kohta tietää - arvattavasti Falanderin kautta - että Penttilästä oli lähetetty kirje kuninkaisiin. Niinpä tuomiokapituli katsoi aiheelliseksi tehdä samoin ja kertoa asian omalta kannaltaan. Kun vastausta ei kuulunut, häätyi tuomiokapituli lähettämään kokonaista neljä samansuuntaista kirjettä kuninkaalle! Siitä voi tuskin muuta päätellä kuin että hiukan hermostuneita oltiin silläkin taholla.

Kuninkaan vastaus saapui vasta täsmälleen vuoden kuluttua. Ja millainen vastaus? Siinä määrättiin, että Erikssoneja oli vielä kerran "perusteellisesti opetettava" ja sitä varten valittava 3 hyvin koeteltua, opissa ja elämässä kiitettävä miestä, ja että näiden tuli koettaa Erikssonien omassa kodissa perusteellisesti ja sävyisästi keskustella heidän kanssaan.

Tuomiokapitulissa, jossa jo hyvin tiedettiin, miten vaikea heidän kanssaan oli päästä todelliseen keskusteluun, oltiin tietenkin kuninkaan kirjeeseen pettyneitä. Penttilän väki, joka oli nimenomaan kuninkaalta anonut, että heitä "Jumalan sanan avulla opetettaisiin", oli vastaukseen tyytyväinen: saatiinhan tällä tavalla ainakin aikalisää.

Kuninkaan kirje osoitti joka tapauksessa, että tämä asia tahdottiin edelleen mieluummin hoitaa hiljaisuudessa:

Suuri tutkimus Penttilässä

Oli tiukujen helinää ja suurten aisakellojen kalketta, varmaan myös melkoista ajopelien komeutta, höyryäviä hevosia ja susiturkeissaan kankeasti reestä kompuroivia pappismiehiä Kälviän kestikievarin pihalla sinä päivänä, maaliskuun 1:nä 1730, jolloin keskusteluihin käytiin oikein kuninkaan määräyksestä ja Erikssonien omassa kodissa.

Aivan vaatimaton ei ollut tämä seurue, joka noin viisi kuukautta kestäneiden keskusteluiden, kirjeenvaihdon ja perusteellisen harkinnan jälkeen nyt oli Kälviällä. Matkustamisen riesa oli koitunut Vaasan kunnia-arvoisan rovastin Klaudius Hedmanin, Ilmajoen kirkkoherran Andreas Mennanderin sekä Uudenkaarlepyyn kappalaisen Mikael Jesenhausenin osaksi. Vielä tarvittiin apua Oulustakin päin: sieltä saapui sikäläisen triviaalikoulun rehtori, maisteri Samuel Hornaeus, jonka epäkiitolliseksi tehtäväksi tuomiokapituli oli asettanut toimia keskustelujen sihteerinä, tästä hänelle koitui urakka joka vei ajan yötä myöten.

On ilmeistä, että papiston edustajat todenteolla ja vilpittömin mielin tahtoivat syventyä asiaan ja keskustella. Niinpä rovasti Hedman ei asettunut edes pappilaan asumaan, kuten muut, jotta ei näyttäisi siltä, että hän on Falanderin puolella. Ei hän asettunut myöskään Penttilään, kestikievaritaloon, vaan johonkin kirkonkylän taloista.

Entä millaisia olivat nämä miehet, jotka nyt vuorostaan olivat kovalla kokeella "apostolien kaltaisuudesta"?

Hedman oli syntynyt Härnösandissa ja oli suutarin poika, opiskellut Upsalassa, toiminut kreivi Piperin perheessä saarnaajana sekä sitten Tukholman Klaran seurakunnan kirkkoherrana, nyt jo kymmenisen vuotta Vaasan kirkkoherrana; oli kontrahtirovasti ja nautti suurta luottamusta papiston keskuudessa, oli mm. kuudesti sen edustajana valtiopäivillä. Ilmajoen Mennander oli tunnettu paitsi loistavistalahjoistaan ja vakavasta käytöksestään myös kiitettävästä varovaisuudestaan. Arvovaltainen, oppinut ja rauhallinen mies - piispa K.F. Mennanderin isä muuten. - Uudenkaarlepyyn Jesenhausen taas tuntui entuudestaan nauttivan Erikssonien luottamusta tasapuolisen ja rauhallisen luonteensa tähden.

