Erikssonin veljekset ja heidän maanpakomatkansa 1

Keskipohjanmaa 12.12.1971

Jos voisimme pyyhkäistä pois näiden tapausten päälle kasautuneen ajan - kaksi ja puoli vuosisataa - niinkuin tomu pyyhkäistään vanhan taulun päältä, joka on lojunut kellarikomerossa ties kuinka kauan, olisi edessämme elämäntäysi, tuore, värikäs, mehevä ja draamallinen näytelmä. Näytelmä josta ei puutu komiikaa enempää kuin dramatiikkaakaan, ei jännitystä eikä seikkailua, ei syvällisiä pohjavirtoja eikä pieniä polveilevia pintaväreitä.

Näytelmän päähenkilöt ovat kaksi kälviäläistä papin poikaa, Jaakko ja Eerik Eriksson sekä heidän ympärilleen muodostunut uskonnollinen piiri. Erikssonien mielipiteet poikkeavat niin suuresti vallitsevasta käsityksestä, että he hyvin pian joutuvat ristiriitaan ympäristönsä, ennen muuta kirkollisten piirien kanssa. Asiat kärjistyvät niin, että Erikssonin veljekset lopulta hovioikeuden päätöksellä, jonka kuningas vahvisti, karkoitetaan maasta. Huomattavan suuri kannattajien joukko, yli 60 henkeä, seuraa heitä maanpakoretkelle, joka suuntautuu Tukholman kautta Tanskaan, Hollantiin ja Saksaan ja kestää 11 vuotta.

Kirkkohistoriallisesti Erikssonin veljesten mystillis-separatistinen liike ja heidän maanpakomatkansa on erittäin merkittävä, he ovat nimittäin ainoat ihmiset, jotka koskaan on Suomesta karkoitettu uskonnollisista syistä. Kirkkohistoria on juuri se "kellari", missä Erikssonin veljeksiä koskevat asiat ovat säilyneet tallessa. Vielä löydettävissä olevan aineiston perusteella on teologian tohtori Sakari Loimaranta kirjoittanut tutkimuksen "Erikssonien mystillisseparatistinen liike vuoteen 1745". - Artikkelisarjassa, joka tänään aikaa, käytetään pääasiassa tri Loimarannan keräämiä tietoja mutta myös muuta materiaalia ja havaintoaineistoa.

Kumpulasta lähdettiin sotaa pakoon

On kuviteltava ison vihan aikaisia kylmiä talvia ja ankeita aikoja. Miehet olivat sodassa, pakko-otot olivat köyhdyttäneet kansan, kauppa ja merenkulku samoin kuin vähäinen maanviljelys ja karjanhoito olivat lamassa, vain naiset, lapset ja vanhukset kotona, väsymyksen ja puutteen ahdistamina.

Kun vihollisjoukot lähestyivät Pohjanmaata, antoi kuningas käskyn, että asukkaiden, kaikkien jotka kynnelle kykenivät, oli lähdettävä vihollisen tieltä niin että se tullessaan löytäisi aution maan.

Suurin osa sivistyneistöä lähti myös Kokkolasta ja sen ympäristöpitäjistä. Matka suunnattiin Ruotsin puolelle, kuka maitse, kuka meritse.

Myös Kälviän Kumpulan pappilassa oli lähtöhetki käsillä. Raskaasti huoaten, mutta Jumalan armoon turvaten valmistautui sokea pappivanhus, Ericus Essevius matkaan kahden tyttärensä ja vävynsä kanssa. Molemmat pojat, Jaakko ja Eerik, olivat sodassa. Pakomatka suuntautui Luulajaan, jossa pappivanhus kuoli muutamia vuosia myöhemmin, eli v. 1715, hänet on haudattu Luulajan kirkkoon. Hänen vaimonsa Brita Holmia oli kuollut juuri ennen sodan syttymistä, ja hänet on haudattu Kälviän kirkkoon.

