Otto Draken muistelmia I : Lapsuusvuodet Länsi-Kirkkokadun käsityöläiskodissa

Keskipohjanmaa 2.10.1982

"Kesällä 1847 tuli setä Casen kotiin kolmivuotiselta matkaltaan. Laiva tuli suolalastissa ja purki lastin Ykspihlajan satamassa. Nyt meille pojille koitti iloiset ajat. Saimme kaiket päivät olla laivalla ja siellä me voimme hyvin kuin prinssit. Setä Casenilla oli mukanaan suuret määrät harvinaisia etelän hedelmiä joilla meitä runsaasti kestittiin, myös miehistö oli herkuilla hyvin varustettu, he olivat vieraanvaraisia kuten merimiehet aina ja jakoivat meille auliisti antimiaan. Meillä oli harvinainen ilo kiipeillä takilassa ja köysistössä, saimme myös kaikilta myrskyiltä suojatulla satama-alueella soudella ympäriinsä kalastaen ja etsiskellä merilintujen munia. Ne neljä-viisi viikkoa, mitkä ‘Adonis’ viipyi Ykspihlajan satamassa, olivat elämäni onnellisimpia ja iloisimpia aikoja. Ilo oli niin häiriintymätöntä kuin vain harvoin ihmiselämässä on mahdollista, ei ollut huolia, eivät edes läksyt mieltä vaivanneet, kaikki oli valoisaa ja hauskaa ja jännittävää."

Kuten lukija hyvin arvaa tällaisia asioita ei ole voinut tapahtua tämän vuosisadan lapsille, mutta tuo kaikki oli mahdollista vielä viime vuosisadan kokkolalaispojille, ainakin Otto Drakelle (1841-1911) ja muutamille hänen tovereilleen.

Kovin vähän ovat menneitten vuosisatojen kokkolalaiset jättäneet kirjallista perintöä edes päiväkirjojen tai omakohtaisten muistiinpanojen muodossa, siksi Otto Draken muistelmien löytyminen ja julkistaminen onkin iloinen asia. Noin vuosi sitten Kokkolan kaupunginkirjasto sai vastaanottaa Otto Draken muistelmat ruotsinkielisillä, kuten ne alkujaan on kirjoitettu: suomennoksen sain haltuuni Otto Draken sisaren jälkeläiseltä suoraan alenevassa polvessa, nim. ruustinna Mirjam Salovaaralta, joka asuu Pieksämäellä. Hän on tehnyt suomennostyön jotta nimenomaan Oton kotikaupungin asukkaat laaemminkin voisivat tutustua viime vuosisadan elämäntyyliin, ihmisiin ja tapauksiin kaupungissamme, ihan tavallisen kaupunkilaisen näkökulmasta katsottuna.

Muistelmissaan Otto Drake aluksi esittelee isänsä, äitinsä ja sisaruksensa. Isän kohdalla erikoista mielenkiintoa herättää se, että hänen nuoruus- ja oppivuotensa sattuivat juuri Suomen sodan aikaan:

"Pietarsaaressa syntynyt isäni oli Suomen sodan alkuaikoina kasvattina ja asiapoikana eräässä perheessä Kokkolassa. Kun Suomen armeija oli ensimmäisellä marssillaan pohjoiseen päin, asui tämän perheen luona eräs heidän sukulaisensa, Ruotsin ratsuväen kapteeni Charpentier. Isänikin valtasi sotainnostus ja hän pyysi päästä kapteenin mukaan, mutta kapteenin mielestä isäni oli aivan liian nuori ottaakseen osaa sotaan. Kun Ruotsi-Suomen armeija Siikajoen taistelun jälkeen marssi takaisin etelään päin, majoittui sama kapteeni Charpentier jälleen isäni isäntäväen luo. Ja jälleen isäni toisti pyyntönsä saada seurata kapteeni Charpentieria sotaretkelle. Tällä kertaa kapteeni suostui, ja niin silloin 17-vuotias isäni sai seurata kapteeni Charpentieria hänen sotilaspalvelijanaan, niinpä hän oli mukana kaikissa Adlercreutzin armeijan vaiheissa ja seurasi sitä Uumajaan asti, jossa armeija hajoitettiin. Siinä vaiheessa isäni meni Uumajassa sepän oppiin, ilmeisesti heti alkuun lukkosepän oppiin. Mutta hän ei viihtynyt Uumajassa vaan kaipasi jatkuvasti kotiin: erään toisen suomalaisen kanssa hän lähti jalkaisin kiertämään Pohjanlahtea, ja niin pojat saapuivatkin Tornion kautta Kokkolaan, tämä tapahtui joko vuonna 1810 tai 1812 ilman sanottavampia kommelluksia."