Tutkittavista tulee tutkijoita

Ensimmäinen päivä sujui tunnustelevan, kohteliaan seurustelun merkeissä. Toisena päivänä mentiin asiaan, kirkossa ja ehtoollisella käyntiin, joista Erikssonit olivat tehneet omantunnonkysymyksen. He kysyivät kirkon miehiltä mm. voidaanko heidät pakottaa hakemaan lohdutusta Falanderilta tai muilta, jotka heitä "vainosivat" varsinkin kun he raamatusta ja Lutherilta saivat paljon parempaa lohdutusta. Koko päivä keskusteltiin näistä omantunnonkysymyksistä, ja tämä keskustelu jäikin oikeastaan ainoaksi, sillä kun nämä peninkulmien takaa saapuneet keskustelijat seuraavana aamuna saapuivat Penttilään, heille ojennettiin kirje, jossa ehdotettiin - ei enempää eikä vähempää kuin siirtymistä kirjalliseen ilmaisuun. Kirjeessä esitettiin papeille pitkä sarja kysymyksiä heidän sieluntilastaan, mm. ovatko he päässeet siihen hengelliseen ikään että Pyhä Henki on heille kaiken opettanut, ja ovatko he ristiinnaulinneet lihansa ja halunsa?

Vastauksessaan Hedman puhdasoppisen kirkon kannan mukaan korosti sitä, että Jumalan sanan arvo ja merkitys on riippumaton puhujasta sekä viittasi 2. Kor. 4:1.2.

Sinä päivänä siis tapahtui tuo kummallinen pyöräytys: tutkijoista tulikin tutkittavaa ja päinvastoin. Neljäntenä päivänä oltiin jo niin pitkällä, että Erikssonit säälittelivät rovasti Hedmanin järkiparkaa ja sanoivat ettei hän toimi omatuntonsa mukaan. Hedmanin kanssa tapahtui nyt sama kuin Falanderin aikaisemmin: Erikssonit leimasivat hänet vihamiehekseen, vihamiehenä hän taas oli jäävi heitä tutkimaan, ja he puolestaan vapaat olemaan vastaamatta. Niinpä he pyysivätkin rovasti Hedmania poistumaan siksi aikaa että he saisivat rauhassa tutkia toisia! Mennander ja Jesenhausen eivät tietenkään katsoneet voivansa jatkaa keskustelua ilman puheenjohtajaa, syvästi pahoillaan Hedmanin häpäisemisestä he sanelivat hänestä hyvän todistuksen pöytäkirjaan.

Pari päivää viivyttiin vielä vaikka tunnelma - maaliskuisten hankien hohdosta huolimatta - oli laskenut nollapisteeseen.

Kuolemantuomio on mahdollinen

Saa sen käsityksen, ettei papeilta puuttunut halua todelliseen ajatustenvaihtoon. Miksi siis Erikssonit tahallisesti asettuivat poikkiteloin?

Selityksiä lienee vain yksi: he eivät tahtoneet eivätkä uskaltaneet paljastaa siihen aikaan todella kerettiläisiä mielipiteitään loppuun saakka. Jos he olisivat sen tehneet olisi heidän katsomuksensa ristiriita kirkon opin kanssa käynyt ehdottoman selväksi. Tutkijoilla ei kenties ollut siitä täyttä selvyyttä, mutta Erikssonit itse sen kyllä oivalsivat. Ehkäpä he tunsivat, etteivät vielä olleet sisäisesti kypsiä kestämään seurauksia. On täysin mahdollista, että he pelkäsivät henkeään, siksi he myös kaikin tavoin yrittivät välttää tuomiokapitulin eteen menemistä. Olihan olemassa sellaista ennakkotapauksia kuin Schäfer ja Ulstadius, jotka molemmat oli tuomittu kuolemaan kerettiläisten mielipiteittensä takia, tosin molempien tuomio oli myöhemmin muutettu vankeudeksi.

Voidaankin todeta, että jarrutussyteemi onnistui, tutkimukset pysähtyivät pariksi vuodeksi - sillä niin kauan kesti ennenkuin kuningas, hänelle lähetettyjen keskustelupöytäkirjojen perusteella, antoi Turun hovioikeudelle määräyksen ottaa asia tutkittavaksi ja ratkaistavaksi. Toinen vuosi kului ennenkuin hovioikeus sai annettua asian kihlakunnanoikeudelle.