Nämä aviopuolisot, jotka joutuivat haudan lepoon niin kaukana toisistaan, saattoivat tuskin eläessään aavistaa millaisiin vaiheisiin joutuisivat vuorollaan heidän lapsensa, Jaakko, Anna, Erik ja Margareta Essevius, joista tyttäret näyttävät myöhemminkin käyttäneen isänsä latinalaisperäistä sukunimeä: isä oli kotoisin Ähtävältä, jonka ruotsinkielinen nimi Esse muunnettiin yliopistossa Esseviukseksi. Pojat, Jaakko ja Erik, näyttävät sen sijaan hyvin varhain siirtyneen käyttämään sukunimenään Erikssonia.

Neljä sisarusta

Koska näillä sisaruksilla on hyvin keskeinen sija kertomuksessa, heistä muutama sana.

Vanhin sisaruksista oli Jaakko, syntynyt 1689 ja käynyt sittemmin koulua, koska on merkitty Turun Yliopiston kirjoihin ylioppilaaksi v. 1707, mutta Åbo Akademin vanhoissa oppilasluetteloissa ei ole merkintää siitä, missä tiedekunnassa hän on opiskellut. Hänen nimeään ei näy oppilasluetteloissa enää vuoden 1708 jälkeen eikä ole tietoa siitä, missä hän on viettänyt nämä vuodet ennenkuin liittyi vapaaehtoisena armeijaan tammikuussa 1713, mutta on hyvin mahdollista, että hän on tuon ajan opiskelijain tapaan ollut kotiopettajana jossakin.

Jaakko Eriksson joutui palvelemaan eräässä valtakunnan arvokkaimmista rykmenteistä, Hänen Kuninkaallisen Majesteettinsa Henkirakuunarykmentissä, jossa kahden palvelusvuoden jälkeen kohosi kersantiksi, sitten pian vääpeliksi ja joitakin aikoja myöhemmin hänet korotettiin upseeristoon, kornetiksi. Kornetti Erikssonina hänet myöhemmin yleensä tunnetaan. Hänen mainitaan olleen upseerina "taitava ja kykenevä". - Rykmentti majaili pitkät ajat Länsi-Göötanmaalla mutta joutui sodan loppuvaiheessa osallistumaan kovaonniseen Norjan retkeen ja käymään taisteluita Etelä-Norjassa. Myöhemmin komppania oleskeli Jönköpingissä, sieltä Jaakko Eriksson komennettiin Suomeen Maskun komppaniaan.

Viisi vuotta nuorempi Erik Eriksson ei ollut saanut yliopistosivistystä kuten vanhempi veljensä. Hän liittyi armeijaan samoihin aikoihin kuin Jaakkokin ja näyttää ilmeiseltä, että veljekset palvelivat samassa kuninkaallisessa henkirakuunarykmentissä. Erik kohosi kersantiksi asti, joskus häntä mainitaan myös vääpeliksi. On mahdollista, että hän armeijasta erotessaan on saanut vääpelin arvon.

Jaakon jälkeen seuraavaksi vanhin sisaruksista oli kuitenkin v. 1691 syntynyt Anna, joka jo 14-vuotiaana avioitui isänsä apulaisen, pastori Nils Hammarin kanssa. Kun perhe lähti maanpakomatkalle, oli Hammareilla mukanaan myös kaksi pientä tytärtään. Tiedetään näiden vuosien muodostuneen perheelle erittäin vaikeiksi köyhyyden ja monien sairauksien tähden: paitsi että vanha Ericus Essevius kuoli matkan vaivoihin menehtyi sen kestäessä myös nuori vävy, pastori Nils Hammar. Hammarien vanhempi tytär jäi sairaloiseksi elämänsä loppuun saakka, mutta säilytti kuitenkin henkensä kuten perheen muukin naisväki. Margareta, Esseniuksen sisaruksista nuorin, oli sodan syttyessä parikymmenvuotias. Anna lapsineen ja Margareta jäivät hyvin turvattomaan asemaan, heidän tiedetään oleskelleen Luulajan jälkeen Norrköpingissä ja sitten parisen vuotta Tukholmassa. Pakomatkalle lähdettäessä oli otettu mukaan niin paljon omaisuutta kuin suinkin mahdollista, mutta sen kestäessä kaikki omaisuus oli huvennut. Mukaan oli otettu myös Kälviän kirkon kalleudet: hopeakannu, kullattu kalkki, kaksi messukasukkaa ja Gezeliuksen raamattuteos, jotka myös menivät ja joista myöhemmin pitkään käräjöitiin.