Otto Draken isä oli siis lukkoseppä Sven Nils Drake, jonka rakennuttama talo Länsi-Kirkkokatu 20 seisoo tukevasti paikallaan tänäänkin. Ja mikä merkillisintä: lukkosepän itsensä omakätisesti takomat messinkiset lukot talon jokaisessa ovessa ovat edelleen toimivia, kauniita katsoa ja hyviä tarttua. Jokaiseen lukkoon on oma avain ja sen lisäksi on olemassa yleisavain, jota talon kaikki lukot tottelevat. Abloy-systeemi ei siis ole ollenkaan ideana niin uusi kuin saattaisi luulla, siihen aikaan se vain toteutettiin käsityönä. - Siinä talossa ovat ilmeisesti syntyneet miltei kaikki lukkoseppä Sven Nils Draken ja hänen vaimonsa Maria Elisabeth Gyllanderin 12 lasta, joista 6 eli aikuisikään: ensimmäisestä aviostaan Sven Nils Drakella oli lisäksi yksi lapsi.

Kun Sven Nils Draken piti alkaa harjoittaa ammattiaan lukkoseppänä Kokkolassa, oli hänellä sen ajan tavan mukaan oltava takuut siitä, että hän pystyy selviytymään viiden vuoden veroista. Hänen puolestaan meni takaukseen kauppaneuvos Joachim Donner. Mutta perheitten välillä oli muutakin yhteistoimintaa: mm. Donnerit olivat Sven Nils Draken vanhimman pojan kummeja.

Kissankolon kautta maailmalle

Mutta antakaamme Oton kertoa. Hänen joka tuli maailmaan sarjan viidentenä.

"Ensimmäinen asia minkä muistan tapahtui ollessani suunnilleen kolmen vuoden iässä. Leikin yksin kotini pihalla kun kuulin viereisestä pihasta iloisia lasten ääniä. Korkea lankkuaita erotti meidän alueemme kapteeni Casenin pihasta. Aidassa oli isän pajan nurkalla pieni tukittu portti, johon oli sahattu kissankolo. Kun huomasin kolon, päätin tunkeutua sen läpi nähdäkseni kenellä siellä oli niin hauskaa. Yritys onnistui ja niin löysin itseni puutarhasta, joka minusta tuntui hyvin suurelta. Puutarhan yhdellä sivulla oli humalamaja ja sen vieressä suuri pihlaja, joka jakautui kolmeen haaraan muodostaen kolme mukavaa istuinpaikkaa. Kahdessa pihlajan haarassa istuivat kapteeni Casenin pojat, Julius, joka oli suunnilleen minun ikäiseni ja Janne, pari vuotta vanhempi. Menin puun luokse, eikä minua tarvinnut kahta kertaa kutsua ennenkuin istuin pihlajan kolmannen haaran päällä. - Näin solmiutui ystävyys lapsuustoverieni kanssa, ja se leikki, joka silloin aloitettiin, jatkui päivittäin 7-8 vuoden ajan. Sopu oli poikkeuksellisen hyvä: vain kerran muistan kiukustuneeni Juliukselle kun hän ei eräänä iltana jakanutkaan suurta ja herkullista voileipäänsä minun kanssani niinkuin tavallisesti oli tehnyt. Silloin läksin suuttuneena kotiin ja huusin: "Julle-Pulle". - Seuraavana päivänä palasin Casenille vähän häpeissäni, ja kaikki oli unohdettu.

Kuinka kauan leikimme tuon ensivierailuni aikana, en tiedä, mutta varmaan tulostani oli kulunut hyvänlainen aika kun rouva Casen tuli puutarhaan ja sai selville mitä kautta olin tullut, hän aavisti että minua ehkä jo kovastikin kaivattiin lankkuaidan toisella puolen. Niinpä hän lähetti sanan äidilleni ja pyysi samalla, että saisin vielä leikkiä hänen poikiensa kanssa.

