Ikalaporin vapaaherrakunta eli Kalajoki läänitysaikana

Keskipohjanmaa 7.11.1975

Harvemmin kuulee enää nykyisin puhuttavan Ikalaborgin vapaaherrakunnasta, aateliston vallan ja läänitysten peruuttamisen jälkeen on nimityskin painunut unhoon. Mutta yhtä ja toista siitäkin lienee sentään mukava tietää, se oli näet Kalajoen suurpitäjän nimi 1600-luvulla. Tarkkaan sanottuna vv. 1652-75, ei siis täyttä neljännesvuosisataa, joten ei kumma jos jäljetkin ovat häipyneet. Tänä vuonna tulee siis kuluneeksi 300 vuotta siitä kun Ikalaborgin vapaaherrakunta lakkasi olemasta.

Jo 1600-luvun alkupuolella kruunu luovutti ns. palkkaläänityksiä, se tarkoitti sitä että läänityksen saaja sai kantaa verot palkkana virastaan tai kruunulle tekemistään palveluksista. Niinpä Kalajoki samoin kuin Lohtaja ja Pyhäjoki olivat palkkaläänityksinä mm. sellaisilla tunnetuilla henkilöillä kuin sotapäällikkö Evert Kaarlenpoika Hornilla ja Magnus Gabriel De la Gardiella. Nämä palkkaläänitykset eivät kuitenkaan menneet perintönä, vaan lääninherran kuoltua annettiin alue jollekin toiselle verotettavaksi.

Palkkaläänitykset eivät liene vaikuttaneet sitä eikä tätä täällä asuvien ihmisten elämään: kruununverot olivat joka tapauksessa olleet raskaat eikä lääninherroilla ollut oikeutta enempää korottaa kuin muutenkaan muuttaa verotusta. Heillä ei myöskään ollut oikeutta sekaantua muihin pitäjän asioihin.

Vasta Kristiina-kuningatar tultuaan täysi-ikäiseksi v. 1644 alkoi jakaa läänityksiä, jotka olivat perinnöllisiä ja siirtyivät siis isältä pojalle. Tuo aika oli suurvalta-aatelin kulta-aikaa Ruotsi-Suomen valtakunnassa ja etenkin holhoojahallituksen aikana oli aateli hallinnut koko valtakuntaa. Sillä oli etuoikeuksia ja suuri rikkauksia, ennenkaikkea valtavat maaomaisuudet sekä Ruotsissa että Etelä-Suomessa. Pohjanmaa oli sitävastoin - kiitos syrjäisen asemansa ja harvan asutuksensa - muodostanut täydellisen poikkeuksen: ei ollut koko Pohjanmaalla yhtään aateliskartanoa puhumattakaan linnasta, ja koko maakunnan ainoa aatelismies lienee ollut maaherrana.

Vapaaherrojen oikeudet

Kun Kristiina-kuningatar kesäkuun 3 pnä 1652 antoi Kalajoen pitäjän vapaaherrakunnaksi samaan aikaan vapaaherran arvon saaneelle altaneuvos Schering Rosenhanelle ei se suinkaan merkinnyt aateliskartanon nousemista lakeudelle, toisin sanoen että vapaaherra itse olisi aikonutkaan saapua tänne asumaan. Ei toki, hän asui edelleen Riddarholmenilla olevassa komeassa palatsissaan milloin ei ollut matkoilla, joita hän joutui tekemään sangen tiheään diplomaatin ominaisuudessaan. Vapaaherra vain kantoi siitä lähtien täältä verot. Ne lienevät olleet samat jotka kruunukin oli kantanut ja niihin kuului myös kuninkaan osuus sakoista ja kymmenyksistä. Vapaaherra ei saanut lisätä veroja eikä koskea perintötilallisten sukuoikeuksiin, mutta hänen velvollisuutensa oli huolehtia oikeudenhoidosta vapaaherrakunnassaan. Oikeuden pöytäkirjoista ovatkin luettavissa monet tuohon aikaan liittyneet tiedot.

Rosenhanet, sekä isä Schering että myöhemmin poika Axel, huolehtivat oikeudenhoidosta siten että maksoivat palkkaa kihlakunnan lainlukijalle, joka sitten istui käräjiä Kalajoellakin. Tuomioista sai valittaa hovioikeuteen, joten kruunun viranomaiset viime kädessä valvoivat oikeuden hoito täällä kuten myös kaikissa muissa kreivi- ja vapaaherrakunnissa.