Siihen aikaan oli hyvin tavallista, että papit hankkivat itselleen maatiloja, niinpä Ericus Esseviuskin oli hankkinut Pernun ja Penttilän talot, joilla harjoitettiin sekä maanviljelystä että tervanpolttoa. Sen lisäksi Essevius harjoitti laivanrakennusta ja tervakauppaa Tukholmaan monien muitten rannikon asukkaitten tapaan.

Köyhä Kälviä

Eivät olleet olot Kälviälläkään häappöset Esseviusten alkaessa palailla maanpaosta ja sodasta. Koska isä-rovasti oli kuollut pakomatkan aikana ei heillä tietenkään ollut enää mitään asiaa Kumpulan pappilaan, niinpä he asettuivat isältä perimälleen Penttilän tilalle, joka oli ollut autiona koko sodan ajan: Penttilän karjakin oli pantattu pakomatkan kestäessä. Mutta niin oli laita ympäristössäkin, suurin osa Kälviän taloista oli autiona, jälellä oli vain viitisenkymmentä "savua", jotka joten kuten pystyivät papinveronsa maksamaan.

Köyhyys oli suuri joka puolella. Kirkkokin oli niin huonossa kunnossa että siellä tuskin saattoi kävellä: lattiat olivat vinossa ja lahonneet, samoin saarnastuoli; ainoa jälellä oleva kirkonkalleus oli kullattu ehtoollislautanen.

Ensimmäisinä sodan jälkeen saapuivat Penttilään ilmeisesti, Margareta, sekä Anna lapsineen. Jouluksi 1722 saapuivat kotiin myös pojat, Jaakko ja Erik - pitkien poissaolovuosien jälkeen. Arvata saattaa, että Penttilässä vietettiin niukka, mutta varmaankin ikimuistoinen joulu, ja että kerrottavaa kaikesta koetusta riitti. Ulkonaisten kokemusten ja kohtaloiden ohella riitti keskusteltavaa myös henkisistä ja hengellisistä kokemuksista.

Ajan uskonnollinen tausta

Kirkossa tämä aika oli edelleen ns. puhdasoppisuuden aikaa. Kirkon asema kansan keskuudessa oli hyvin keskeinen ja dominoiva, siitä oli tullut paitsi johdattaja hengellisissä asioissa myös kansan kasvatuslaitos. Voidaan sanoa, että sen edustama uskonnollisuus oli jossakin määrin kaavoittunut. Niinpä jo ennen isoa vihaa oli havaittavissa merkkejä siitä, että kaivattiin syvempää hengellisyyttä ja herätyskristillisyyttä. Uskonnollinen individualismi alkoi astua ihmisten tietoisuuteen. Yhä useammat vaativat, että yksilön tuli saada ajatella itsenäisesti myös uskonnollisista kysymyksistä, ja että hänen oli myös itse kannettava edesvastuu Jumalan edesä, siihen ei sittenkään riittänyt pelkästään kirkon opinkappaleiden turvassa kulkeminen.

On mahdollista että Jaakko Eriksson oli jo Turun-vuosinaan, opiskellessaan yliopistossa ja mahdollisesti Turun seudulla kotiopettajana toimiessaan, tutustunut näihin ajatuksiin. Hän oli ehkä tavannut yltiöpietistejä, jotka kiihkeästi ja jyrkästi vaativat parannusta, jonka piti olla ytimiinkäypä ja ehdoton. He uskoivat Hengen sisäiseen valoon, hylkäsivät sakramentit ja ripin ja vaativat että maailma oli hylättävä kieltäymyksessä, samoin "jumalattomat papit". Tunnetuimmat yltiöpietistit olivat Lauri Ulstadius ja Peter Schäfer joista ensin mainittu kerran Turun tuomiokirkossa keskeytti papin saarnan vastaväitteillään ja huudollaan, että kirkko on "Baabelin portto".