Kotonani oli todella ollut sillä aikaa suuri hälinä, minua oli haettu kaikista mahdollisista paikoista, jopa rakennuksemme alla olleesta kaivosta. Vasta sitten kun rouva Casenin viesti tuli, etsiminen lopetettiin. - Siitä päivästä lähtien olin joka päivä Casenilla, niin että Sofia-sisareni alkoi nimittää minua Casenin lampuodiksi...

Kapteeni Casen purjehti siihen aikaan kauppias Hongellin Adonis-nimisellä aluksella, vähää ennen ensivierailuani hän oli ollut kotona käymässä ja lähtenyt sitten taas kolme vuotta kestävälle matkalle, tällä kertaa hän oli ottanut mukaansa laivaan vanhimman poikansa Gustafin. Rouva Casen, joka ei tehnyt eikä ottanut vastaan vierailuja, oli enimmäkseen vain kotonaan kahden pikkupoikansa kanssa. Hänelle oli mieluista, että kävin leikkimässä, ja minusta tuli pian hänen suosikkinsa.

Niin kuluivat elämäni ensi vuodet iloisissa viattomissa leikeissä. Ainoa joka joskus varjosti onneani oli sisareni Sofi, joka pienestäkin syystä hankki minulle selkäsaunan isän kädestä. Vältin sen usein kiipeämällä aidan yli Casenille (kissankolo tuli pian liian pieneksi), jossa viivyin kunnes vaara oli ohi, eikä minun siellä tarvinnut nähdä nälkää eikä janoa, siitä piti huolen rouva Casen, jota nyt sain sanoa Moster Caseniksi."

Kapteeni Casenin onnettomuus

Kun kapteeni Casen sitten kotiutui Adoniksen kanssa siltä kolmivuotiselta matkalta, kokivat pojat alussa kerrotun kesän ihanuudet Ykspihlajan satamassa. "Mutta niin pian kuin alus oli lastattu, lähti setä Casen taas pitkälle matkalle. Sen hän teki nyt raskain mielin hän oli nimittäin edellisellä matkalla menettänyt oikean kätensä. Hän oli Kööpenhaminan satamassa olleiden muutamien muiden suomalaislaivojen kapteenien kanssa viettänyt jotakin keisarillista nimipäivää. Päivän kunniaksi piti ampua kunnialaukauksia aluksella olleella tykillä. Kun kapteeni Casenin piti laukaista kanuuna, se räjähti ja raudansirpale vei häneltä käden. Pahinta kuitenkin oli se, että hänen näkönsä oli alkanut heikentyä, eivät auttanet edes parhaat lääkärit joiden luona hän kävi ulkomailla. Jo edellisellä matkalla hän oli voinut vain suurennuslasin avulla lukea ja kirjoittaa. Ellei hänellä olisi ollut poikaansa Gustafia ottaa mukaansa, hän tuskin olisi voinut tehdä enää yhtään merimatkaa. Pahat aavistukset toteutuivat: parin vuoden kuluttua hän tuli viimeiseltä merimatkaltaan kotiin aivan sokeana.

Otto oppii lukemaan

Muutamia viikkoja kapteeni Casenin viimeisen lähdön jälkeen kun taas kerran menin Caseneille, istui Moster Casen pöydän ääressä opettamassa Juliusta lukemaan. Hän kysyi, haluaisinko minäkin oppia, ja kun sanoin haluavani, hän käski minun mennä pyytämään äidiltäni aapista että voisin hänen avullaan oppia. Kirja hankittiin ja lukeminen alkoi.

Moster oli hyvä opettaja, ja kun vielä oli jälellä sedän tuomia hedelmiä, hän palkitsi niillä parhaiten selviytyneen. Juliuksen ja minun välille kehkeytyi tietenkin kiihkeä kilpailu, joka edisti oppimista.

Yleisiä pienten lasten kouluja ei tuohon aikaan ollut, mutta useat vanhemmat rouvat ja mamsellit antoivat opetusta ensi alkeissa. Kun olimme oppineet lukemisen alkeet, Julius pantiin oppiin leskirouva Krankin luo ja minut mamselli Johanna Söderströmille. Vaikka olimme eri kouluissa, kilpailimme edelleen Juliuksen kanssa, siksi kai etenin sellaista vauhtia ettei mamselli Söderströmillä enää vuoden kuluttua ollut minulle opetettavaa. Niinpä minut syksyllä 1848 pantiin alempaan alkeiskouluun - en ollut silloin vielä täyttänyt 7 vuotta.