Merkillisiä oikeusjuttuja

Tapauksetonta aikaa nämä pari vuotta eivät kuitenkaan olleet missään suhteessa. Toisaalta Erikssonien asema separatistijohtajina Pohjanmaalla oli vakiintunut sen julkisen huomion johdosta mitä asia oli saanut, samalla tietenkin heidän omat mielipiteensä olivat entisestään vakiintuneet.

Toisaalta näyttää siltä, että myös vastavoimat toimivat: merkillisiä oikeusjuttuja käytiin heitä vastaan. Niinpä syyskäräjillä 1731 oli Margareta, Jaakon vaimo syytettynä puoskaroimisesta. Hänen piti antaneen eräälle Anna Mikontyttärelle sellaista lääkettä, että tämän odottama yksinäinen lapsi kuoli ennen syntymää. Jaakko Eriksson edusti vaimoaan näillä käräjillä ja sanoi Margaretan antaneen Annalle vain katajanmarjahilloa, sen kummempia lääkkeitä ei talossa ollutkaan.

Yhtä omituiselta tuntuu seuraavan vuoden syyskäräjillä ollut juttu jossa Erikssonit tuomittiin maksamaan eräälle kauppias Hoffrenille 451 kuparitalaria - summan, jonka Erikssonin veljesten äiti oli 20 vuotta aikaisemmin lainannut samaiselta kauppiaalta eräällä Tukholman-matkallaan. Erikssonien äiti oli kuollut jo ajat sitten joten tuntuu kummalliselta, että Hoffren vasta nyt heräsi perimään saataviaan. Jaakko Eriksson väittikin että Hoffren oli saanut aikanaan saatavansa.

Kun vielä ottaa huomioon että myös sisar Margaretan ja rehtori Viikarin avioerojuttua puitiin juuri näinä vuosina, voi hyvin ymmärtää Jaakko Erikssonia, joka valitteli, että heidän rauhansa oli kokonaan mennyt ja harkitsi jo tuolloin siirtymistä johonkin kauas. - Itse asiassa he olisivat vain halunneet elää rauhallista ja hiljaista elämää kotiseudullaan ja "säilyttää omantunnon vapauden" kuten he sen sanoivat.

Kastamiskutsu ja peruutus

Vuoden 1730 [1732?] maaliskuulla sai Jaakko Erikssonin vaimo viidennen lapsensa. Tavoilleen uskollisena ilmoitti isä kirjallisesti asian pappilaan Falanderille ja pyysi kirjeessä, että kirkkoherra hyväntahtoisesta vielä samana päivänä saapuisi Penttilään. Kirjeessä ei nimenomaan sanottu että kysymyksessä olisi kastaminen.

Falander oli kuitenkin ilmeisesti saanut Erikssoneista tarpeekseen, hän oli juuri lähdössä Kokkolaan eikä peruuttanut matkaansa sen tähden vaan lähetti Penttilään kappalaisensa Cajanuksen. Tämän kanssa Jaakko Eriksson taas ei halunnut antautua minkäännäköiseen keskusteluun.

Viikkoa myöhemmin maaliskuun 13 pnä sai Falander kaksi kirjettä samana päivänä Erikssonilta, toisessa niistä pyydettiin että Falander tulisi Jumalan sanan mukaan kastamaan hänen pienen poikansa.

Nyt Falander meni, mutta kastamisesta ei tullut mitään. Jaakko Eriksson alkoi esittää kastetta koskevia kysymyksiä ja omia mielipiteitään ja Falander suuttui kuten ennenkin. Suullisesta keskustelusta siirryttiin kirjalliseen niin että syntyi yhteensä neljä laajaa esitystä kasteesta: kaksi Erikssonin radikaalipietististä, kaksi Falanderin puhdasoppista...

Arvata saattaa että Falander omasta puolestaan huokasi helpotuksesta saattaessaan jättää kastamisasian ja Erikssonit mielipiteineen omaan arvoonsa kun hän saman maaliskuun lopulla siirtyi Kalajoelle. Hänen seuraajakseen Kälviän kirkkoherranvirkaan tuli Johannes Salmenius. Salmenius osoittautui niin virkaintoiseksi, että hän kohta seuraavana päivänä otettuaan viran vastaan meni kutsumatta ilmoittamatta Penttilään pyytäen saada kastaa lapsen.