Näihin aikoihin alettiin maassamme lukea saksalaista pietististä kirjallisuutta, Speneriä, Arnoldia, Tuomas Kempiläistä. Näiden ohella sai jalansijaa myös mystiikka, jota löytyi ennenkaikkea Böhmen, Bromleyn ja Johan Pordagen teoksista. Mystikot kasvattivat pietistien mielialaa sisäisesti kiihkeämmäksi samaan aikaan heidän keskuudessaan alkoi ilmetä vetäytymistä syrjempään kirkosta.

Tämä sama kehitys on havaittavissa myös Erikssonin veljeksissä. Uskonnollisten mielipiteittensä takia heidän arvellaan eronneen myös armeijasta ja asettuneen Kälviälle puuhaamaan hiljaisesti kaupan ja maanviljelyksen parissa. Mystikkojen vaikutus kasvoi nopeasti kaikkialla ja kerrotaan, että 1730-luvulla oli joka puolella maata mietiskelyä ja hiljaista rukousta harrastavia piirejä.

Erikssonin veljekset eivät siis suinkaan olleet ainoita ihmisiä, jotka suhtautuivat kirkkoon arvostelevasti ja lukivat mystikkoja. Johtui vain olosuhteista ja ehkä heidän luonteenlaadustaan, että tapaukset heidän kohdallaan muodostuivat niin poikkeuksellisiksi.

Hiljaiseloa Penttilässä

Ensimmäiset vuodet sodan jälkeen sujuivat Kälviällä rauhallisesti, Penttilässä kuten muuallakin tehtiin lujasti töitä, niin lujasti kuin mihin maatöihin tottumaton ja osaksi sairaloinen talonväki pystyi. Oman väen lisäksi Penttilässä oli ainakin kaksi piikaa ja kaksi renkiä, joista toinen, Simon-niminen oli myös ollut maanpakomatkalla ja oli jonkin verran raihnainen.

Penttilän väki jatkoi isän aikana aloitettua Tukholman kauppaa, laivoilla vietiin pääkaupunkiin tervaa ja muuta kauppatavaraa sekä maantuotteita, ja vähitellen saatiin myös pellot viljelykseen sekä uusi karja kasvatettua.

Penttilän talo oli pitäjän keskeisimpiä, kaiken lisäksi se oli kestikievari, joten vieraita kävi paljon. Kuten tiedetään, uutiset ja tiedot maailman tapahtumista kulkivat tuohon aikaan suureksi osaksi matkustajien välityksellä, mutta myös vilkkaat yhteydet Tukholmaan pitivät Penttilän väkeä ajan tasalla.

Kaikesta päättäen Penttilän väki eli ahkeraa, toimeliasta elämää ja suhtautui ympäristöönsä myönteisesti, niinpä heidän puoleensa käännyttiin varsinkin sairaustapausten sattuessa, siitä on jäänyt montakin merkintää asiakirjoihin, mm. että Penttilän naisväki on hoitanut nimismies Karlingin kipeää silmää.

Näinä vuosina tapahtui perheessä muutamia muutoksia: Jaakko-veli -meni vuonna 1724 naimisiin nimismies Westmanin Margareta-nimisen tyttären kanssa. Näin talossa olisi ollut kaksi Margareta Eriksson-nimistä naista, ellei samoihin aikoihin veljesten nuorin sisar Margareta olisi solminut avioliittoa. Hän avioitui Vaasan triviaalikoulun rehtorin maisteri Jakob Viikarin kanssa. Tästä avioliitosta ei kuitenkaan tullut kestävää, se päättyi siihen aikaan peräti harvinaiseen avioeroon, mutta siitä myöhemmin.

Kaikkein eniten Penttilän väki lienee kuitenkin poikennut ympäristöstään oppineisuutensa vuoksi. Penttilässä luettiin erittäin paljon, Jaakko-veljen tiedetään osanneen myös latinaa, ja Raamattua Penttilässä luettiin alkukielellä.