Koulu käsitti kolme luokkaa, joista ensimmäinen oli jaettu kolmeen osastoon (divisioner). Alimmalla osastolla luettiin vain katekismusta sekä opetettiin kirjoituksen ja laskennon alkeita, tämän osaston läpäisin jo ensimmäisellä lukukaudella. Toisella ja kolmannella osastolla luettiin raamatun- ja yleistä historiaa, maantietoa ja ruotsin kielioppia. Myös näillä osastoilla meni minulta kaikki hyvin lukuunottamatta kielioppia, jonka oppimiseen minulta peräti puuttui halua. Sen sijaan maantieto ja historia olivat kiinnostavia, eikä laskeminenkaan tuntunut vaikealta. - Tuohon aikaan arkkipiispa Bergenheim kävi koulutarkastuksella Kokkolassa ja kuulusteli minuakin, kuulustelu koski Suomen historiaa, ja kesti aika pitkään. Sen jälkeen hän antoi minulle lahjaksi saksankielen kieliopin.

Ala-alkeiskoulussa oli tuohon aikaan toisena opettajana maisteri Appelberg, joka piti minusta kovin, jopa niin että minun piti olla hänen kanssaan vapaa-aikoinakin ja seurata häntä hänen kalamatkoilleen. Tästäkö johtui että tulin liian tutuksi, menetin kunnioitukseni häntä kohtaan, ja kun ei enää ollut Juliusta, jonka kanssa kilpailla, laiskistuin kovin ja tulin usein kouluun ilman että olisi katsahtanutkaan läksyihin. Sain kyllä monta kertaa käsiraippoja maisteri Appelbergilta, joka kyynelsilmin väitti, että häneen koskivat iskut enemmän kuin minuun, mutta että hänen oli lyötävä laiskuuteni tähden. Käsiraipat eivät kuitenkaan auttaneet, ei varsinkaan kieliopin suhteen.

Kahden vuoden (tavallisesti muuten kolme vuotta) tulin toiselle luokalle, jossa opettajana oli maisteri Alfström, häntä kutsuttiin tavallisesti Potifaariksi. Hän oli taitava ja ankara opettaja niin että ehkä minäkin olisin ruvennut paremmin pärjäämään ellei...

Lukkosepän pojan kova kohtalo

Maisteri Alfström oli ankara mutta tavallisesti kuitenkin oikeudenmukainen, mutta oli nyt ollut ryypiskelemäsä, mikä ei tapahtunut niinkään harvoin. Kun hänellä oli krapula, ei ollut hyvä olla hänen kanssaan tekemisissä.

Maisteri Alfström, koulun johtajan ominaisuudessa, jätti minulle eräänä syyspäivänä koulun lukon, joka oli rikkoutunut ja piti korjata aamiaistunnin aikana. Koska oli perunannoston aika, oli koko väki, myös isä, kisällien ja oppipoikien kanssa perunapellolla, runsaan kilometrin päässä kaupungista. Menin lukon kanssa sinne, söin siellä muitten kanssa puolipäivällistä, jonka jälkeen yksi kisälleistä seurasi minua kotiin ja korjasi lukon. Tämän kaiken kestäessä en oikein ehtinyt lukea läksyjäni. Iltapäivällä kun Alfströmin krapula oli vain pahentunut ja hän oli ikävimmällä tuulellaan, satuin takertelemaan parissa kysymyksessä saaden heti rottingilla käsiraippoja. Yritin puolustautua selittämällä että minun piti juosta perunapellolle asti enkä niin ollen ehtinyt lukea, mutta silloin hän vasta oikein raivostui ja väitti minun valehtelevan, sen takia saisin nyt ylimääräisiä lyöntejä. Hän piiskasi minua epäinhimillisen kovasti ja käski sen jälkeen menemään paikalleni. Tottelemisen sijaan otin myssyni ja päättäen etten koskaan enää avaisi koulun ovia, lähdin kotiin. Menin suoraan pellolle, jossa kerroin kaiken ja näytin kovasti turvonneet käteni. Ne olivat niin hervottomat etten pariin-kolmeen päivään kyennyt oveakaan avaamaan.