Eriksson oli silloin sanonut antavansa kastaa lapsen "rakkauden tähden" jos eksorkismi (pahojen henkien poismanaaminen) ja ristinmerkin tekeminen jätettäisiin pois. Tällaisiin poikkeamisiin säädetystä kaavasta ei Salmenius luonnollisestikaan voinut mennä.

Pakkokaste

Niin jäi kastaminen silläkin kertaa, mutta ei sittenkään lopullisesti. Salmenius teki kastamattomasta lapsesta ilmoituksen tuomiokapitulille, joka puolestaan alisti nyt hovioikeudelle harkittavaksi, millä tavoin Eriksson voittaisiin pakottaa kastattamaan lapsensa. Ja niin maaherra antoi Kälviän kruununvouti Arnkihlille määräyksen antaa virka-apua papistolle kastetoimituksen suorittamisessa.

Papit ja virkavalta tekivät Penttilään kaksi turhaa reisua, vasta kolmannella asia onnistui. Heinäkuun 4 pnä tapahtui operatio Kastaminen seuraavaan tapaan:

Molemmat papit, Salmenius ja Cajan menivät jostakin syystä aluksi kirkkoon virkavallan edustajien mennessä suoraan Penttilään, papit tulivat Penttilään vasta kun heidät sinne erikseen haettiin.

Penttilän kruununvouti Arnkihl kysyi Jaakko Erikssonilta, tahtoiko tämä että lapsi kastetaan ja ilmoitti samaan hengenvetoon että se joka tapauksessa nyt tullaan kastamaan.

Eriksson pyysi ettei hänen sairaalle vaimolleen ja lapselle tehtäisi väkivaltaa ja ilmoitti - toisen epäonnistuneen kaatamisyrityksen jälkeen - vedonneensa asiassa kuninkaaseen. Kiivaan sananvaihdon jälkeen papit lähtivät taas kirkkoon, viranomaiset jäivät suorittamaan "likaisen työn". Yritettyään turhaan avata sen kamarin ovea, minne äiti lapsensa kanssa oli piiloutunut, virkamiehet - kruununvouti, F. Arnkihl, nimismies J. Carlenius, lautamiehet Olof Karhulahti, Johan Kuråla, Michel Päåkå, Hinrich Hanhiniemi, Michel Bårre, Matts Koskela ja Matts Härkundi sekä vaimot Malin Matintytär ja Karin Perintytär kiersivät ulkopuolelta talon ympäri. Ikkuna pokineen otettiin pois siitä kamarista. jossa äiti ja lapset olivat piilossa, eräs lautamiehistä kiipesi siitä sisään. Rouva Margareta huusi, lapsi säikähti myös ja alkoi kirkua, kaiken lisäksi myös isommat lapset alkoivat itkeä. Lautamiehen täytyi todellakin käyttää melkoista väkivaltaa saadakseen lapsen äitinsä sylistä, mutta juuri tätä varten olivat viranomaiset kastamisyritykseen lähtiessään hankkineet luvan käyttää tarvittaessa väkivaltaa.

Kunnon lautamies muisti vielä ottaa kehdosta peitteen kastettavan ympärille: tämähän oli muuten jo viisikuukautinen, siis melko iso pojanmollikka. Kastettavaa kannettiin edellä, ja niin marssi koko omituinen kulkue kirkkoon.

Kirkossa vasta huomattiin, että kastamisen yhteydessä tavallisesti annetaan lapselle myös nimi. Mikä tälle nimeksi? Se oli unohtunut siinä tuoksinassa, eikä auttanut muu kuin että kappalainen Cajanus lähti nimismies Carleniuksen ja kahden lautamiehen kanssa sitä vielä lapsen vanhemmilta kysymään. Paitsi nimeä kysyivät kysyjät myös sitä, onko lapsi mahdollisesti jo kotona kastettu. Kumpaankaan kysymykseen he eivät saaneet vastausta. Jaakko Eriksson sanoi vain lakoonisesti: "Väkivaltainen kaste ei ole mikään kaste".