Verotus

Veronkanto tapahtui enimmäkseen syksyllä käräjien yhteydessä jolloin monilla muutenkin oli asiaa emäpitäjän kirkolle. Vero maksettiin joko rahana tai maataloustuotteina. Tavara varastoitiin kruunun aittaan, osa vietiin Kokkolaan, jossa kalajokisilla lienee ollut kaksikin varastoaittaa. Ja sopivan tuulen sattuessa ne tietenkin vietiin edelleen laivalla Tukholmaan.

Kalajoki merkitsi herra Rosehanelle melkoista tulonlisää: keskimäärin hän sai täältä veroja 3000 hopeatalarin arvosta vuodessa. Esimerkiksi yksistään syyskuussa vuonna 1654 hänen voutinsa lähetti Tukholmaan 17 tynnyriä voita joka tekee n. 2312 kiloa.

Etukäteen oli verona laskettu saatavan kertymään Kalajoelta 4500 hopeatalaria, joten Rosenhane siis joutui melko tavalla tinkimään odotuksista. Lähinnä lienee syynä vähäisempään tuloon ollut autioituneitten talojen suuri määrä. Yhteensä vapaaherra sai 149 7/12 manttaalin verot.

Ikalapori

Mistä sitten vapaaherrakunnalle siunaantui sellainen nimi kuin Ikalapori?

Kysymyksessä on varmaankin puhdas pieni inhimillinen erehdys kun suomalaisen pitäjän nimeä mainittiin ruotsinkielisessä asiakirjassa. ‘Kalajoen pitäjässä’ kuuluu ruotsiksi ‘i Kalajoki socken’. Asiakirjathan kirjoitettiin tuohon aikaan käsin, ja käsiala saattoi olla hyvinkin koukeroinen. Joku on siis jossakin vaiheessa , lukenut Kalajoen Ikalajoeksi. Professori Virrankoski tietää kertoa, että siinä kuningatar Kristiinan kirjeessä, jossa ilmoitetaan vapaaherrakunnan perustamisesta, käytetään pitäjästä nimeä Ikalajoki.

Entä sitten tuo linnaa merkitsevä borg jolla joki-sana korvattiin? Sen arvellaan tulleen siihen pelkästä aatelisesta komeuden rakkaudesta: mitään linnaa Kalajoella ei ole ollut. Mutta kun kerran oli kysymys vapaaherrakunnasta, piti kai nimessäkin olla jotakin komealta kalskahtavaa: Ikalaborg. Suomalaisen kansan suussa siitä tuli tietenkin Ikalapori ja sellaisena se pysyi niin kauan kuin vapaaherrakuntakin oli olemassa.

Vapaaherra Rosenhane

Mutta kalajokisten lääninherra ei suinkaan ollut mikään kuka tahansa aatelijunkkari, se meidän on syytä mielihyvin panna merkille. Hän oli yksi aikansa huomattavimpia ja sivistyneimpiä valtiomiehiä.

N. von Dardell kertoo, että Schering Rosenhane kuului Vaasojen hallitsijasukuun. Suku oli huomattavassa asemassa. Schering syntyi perheen vanhimpana lapsena v. 1609 Södermanlandissa ja sai kasvatuksen, joka vastasi sen ajan korkeimpia vaatimuksia: jo 15-vuotiaana hän opiskeli Uppsalassa osoittaen sekä suurta tiedonhalua että oppimiskykyä, 19-vuotiaana hän astui valtion palvelukseen ja oli ensimmäinen aatelinen auskultantti Svean hovioikeudessa. Mutta vasta hänen pitkät oleskelunsa vierailla mailla, ensin Englannissa, jonne joutui maansa silloisen Englannin lähettilään seurueen jäsenenä, sekä sitten pari Ranskassa vietettyä vuotta, tekivät hänestä hienostuneen, hovikelpoisen maailmanmiehen. Äidinkielensä lisäksi hänellä oli jo silloin jokseenkin täydellinen ranskan, englannin ja italian kielen taito. Tukholmassa hänet nimitettiin hovioikeuden asessoriksi ja kolme vuotta myöhemmin hänestä tuli Tukholman ylikäskynhaltijan Klaus Flemingin toimelias avustaja kaupungin jättiläismäisessä kehitystyössä. Kun myöhemmin haluttiin kehittää Norrköpingiä ja sen ympäristöä, nimitettiin Schering Rosenhane Itä-Göötanmaan maaherraksi, Rosenhane hoiti tätä tehtävää kuusi vuotta, ja kuinka ollakaan myös Itä-Göötanmaa alkoi kukoistaa ja voida hyvin: Rosenhane oli osoittautunut päteväksi ja täyttänyt häneen asetetut toiveet.