Kälviän kirkkoherrana toimi Erikssonin sisarusten isän jälkeen Erik Falander, Kokkolan kirkkoherran Jakob Falanderin poika. Penttilän väen ja pappilan väen suhteet olivat ainakin alkuvuosina jokseenkin hyvät, tavattaessa pysähdyttiin pakisemaan kaikista maailman asioista, mutta sen suurempaa kanssakäymistä ei pappilan ja Penttilän väen välillä kuitenkaan koskaan ollut.

Vuosien vieriessä pantiin kuitenkin merkille yhtä ja toista. Esimerkiksi se, että vaikka Penttilän väen penkki sijaitsi kuorissa heti pappilan penkin takana, he saattoivat kirkossa käydessään jäädä oven suuhun. Toisinaan he jäivät mielenosoituksellisesti eteiseen.

Pahinta oli kuitenkin se, etteivät Penttilän sisarukset - ainakaan kaikki - käyneet enää lainkaan ehtoollisella. Tuohon aikaan näet pidettiin ehtoollisen viettoa kristillisyyden harjoituksen ehkä tärkeimpänä muotona ja ajan tavan mukaan siihen osallistuttiin useita kertoja vuodessa. Seurakunnan kirkkoherra ei voinut olla huomaamatta tätä seikkaa.

Ensimmäinen ukkosenjyrähdys

Tammikuun 13 päivä v. 1725 oli ainakin Penttilän väelle paha päivä. Silloin näet saapui piispa Herman Witte Kälviälle pitämään piispantarkastusta.

Herman Whitte oli opiskellut lutherilaisuuden kehdossa, Wittenbergin yliopistossa jossa sittemmin oli toiminut myös opettajana. Hän oli oppinut herra ja paljon maailmaa nähnyt mies, teologian tohtori, entinen Saarenmaan superintendentti, entinen hovisaarnaaja Tukholman kuninkaankaupungissa ja sitten Turun piispa. Hänet tunnettiin nimenomaan pietisminvastaisista mielipiteistään ja - kuten nykyisin sanottaisiin - korkeakirkollisuudestaan.

Piispantarkastuksen yhteydessä katsoi kirkkoherra Falander välttämättömäksi ottaa esille myös Penttilän väkeä koskevan asian. Niinpä hän tarkastuksen yhteydessä julkisesti tiedusteli piispalta, miten oli meneteltävä kornetti Jaakko Erikssonin ja hänen vaimonsa ja veljensä suhteen, jotka olivat olleet pois ehtoolliselta enemmän kuin vuoden.

Tämän ilmiannon ymmärtää sitäkin paremmin kun tiedetään, että piispa Witte kohta Suomeen tultuaan oli saanut kuulla Eriksonneista ja heidän "harhaoppisuudestaan". Falanderin virkaveljet olivat myös olleet sitä mieltä, että asia oli nyt otettava esille.

Ilmianto oli siis tehty, ja sen johdosta kutsui piispa Jaakko Erikssonin - joka siis ilmeisesti osallistui tarkastusjumalanpalvelukseen - heti jumalanpalveluksen jälkeen pappilaan.

Siitä hetkestä voisi näytelmä alkaa:

Kohtaus Kumpulassa

Kumpulan pappilan kansliapöydän ääressä ovat piispa Herman Witte ja hänen kanssaan tarkastusta pitämään saapuneet herrat, professori John Haartman ja rovasti Erik Cajanus, notaari C. Melartopaeus sekä Kälviän seurakunnan kirkkoherra Erik Falander. Toisella puolen huonetta seisoo kornetti Jaakko Eriksson yksin.

- Mistä johtuu, että te Jaakko Eriksson, olette ollut niin kauan poissa ehtoolliselta? kysyy piispa.

- Herra Piispa, asia on niin että olen joutunut sekaantumaan erinäisiin oikeusjuttuihin ja minusta tuntuu, että nämä asiat häiritsevät minua siinä määrin etten katso voivani tulla Herran pöytään sovittamattomalta sydämellä.