Isä kiivastui niin että olisi heti rynnännyt kouluun ja ilmeisesti peitonnut Alfströmin, mutta äiti pyysi häntä malttamaan mielensä. Vasta seuraavana päivänä meni isä Alfströmin puheille, ja silloin arvattavasti käytettiin kovaa kieltä. Isä kävi myös koulun tarkastajan, rovasti Appelgrenin luona, ja vähältä piti ettei Alfström saanut potkuja.

Nyt ei tullut enää kysymykseenkään että olisin mennyt takaisin siihen kouluun eikä muuta sopivaa Kokkolassa ollut, isää ei saatu lähettämään minua mihinkään muuhun kaupunkiinkaan, siitä huolimatta että entinen opettajani maisteri Appelberg kävi häntä monta kertaa siihen kehottamassa. Rahakin olisi järjestynyt: eräs vanha talonpoika Friis, joka oli syntynyt v. 1777 ja sanoi sen vuoksi itseään aina "kolmen seitsikon mieheksi", oli kiintynyt minuun ja olisi lainannut rahaa opiskeluuni, mutta isä ei asiaan suostunut."

Rauhallinen, lystikäs kaveri

Varhaislapsuuteensa liittyen Otto kertoo toisessa yhteydessä olleensa pieni ja pyöreä, omien sanojensa mukaan jopa paksu, ja luonteeltaan erittäin rauhallinen. "Äiti kertoi, että kun minusta nuorempi sisareni Sofi syntyi ja pantiin minun kehtooni, minut vietiin katsomaan tulokasta. Kädet selän takana olin hetken seisonut ja katsellut sitä olentoa, joka nyt oli valloittanut tähänastisen kehtoni. Sanaakaan sanomatta olin kääntynyt pois, eikä minua enää sen jälkeen saatu kehtoon nukkumaan. Ei tämä eikä moni muukaan asia saanut mieltäni järkkymään: hiljaa hyräillen olin suorittanut minulle uskotut tehtävät kaikkea hutilointia välttäen. Vanhin veljeni Wilhelm kiusoitteli minua usein näyttäen, miten kuljin kadulla varpaat sisäänpäin, kädet selän takana sen näköisenä kuin tarkoittaisin sanoa: "Jollen joudu tänään niin ainakin huomenna".

Alati neuvokkaat tuttavamme ja liikeapulaiset huvittelivat tekemällä minulle kysymyksiä ja narraamalla kaikenlaista. Kerran kun äiti oli sairas ja oli vuoteessa tavallisen päänsärkynsä takia, tuli kummini, nykyinen kapteenska Wirkberg ja kysyi minulta: ‘Mitä tekisit Otto, jos nyt äitisi kuolisi?’ - ‘Menisin naimisiin’ oli vastaus. ‘No kenenkä kanssa sitten?’ - ‘Rikkaan, lihavan ja punakan tytön kanssa’.

Sorvarimestari Hongell, jonka talo sijaitsee Itä-Kirkkokatu 27:ssä, teki usein väkipyöriä ja plokeja ja muuta kalustoa niihin moniin aluksiin, joita kokkolalaiset kauppiaat rakennuttivat. Nämä työt rauhoitettiin sitten isäni pajassa. Sen vuoksi jouduin usein käymään isän asialla Hongellin ukon luona, ja meidän välillämme syntyi mm. seuraavanlainen keskustelu:

- Mikä on nimesi?

- Otto Arvid Drak, som tar sig där bak.

- Kuinka vanha olet?

- På sjunde året, med vita håret, men mamma har sagt att nog blir det svart då det hinner.

Hongellin kautta levisivät vastaukseni muittenkin tietoon ja muistan että kouluaikana toverit usein kiusoittelivat minua noilla värssyilläni - niin, vieläpä viisikymmentä vuotta myöhemmin kotikaupungissa käydessäni tapasin henkilöitä, jotka muistivat ja nauroivat lapsuusrunojani...

Melkoinen paukku

Mutta en suinkaan ollut sellainen hyveellisyyden esikuva kuin äiti ja monet muut luulivat rauhallista menoani katsellessaan. Perusolemukseni ansiosta vain usein vältin ilmitulon...