Mutta vielä paljon tärkeämpiä tehtäviä oli hänen maansa hänelle uskova. Siihen aikaan oli tavallista, että kyvykkäät henkilöt saivat harvoin toimia pitempään samassa tehtävässä: heitä haluttiin käyttää hyväksi niin monilla aloilla kuin mahdollista.

Rauhanhierojana

Kun 30-vuotisen sodan vihollisuudet vihdoin lähestyivät loppuaan, ja alettiin hieroa Westfalenin rauhaa, kuului Schering Rosenhane johtajana siihen valtuuskuntaan joka v 1643 lähetettiin Osnabrückiin ja Münsteriin. Mutta tehtävä ei nähtävästi ollut helppo: matka kesti 4 vuotta. Schering Rosenhane tapasi ja keskusteli noina vuosina eri puolilta Eurooppaa olevien diplomaattien kanssa saavuttaen hienon sivistyksensä ja rauhallisen rakastettavuutensa ansiosta runsaasti sympatiaa. Noina vuosina hän sai nauttia oppineiden ja viisaiden ihmisten seurasta, lisätä kirjastaan ja kartuttaa tietojaan - eipä kumma, jos hän myöhemmin kirjoittamassaan elämänkerrassa muisteleekin noita vuosia "elämänsä parhaimpina ja hauskimpana aikana".

Hänen ei kuitenkaan annettu olla mukana loppuun, siis rauhan allekirjoitukseen asti vaan lähetettiin taas uusiin tehtäviin, tällä kertaa Pariisiin. Tämä aika ei ollut yhtä onnekasta: Rosenhane joutui pahaan ristiriitaan kuuluisan kardinaali Mazarinin kanssa asetuttuaan avoimesti hänen vastustajiensa puolelle. Syntyneen "diplomaattisen selkkauksen" jälkeen Rosenhane kutsuttiin kotiin ja hän vietti vuoden 1649 tiluksillaan, kokonaan syrjässä valtiollisesta elämästä.

Epäsuosio ei kuitenkaan ollut pitkäaikainen: jo v. 1650 kutsui Kristiina-kuningatar hänet valtakunnan neuvoston jäseneksi, ja pian hän oli uudelleen diplomaattisissa tehtävissä: tällä kertaa Bremenissä, jossa hän kruunun puolesta otti vastaan alueita, jotka nyt rauhansopimuksen mukaan liitettiin Ruotsin suurvaltaan.

Ja samana vuonna, jona hän sai Ikalaborgin, hänet nimitettiin vapaaherraksi ja Tukholman ylikäskynhaltijaksi. Näin hän joutui jatkamaan Klaus Flemingin työtä tämän kuoltua: kehittämään ja toteuttamaan laajaa suunnitelmaa antaa maan pääkaupungille sekä koristeellisempi että tarkoituksenmukaisempi ulkomuoto. Rosenhane työskenteli 11 vuotta tässä tehtävässä, hänen aikanaan aloitettiin tai saatettiin päätökseen monia huomattavia hankkeita: mm. Skeppsbro luotiin silloin ja Södermalm eli loistoaikaansa. Rosenhane tahtoi näet tehdä Södermalmista Tukholman keskeisimmän kaupunginosan. Kuten tiedetään, tämä suunnitelma ei kuitenkaan toteutunut.