- No, miten on, Jaakko Eriksson, voitteko edes rukoilla Isä meidänrukousta joka päivä?

- Kyllä sen kuitenkin teen.

- Mutta tehän olette oppinut mies, kornetti Eriksson. Tuleehan teidän toki käsittää, että asiat vain riitelevät, eivät miehet. Te voitte - ainakin sydämessänne - antaa anteeksi ja olla henkilön ystävä vaikka olettekin asian vihollinen. Tämän syyn ei todellakaan tarvitse estää teitä saapumasta ehtoolliselle. Tulkaa siis muun seurakunnan mukana.

- Kiitän neuvostanne, Herra Piispa, ja lupaan ojentautua tämän mukaan.

_ _ _

- Kohtaaminen päättyi tähän ja Jaakko Eriksson asteli pappilasta Penttilään. Kaikki sujui siis ulkonaisesti rauhallisesti ja korrektisti, mutta keskustelu jäi lyhyeksi ja jokseenkin muodolliseksi. Syvempää mielipiteittenvaihtoa ei syntynyt, mutta ei myöskään yhteentörmäystä, koska Jaakko Eriksson väisti hiukan. Ehkäpä hän tunsi tässä tilaisuudessa vastassaan liian suuren ylivoiman, ja halusi vaihtaa taistelukenttää. Mutta läsnäolijoille tuskin jäi epäselväksi, että siinä seisoi vastakkain kaksi voimakasta persoonaa, joiden mielipiteet kävivät jyrkästi ristiin.

Jaakko Erikssonin väistöliikettä seurasi jo seuraavana päivänä uusi yhteydenotto: Penttilästä tuotiin pappilassa asuvalle piispa Wittelle kirje, jossa Jaakko Eriksson pyysi piispalta otetta tarkastuspöytäkirjasta "saadakseen laajemmin esittää kantansa tästä asiasta". Nähtävästi hän halusi tehdä sen kirjallisesti.

Piispa Wittellä oli kuitenkin oma näkemyksensä asioista. Hän katsoi ikäänkuin itsestään selväksi, että kaikki kirkollinen opetus tulee ylhäältä päin ja että seurakunnan on siihen tyydyttävä. Hänen mielestään oli täysin tarpeetonta kallistaa korvaansakaan maallikkojen taitamattomille mielipiteille uskonnollisissa kysymyksissä. Niinpä hän ei suinkaan määrännyt lähetettäväksi Erikssonille hänen pyytämäänsä pöytäkirjanotetta vaan käski Falanderin kehoittaa Erikssonia vain ojentautumaan sen mukaan kuin hänelle juuri eilen oli sanottu.

Ei kumma, vaikka Erikssonille jäikin tästä hänen elämänsä ensimmäisestä ja ainoasta kohtaamisesta Suomen kirkon korkeimman edustajan kanssa kaikkea muuta kuin miellyttävä muisto. Piispa oli selvästi antanut ymmärtää, ettei hän tahtonut kuulla mitään selityksiä, vielä vähemmän antautua luottamukselliseen keskusteluun. Piispa tuntui epäilemättä hänen mielestään ankaralla ja määräävältä, kenties suorastaan tylyltä.

Seurauksena tästä olikin, että Erikssonit tämän jälkeen lopettivat kirkossakäynnin kokonaan. Myös suhteet Falanderiin katkesivat lopullisesti.

(jatkuu viikon kuluttua)

Annikki Wiirilinna

Kuvatekstit:

Jaakko[,] Eerik[,] Anna [ja] Margareta [piirros]

Tämä tapahtui tammikuun 13 päivänä 1725 Kumpulan pappilassa. Vasemmalla oven suussa seisoo Jaakko Eriksson, joka on kutsuttu vastaamaan ehtoolliselta pois jäämisestään. Sitten professori Haartman, istumassa piispa Witte ja rovasti Cajanus, heidän välissään seisomassa Kälviän Falander ja oikealla notaari. [piirros]