Niin marssi kysyjien ryhmä taas takaisin kirkkoon, jossa lyhyen neuvottelun jälkeen päätettiin kastaa lapsi Iisakiksi. Toimitus tapahtui sitten asiaankuuluvin seremonioin. Kaikki yhdessä, pienenä juhlavankoomisena kulkueena marssivat kastajat toimituksen päätyttyä Penttilään. Nyt voitiin olla tyytyväisiä: Kastamisasia oli vihdoinkin poissa päiväjärjestyksestä.

Mistään ei käy selville, hyväksyivätkö lapsen vanhemmat Iisakin Iisakkina vai antoivatko hänelle haluamansa nimen. Ainutlaatuinen lienee tämä pakkokaste Suomen kirkon historiassa.

Taitaneeko kukaan laskea, kuinka moneen kertaan Penttilän ja kirkon välinen matka - joka tosin on vain parin kivenheiton pituinen - tuli kuljettavaksi edestakaisin ennenkuin asia oli lopullisesti järjestyksessä.

Mutta miksi tällainen häly ja miksi niin paljon horjuvaisuutta, kastamiskutsuja ja taas kieltoja tämän viidennen lapsen yhteydessä kun Erikssonien muut lapset oli kastettu normaalissa järjestyksessä?

Eriksson oli todella joutunut vaikeaan tilanteeseen: seisoako johdonmukaisesti ja tinkimättömästi omalla kannallaan, jonka lukuisat hengenheimolaiset hyvin tiesivät, vai antaako kastaa lapsensa niinkuin aikaisemmatkin? Hänen asemansa oli kuitenkin viimeisinä vuosina huomattavasti muuttunut: koko Pohjanmaan separatistisesti ajattelevat henkilöt pitivät Erikssoneja, etenkin Jaakko Erikssonia henkisenä johtajanaan. Omaksutuista katsantokannoista ja periaatteista oli vaikea enää käytännössä luopua. Nähtävästi hän kuitenkin halusi olla herättämättä julkista pahennusta ja yritti niinollen kulkea jonkinlaista keskitietä - joka ei tietenkään onnistunut.

Kokkolan kovat käräjät

Saman heinäkuun lopulla, jolloin kaste suoritettiin, alkoivat Kokkolan ylimääräiset käräjät joilla Erikssoneja ja heihin liittyneitä tutkittiin. Näistä käräjistä muodostui epäilemättä huomattavimmat, mitä uskon asioissa maassamme oli siihen asti tapahtunut. Kaikkiaan oli käräjille haastettu 70 henkeä, niistä 19 syytettyä, loput todistajia.

Pappeja oli arvovaltainen joukko, lähes kaikki lähiseutujen papit mikä antaa kuvan asian herättämästä huomiosta.

Syytettyinä olivat Jaakko ja Erik Eriksson, Simon Henriksson, Johan Gustafsson, Nils Pernerus, Anders Kärman, Elias Cygnell, Elias Remahl, Anders Nynäs, Johan ja Jonas Kärrman, Jakob Hed ja Mickel Hansson, siis kaikki jotka mainittiin heidän kannattajiensa luettelossa, lisäksi kutsuttiin käräjille Laihian herätyksen huomattavimmat henkilöt kappalainen Reiniuksen kanssa.

Oikeuden istunnot alkoivat heinäkuun 26 pnä ja jatkuivat elokuun 7:teen. Kolmena ensimmäisenä päivänä tutkittiin Erikssoneja ja heidän renkejään sekä todistajia, jotka oli haastettu todistamaan heidän syyllisyyttään. Erikoisesti nimismies Cygnellin mielipiteitten selvittäminen vei paljon aikaa.

Lähimmän kannattajapiirinsä uskollisuuteen Erikssonit saattoivat olla tyytyväisiä, vain Pernerus peruutti oikeuden edessä mielipiteensä. Hän jätti myös oikeudelle Erikssonien hänelle kirjoittamia kirjeitä.

Erikssonit jatkoivat jarrutustaktiikkaansa koko käräjien ajan, voidaanpa sanoa heidän vieneen sen nyt huippuunsa. Niinpä ensimmäinen istuntopäivä kului pelkästään heidän jäävimuistutustensa tutkimukseen, heidän mielestään jääviydeksi riitti, että todistajat olivat heidän vihamiehiään, tai elivät jumalattomasti. Yleensä Erikssonit kielsivät puhuneensa mitään sellaista mitä todistajat esittivät heistä, valanteon ajaksi he aina poistuivat oikeussalista.