Kuningattaren ystävä - kanslerin työtoveri

Mielenkiintoisimman osan hänen henkilöhistoriastaan - ainakin täältä katseltuna - muodostaa hänen suosionsa hovipiireissä, erityisesti hänen ystävystymisensä älykkään ja tiedonhaluisen kuningatar Kristiinan kanssa. Historiallista perspektiiviä syventää huomio, että Schering Rosenhane kutsuttiin valtaneuvoston jäseneksi samana vuonna kuin filosofi Descartes kuoli. Ranskalainen filosofi ja matemaatikko René Descartes, jota kunnioitetaan "uudemman filosofian isän" nimellä, sai vuonna 1649 kutsun saapua Ruotsin hoviin, kuningattaren opettajaksi. Ja niin järjestelmällinen, herpaantumaton ja vankkumaton oli kuningattaren tiedonjano, että hän usein jo aamuisin kello viiden aikaan herätytti Descartesin luokseen keskustelemaan. Mitä se merkitsi ranskalaiselle, joka kotimaassaan saattoi vielä klo 11 aikaan lojua sängyssä, ja kun ystävät tulivat hänen luokseen kysellen mitä hän tekee, hän vastasi yksinkertaisesti: minä ajattelen. "Ajattelen, siis olen olemassa" olikin hänen filosofiansa lähtökohta. - Kukapa uskaltaisi sanoa, että Descartesin kuolema olisi ollut kuningattaren tiedonjanon syynä: varmaan osuutensa oli myös pohjoisen maan olosuhteilla, hän ei kestänyt elämää skandinavisessa hovissa juuri vuotta kauemmin.

Saattaa hyvinkin ajatella, että Kristiina-kuningatar, jonka lähimpiin neuvonantajiin kuului lujatahtoinen, määrätietoinen valtakunnankansleri Axel Oxenstjerna, tunsi joskus väsymystä tätä vanhaa viisasta kohtaan ja koetti korvata hänet miellyttävämmällä tavalla: niin hän turvautui hienostuneeseen, kyvykkääseen myös kirjallisesti sivistyneeseen Schering Rosenhaneen. Niinpä kuningatar esim. sivuuttamalla Oxenstjernan, antoi Rosenhanelle tehtäväksi laatia uuden kansliajärjestyksen. Tehtävä asetti Rosenhanen vaikeaan asemaan, vaati varmaankin koko hänen tahdikkuutensa, että hän saattoi säilyttää molempien ystävyyden, sillä myös valtakunnankansleri näyttää tunteneen suurta ihailua ja lämmintä myötätuntoa Rosenhanea kohtaan.

Kristiinan kruunusta luopumisen ilmoitti Rosenhane

Rosenhane oli mukana myös siinä juhlallisessa aktissa, jossa kuningatar Kristiina luopui kruunustaan, ja juuri Rosenhane luki luopumisasiakirjan. Sen jälkeen hän piti kauniin puheen, jolla puolusti kuningattaren eroa.

Miltei koko Kristiina-kuningattaren hallituskauden ajan Rosenhane oli hänen erityissuosiossaan - eikä ainoastaan kelvollisena virkamiehenä. Nerokas kuningatar pani hyvin suuren painon hänen selväjärkisyydelleen ja laajalle oppineisuudelleen ja keskusteli sangen mielellään hänen kanssaan varmaan myös samoista kysymyksistä kuin Descartesin kanssa aikaisemmin. Ja Rosenhanen oleskellessa ulkomailla kuningattaren ja hänen välillään käytiin vilkasta kirjeenvaihtoa.

Sama asiaintila näyttää jatkuneen vielä Kristiinan seuraajankin aikana. Niinpä kun Kaarle X lähti sotaretkelle Puolaan hän halusi Rosenhanen mukaansa neuvonantajaksi. Tämän terveydentila teki aikeen sillä kertaa tyhjäksi, mutta myöhemmin Rosenhane joutui kuitenkin seuraamaan kuningatar Hedvig Eleonoraa kun tämä matkusti puolisonsa luo Preussiin. Leiriolosuhteet osoittautuivat liian vaikeiksi kestää keski-ikäiselle ja silloin jo huomattavasti pyylevöityneelle Rosenhanelle, niinhän sai luvan matkustaa kuningattaren seurueen mukana takaisin Tukholmaan.

Mutta vieläkin hän oli mukana poliittisessa elämässä, ja kun toinen Tanskan sota syttyi, neuvotteli Rosenhane Ranskan, Englannin ja Hollannin lähettiläiden kanssa, niinikään hän oli Tanskan kanssa solmitun rauhan valtuuskunnan jäsen.