Meillä oli palvelustyttö, Lena, joka mielellään kaikessa hiljaisuudessa tupakoi. Saadakseni lämmintä maitoa navetassa hänen lypsyllä ollessaan hankin hänelle tupakkaa. Kerran - luulen että tässä jutussa avusti minua Johan Casen - olin saanut käsiini savipiipun. Täytimme sen tupakalla mutta pohjalle panimme ensin ruutia. Lena, lahjasta iloisena, kiiruhti heti navettaan mentyään ottamaan muutamia mahtavia imaisuja uudesta piipustaan, mutta ilo loppui lyhyeen, sillä kun tuli tavoitti ruudin, hajosi piippu räjähtäen ja palaset lentelivät ympäri Lenan korvia. - Siitä hetkestä loppuivat minun maidonjuontiretkeni omassa navetassamme.

Syksyisin, kun ruoka oli halvempaa, äiti suoritti suuria hankintoja talven varalle, mm. hän oli ostanut suuren astiallisen herneitä, joita säilytettiin ullakolla. Nuo herneet maistuivat minulle ja otin niitä usein mukaani kouluun, jossa toverit mielellään jakoivat saaliin kanssani. Eräänä iltapäivänä kun olin kouluun lähdössä, täytin vihreän sahviaanikaskettini (= eräänlainen myssy, jota pojat siihen aikaan yleisesti käyttivät) herneillä. Kun äiti kuuli että tulin alas vintinportaita, hän tuli kysymään, enkö joisi kupin kahvia ennen kouluun menoani. En malttanut kieltäytyä kutsusta vaan menin saliin missä kahvipöytä oli katettuna. Kun en riisunut myssyä, antoi äiti läpsäyksen myssylle huudahtaen: - ‘Etkö osaa riisua myssyä kun olet huoneessa?’ ja samasa lensi myssy päästä ja herneet rapisivat pitkin lattiaa. Siinä nyt seisoin mykkänä ja nolona, äiti joka näki hämmennykseni, sanoi vain: "Vai tällälailla minun herneeni ovat vähentyneet". Silloin loppui myös herneillä herkuttelu, sillä ullakon konttori lukittiin.

Mutta olihan vielä muuan mahdollisuus. Vastapäätä kotiani kadun toisella puolen asui leskirouva Kullman, jolla oli leipomoliike. Olin usein hänenkin asiapoikanaan ja sain runsaan palkkion vehnäleivässä, toisinaan imelästä maustelimpusta tehdyssä voileivässä, johon olin erityisesti mieltynyt. Saadakseni sitä useimmin keksin, että kun äiti oli asioilla - mutta varmasti ei Kullmanilla - menin muka hakemaan häntä sieltä. Kun tietenkin sain vastauksen ettei äiti ollut siellä, ryhdyin valittamaan nälkääni ja sitä että en saanut kotona ruokaa kun äiti oli lukinnut ruokakomeron. - Moster Kullman oli nopea voitelemaan minulle suuren voileivän, joka tuli syödyksi hyvällä ruokahalulla ja ilman suurempia omantunnon vaivoja..."

(jatkuu)

Kuvatekstit:

- Tässä oli se portti, jonka alareunaan tehdystä kissankolosta Otto löysi tiensä "suureen maailmaan" eli aidan takana sijainneeseen kapteeni Casenin puutarhaan ja pihalle, näyttää Märta Drake.

Draken talo, jonka Oton isä, seppämestari Sven Nils Drake on rakennuttanut, perheessä säilyneen tiedon mukaan v. 1831. Ennen sitä oli tällä paikalla huomattavasti pienempi asuinrakennus, jonka seppämestari siirrätti pihan pohjoisreunaan ja sijoitti siihen pajansa.

Vielä nykyäänkin yhdestä ja toisesta kokkolalais-kodista löytyy merten takaa tuotuja muistoesineitä. Märta Draken lipaston päällä on yhä edelleen tämän pienen porsliinipatsaan paikka. Se esittää vihreätakkista poikaa, jolla on kädessään linnunhäkki, ja sen on tuonut Emelille Marseillen-tuliaisina Oton vanhempi veli Wilhelm, joka seilasi sukulaismiehensä kapteeni Henrik Masalinin kanssa ja teki monta muutakin matkaa. Wilhelm Drake omisti talon Isokatu 21. Wilhelmin ja Oton vanhin veli Ferdinand oli Märta Draken isoisä.