Oikeudenkäyntiä sängynvierellä

Lopulta - elokuun 3 päivänä - he jäivät kokonaan vuoteeseen vedoten sairauteen. Mutta oikeus oli niin joustava, että siirtyi pitämään istuntoa Erikssonin veljesten tautivuoteen ääreen, ilmeisesti kokkolalaisen kestikievaritalon kamariin. Veljekset makasivat sängyssä edelleen ja sanoivat olevansa niin sairaita, etteivät kykene mitään kuulemaan saatikka sitten puhumaan. Vuoteeseen he jäivätkin kunnes oikeus elokuun 7 päivän iltana päätti istuntonsa

Samana yönä he ratsastivat Kälviälle kotiinsa.

Heidän käyttäytymisensä miehekkyydestä voidaan olla kahtakin mieltä: joka tapauksessa heidän itsepäisyytensä takia ei oikeus voinut tutkia, missä kohden heillä mahdollisesti oli harhaoppeja. Nähtävästi he otaksuivat, että jarruttamalla ja epämääräisin sanontoihin turvautumalla voisivat edelleen verhota varsinaiset ajatuksensa, ehkäpä myös vaikuttaa lieventävästi tulossa olevaan tuomioon. - Nimismies Cygnell ei ollut oppinut ajatustensa peittämisen taitoa, hän esiintyi jyrkästi jopa räikeästi.

On selvää, että Kokkola eli pari käräjäviikkoa jännittävää ja mielenkiintoista elämää, käsitellyt jutut olivat suuren huomion ja mielenkiinnon kohteena, olivathan ne tavallaan "joka miehen asioita": jokainen saattoi ottaa kantaa uskonkysymyksiin.

Koska Erikssonit eivät saaneet uusia kannattajia Kokkolan tienoilla, merkitsivät käräjät liikkeen pysähtymistä näillä seuduilla.

Lähiseudun seurakunnissa, esim. Kalajoella, pidettiin kuitenkin näinä vuosina kontrahtirovastin tarkastus joka vuosi, kun se normaaleina aikoina pidettiin säännöllisesti vain joka viides vuosi. Varuillaan siis kirkon taholla jatkuvasti oltiin.

Maanpakotuomio

Erikssonien asia joutui tämän jälkeen hovioikeuteen: heidän oli lopultakin matkustettava Turkuun joskaan ei tuomiokapitulin eteen. Turun-matka kesti neljä kuukautta, ja hovioikeuden päätöstä odotellessaan he tutustuivat moniin turkulaisiin, heidän ympärilleen muodostui kannattajien piiri, jonka tärkeimmät henkilöt olivat Cedersparre ja Hjerpé.

Hovioikeuden "mietintö" eli tuomio annettiin toukokuun 4 pnä 1733. Sen mukaan Jaakko ja Erik Eriksson olivat rikkoneet kirkkolakia ja kuninkaallisia asetuksia siinä, että olivat olleet poissa yhteisistä jumalanpalveluksista, hylänneet lapsikasteen jne. "Jotta valtakunnan uskonnollinen yhtenäisyys ei häviäisi eikä aiheuttaisi seurakunnalle murhetta ja levottomuutta ja maallisessa hallinnossa sekasortoa, tuomitsi Erikssonit maanpakoon sekä menettämään etunsa ja oikeutensa".

Heti kun hovioikeus oli langettanut tuomionsa Erikssonit saivat luvan lähteä Tukholmaan. On arveltu heidän matkustaneen sinne lähinnä saadakseen tuomio lievennetyksi.

Tukholmassa he viipyivät koko kesän, elokuun alkuun, jolloin purjehtivat Kälviälle - jättääkseen jo syksyllä ainiaaksi oman synnyinseutunsa.

(Jatkuu loppiaisen aikana)

Annikki Wiirilinna

Kuvatekstit:

Kun Kokkolan kihlakunnanoikeutta istuttiin Erikssonin veljesten sairasvuoteen vierellä... [piirros]

Lautamies meni Penttilän kamariin ikkunasta ja otti väkisin lapsen äidin sylistä. [piirros]