Vielä Kaarle X jälkeenkin Rosenhane esiintyi eräänä johtavista valtiomiehistä.

Rosenhane kirjailijana

Paitsi kirjojen ystävä Schering Rosenhane oli itse myös kirjailija. Hän kirjoitti tieteellisiä julkaisuja ja ajankohtaisia kiistakysymyksiä käsittelevää kirjallisuutta. Hänen kynästään on lähtenyt myös omaelämäkerta, jolla on erikoista arvoa ajankuvauksena. Mutta vielä enemmän: tälläkin hetkellä kirjallisuudentutkijat ovat epävarmoja, kätkeytyykö Ruotsin ensimmäisen ruotsinkielisen runoteoksen tekijän, nimimerkin Skogekär Bärbo, taakse Schering Rosenhane vai kenties hänen nuorempi veljensä Gustav. Siihen saakkahan tieteellinen kuten muukin kirjallisuus julkaistiin oppineiden kielellä, latinalla. Tämä runoteos on kirjoitettu ruotsiksi, se on ohjelmallinen ja julistuksellinen, se valittaa ruotsinkielen alhaista asemaa. Se vaatii oppineita heräämään unestaan, näyttämään, että ruotsalaiset eivät vain sodi vaan että he osaavat myös kirjoittaa omalla kielellään ja ilmaista sillä sekä sankaruutta että kauneutta ja rakkautta.

Schering Rosenhane kuoli vain 54 vuoden ikäisenä v. 1663. Avioliitostaan Beata Sparren kanssa hänellä oli 12 lasta, joista vanhin poika, Axel Rosenhane, peri Ikalaporin vapaaherrakunnan.

Axel astuu remmiin

Heti vapaaherrakunnan perittyään alkoi Axel-herra suunnitella uudistuksia. Ehkäpä siksikin että hän oli nuori mies, vasta 26-vuotias, - ainahan uusi luuta lakaisee paremmin kuin vanha. Hänellä oli myös paljon enemmän aikaa ajatella omia taloudellisia asioitaan kuin monien vaativien valtiollisten virkatehtävien rasittamalla isällään. Axel ei enempää ihmisenä kuin virkamiehenäkään noussut isänsä tasolle. Tosin hänet nimitettiin samana vuonna, jolloin hän peri vapaaherrakunnan, Svean hovioikeuden asessoriksi, eikä se ole ensinkään vähän se, mutta siihen hänen etenemisensä virkauralla sitten pysähtyi.

Axel Rosenhane ilmeisesti oli toisin kuin isänsä niitä ihmisiä, jotka helposti tekevät kaikesta arvovaltakysymyksen. Virrankoski arvelee, että Kalajoen jäyhät talonpojat eivät ehkä tukholmalaisherran mielestä osoittaneet hänelle tarpeeksi suurta kunnioitusta.

Kolme vuotta sen jälkeen kun hän oli saanut Ikalaporin vapaaherrakunnan haltuunsa, Axel-herra saapui Kalajoelle. Tämä tapahtui syyspuolella kesää 1666. Hän oli tällöin läsnä syyskäräjillä, joilla oli esillä vapaaherran lohipatoa koskeva riitajuttu.

Lohi- ja myllyriitoja

Olihan vastaavia riitoja ollut ennenkin, jo isä-Rosenhanen aikana. Niinpä hän - keskieurooppalaiseen käytäntöön vedoten - oli tahtonut rakentaa Kalajoelle suuren myllyn, jossa kaikkien talonpoikien olisi ollut jauhatettava viljansa. Järjestelmä olisi myös antanut lääninherralle mahdollisuuden kantaa talonpojilta tuntuvaa myllytullia. Mutta kalajokiset huomasivat heti, että tämä olisi heille kovin epäedullista ja asettuivat vastarintaan. He vetosivat erikoisesti pitkiin matkoihin ja niiden aiheuttamiin hankaluuksiin - ja kieltämättä myllymatka Haapajärveltä tai Reisjärveltä jokisuulle olisikin muodostunut melko hankalaksi. Ikalaporin olosuhteissa peruste tuntui painavalta, ja Schering Rosenhane, viisasta kyllä, luopui aikeesta. Samoin kävi lohiveron kanssa, jota isä-Rosehane oli aikonut ryhtyä kalajokisilta kantamaan. Hän pääsi kuitenkin osalliseksi lohista parin autiotilan, Pohjankylän Mantilan ja Etelänkylän Klemolan kautta, jotka kuuluivat hänelle.

Mutta Axel ei tyytynyt tähän vaan valtuutti pitäjänkirjuri Lohmin rakennuttamaan hänelle lohipadon kirkonkylän kohdalle, ja Lohm rakennutti, vieläpä niin pitkän että se tukki ns. kuninkaanväylän, joka aina piti jättää avoimeksi. Tästä taas seurasi, että kuninkaanväylän tarkastusmiehet purkivat padon rovasti Mathesiuksen käskystä ja hänen katsellessaan toimitusta sillalla. Tämä oli se lihava lohiriita, jota puitiin niillä käräjillä joissa oli mukana; paitsi itse vapaaherra Axel Rosenhane myös maaherra Graan. Rovasti selosti arkailematta toimiaan käräjillä, hän luotti siihen, että myös maaherra Graan tulisi puolustamaan talonpoikien etuja. Niinpä nuoren vapaaherran oli tyydyttävä siihen, että rovasti Mathesius selitti hänelle mihin asti hänen kalastusoikeutensa ulottui.

"Hänen armonsa" hallintotalo

Mutta Axel Rosenhane ei niin vain päässyt siitä ajatuksesta että Ikalaporin hallintaan pitäisi puuttua vähän lujemmin ottein jotta saataisiin järjestystä aikaan hänen toivomallaan tavalla. Niinpä hän rakennutti Kalajoelle hallintorakennuksen, joka pystytettiin Pohjankylään Änkilän luo, lähelle markkinapaikkaa. Kalajokiset joutuivat hakkaamaan metsistään hirsiä tuota "hänen armonsa" taloa varten. Millainen tuo talo oli, siitä ei liene jäänyt tarkempaa tietoa. Joka tapauksessa sen tuli muodostaa se saareke, josta oikeudenhoitoa tästä lähtien valvottaisiin, ja tietenkin siihen tarvittiin hyvä päällysmies.

Hyvä tilaisuus hallinnon uudistamiseen tarjoutui kun Kalajoen pitkäaikainen, arvovaltainen nimismies Olli Sipinpoika Laurila v. 1670 kuoli.

Nainen Kalajoen vallesmannina

Tässä yhteydessä tapahtui muuten muuan toinen erittäin merkittävä seikka, jota ei sovi noin vain sivuuttaa. Maaherra Graanin täytyi olla erittäin ennakkoluuloton ja itsenäisesti ajatteleva henkilö, muuten tuskin olisi voinut tapahtua, että hän oikeutti Laurilan lesken, Saara Pietarintyttären hoitamaan toistaiseksi nimismiehen virkaa. Saara Pietarintytär Kalajoelta lienee ollut Suomen ensimmäinen naisvallesmanni, mikä tulkoon näin naisten vuonna huomioon otetuksi.

Saara Pietarintytär oli palkannut avukseen kaksi lankoaan, ja kun olosuhteet nyt olivat tällaiset, katsoi Axel Rosenhane varmaan hetkensä tulleen.

Hän nimitti hyvin pian Olli Sipinpoika Laurilan kuoleman ja naisvallesmannin virkaan tulon jälkeen vapaaherrakunnan hopmanniksi eli päällysmieheksi Hans Burgmeister-nimisen, luultavasti saksalaissyntyisen miehen.

Burgmeister siirtyi asumaan "hänen armonsa" uuteen hallintotaloon. Hänen tärkeimpiin tehtäviinsä kuului tietenkin verojen kantaminen, ja tässä tehtävässään hän osoittautui sekä tehokkaaksi että tylyksi. Hän ryhtyi myös valitsemaan sopivampia miehiä tärkeisiin virkoihin: ensimmäinen korvattava oli luonnollisesti se naisnimismies, lisäksi hän tahtoi erottaa pitäjänkirjurin ja siltavoudin. Näissä uudistusvaatimuksissa hän vetosi yksinomaan vapaaherran käskyvaltaan.

Vedottiin kuninkaaseen

Pitäjän johtomiehet tajusivat heti, että tässä oltiin joutumassa vapaaherran armoille ja asettuivat vastustamaan mielivaltaa ennen kuin se oli alkanutkaan. He kiirehtivät ottamaan yhteyttä silloin Uumajassa asuneeseen maaherra Graaniin ja aloittivat vuosia kestäneen taistelun vapaaherraa vastaan taistelun, jonka yksityiskohtia emme tässä käy seuraamaan, mainittakoon vain että he kääntyivät asiassaan myös kuninkaan puoleen. Niinä vuosina Kalajoella pidettiin - tai ainakin yritettiin pitää - kaksia käräjiä: nimismies Saara Pietarintyttären käräjiä Marttilassa ja hopmanni Burgmeisterin käräjiä Änkilässä.

Riita kalajokisten laillisista virkamiehistä ja Axel Rosenhanen nimittämistä virkamiehistä kesti neljä vuotta eli aina vuoteen 1674 jolloin kuningas peruutti koko vapaaherrakunnan kruunulle. Tämä tapahtuma ei ollut niin suorassa yhteydessä vapaaherran ja kalajokisten välisiin riitoihin kuin se epäilemättä sillä hetkellä heistä näytti: luulenpa että moni Kalajoella piti tapahtumaa ei ainoastaan kuninkaan vaan suorastaan Jumalan puuttumisena asiain kulkuun.

Nuori kuningas Kaarle XI ajatteli kuitenkin luultavasti enemmän kruunun verotulojen lisäämistä. Hänellä oli takanaan jo v. 1655 valtiopäivillä tehty päätös, että osa aatelille annetuista läänityksistä oli peruutettava. Joulukuun 10 pnä 1674 kuningas peruutti kruunulle melkein kaikki Pohjanmaan suuret läänitykset, niiden joukossa myös Ikalaporin.

Kalajokinen kansa sai siis pitää vapautensa, mutta pientä esimakua Keski-Euroopassa niin katkerasti koetusta lääninherrojen sorrosta oli kuitenkin ehditty saada.

Annikki Wiirilinna

Lähteet:
Pentti Virrankoski: Suurkalajoen historia I
N. von Dardellin kirjoitus aikakauslehdessä Personhistorisk
Tidskrift II (1900)
Nordisk Familjebock
Henrik Schuck ock Harl Warburg: Illustrerad Svensk Litteratushistoria

Kuvatekstit:

Kalajoen vanha pitäjänsinetti.

Pohjanmaan vapaaherrakunnat 1600-luvulla prof. Eino Jutikkalan laatiman historian kartaston mukaan.

Ikalaporin vapaaherrain koti, Rosenhanen palatsi seisoo vielä tänäkin päivänä Tukholman Riddarholmenilla, nykyisin siinä toimii Ruotsin valtiokonttori. Rosenhanen palatsi sijaitsee aivan ns. kuninkaantalon naapurina, talon jossa kuninkaat asuivat ennen nykyisen linnan valmistumista.

Vapaaherra Sehering Rosenhanesta maalattua muotokuvaa säilytetään Ruotsin kansallismuseossa. Hänen poikansa Axel Rosenhanen kuvaa ei sieltä löytynyt.

Rosenhanen talon vieritse johtaa portaat ja kuja Melarin rantaan. Kujan nimi on Rosenhanen kuja ja sen varrella sijaitsee muuten Ruotsin virallinen korkeuspiste.

Suurvalta-ajan loistoa, komeudenrakkautta ja mahtipontisuutta tuntuu henkivän tämä Rosenhanen palatsin oikeanpuoleisen siipirakennuksen pääty.

Ei palellut tynkäläisen Esko Juhonpoika Hihnalan päätä kun hän kävi tästä ovesta sisään. Matkusti näet varta vasiten Tukholmaan kantelemaan vapaaherra Schering Rosenhanelle tämän omaa voutia sekä kirkkoherra Mathesiusta vastaan. - Olisipa mielenkiintoista rekonstruoida Eskon ja vapaaherran kohtaaminen.

Tuttu nimi katukilvessä

Näköala, joka avautuu astuttaessa ulos Rosenhanen palatsista: Birger Jaarlin patsas ja Riddarholmenin kirkon torni. Ylevät olivat näkymät Ikalaporin vapaaherroilla.