Merimiesten ja tervakauppiaiden kaupungissa osattiin myös soinnutella säkeitä

Keskipohjanmaa 1.6.1981

Ihan tavallinen piironki, puun värinen, lakattu. Ajan kauniin punertavaksi patinoima, jollaiseksi suomalainen punahonka tulee vuosikymmenien kuluessa. Se taitaa nyt olla sata vuotta vanha, ja lähes sata vuotta se on myös säilyttänyt salaisuutensa - pienen runopukuisen lemmenviestin ylälaatikossaan.

Tänään piirongin paikka on kokkolalaisessa kerrostalossa, Bror ja Gunn-Britt Ahlstrandin kodissa. Piirinki on Donnerien häälahja palveluksessaan olleelle tytölle, jonka nimi oli Johanna Kaskelin. Ja Johanna Kaskelin - Hanna oli Bror Ahlstrandin isoäiti...

Käyn silloin tällöin entisen kollegani, toimittaja Bror Ahlstrandin luona. Mukanani on tavallisesti kynä ja plokki, mutta yleensä käy niin että ne unohtuvat pöydälle. En muistakaan kirjoittaa mitään kun Bror - Bugiksihan häntä tutut nimittävät - alkaa kertoa. Yleensä se menee tämän kaupungin merelliseen menneisyyteen ja niihin moniin sattumuksiin joista ei puutu dramatiikkaa eikä huumoria, ja jotka tuntuvat ilmaisevan selvääkin selvemmin, että todellisuus on tarua ihmeellisempi - niin ihmeellinen että jäämme sitä mittailemaan ajatuksissamme pitkiksi äänettömiksi tuokioiksi.

Niinkuin sekin kertomus eräästä merikapteeni-isästä, joka elämänkokemuksensa perusteella piti äärettömän tärkeänä, että hänen molemmat poikansa ehdottomasti oppivat uimaan. Isän kotona ollessa pidettiin uimaharjoituksia ihan väsyksiin asti. Äitikin tahtoi jo väsyä siihen, oli periaatteessa samaa mieltä mutta arveli että kyllä kai ne nyt vähemmälläkin. Mutta poikien piti uida, sata metriä, sitten yhä pitempiä ja pitempiä matkoja, ja hyviä uimareita heistä tulikin. Merimiehiä heistä tuli myös, kuten siihen aikaan oli tapana. Toinen pojista oli mukana laivassa joka syysmyöhällä haaksirikkoutui Norjan rannikolla. Kaikki muut hukkuivat mutta tämä pääsi kuin pääsikin monen tunnin uimisen ja ponnistelun jälkeen lähelle rantaa. Suuri hyökyaalto heitti hänet korkealle jyrkän kallioseinämän kielekkeelle, - josta hänellä ei ollut minkäänlaista poispääsyn mahdollisuutta. Laine toisensa jälkeen kasteli hänet, ja karmea totuus oli että hän lopulta menehtyi kylmään. Tuosta loistavasta uimataidosta ei lopultakaan ollut mitään apua. Ikäänkuin isän huolellisille varotoimenpiteille olisi tuolla ylhäällä naurettu...

Pitkä odotus

Mutta nyt meidän piti oikeastaan puhua eräästä vanhasta piirongista. Ja tultiinhan piironkiin lopulta mutta aikamoisen mutkan kautta:

- Minun isoisäni, Oscar Ahlstrand, oli merillä ja Amerikassa kokonaista 45 vuotta eikä käynyt yhtään kertaa kotimaassa sillä välin. Ja isoäiti kolmen lapsen kanssa - hän vain odotti. Elätti ja hoiti lapset parhaansa mukaan eikä suostunut lähtemään mihinkään Kokkolasta, ei Amerikkaan johon aviomies häntä varsinkin alkuaikoina kutsui ja odotti, eikä myöskään Australiaan, jossa puolestaan asui hänen veljensä, joka oli vanhapoika ja josta siellä oli tullut upporikas - vaikka ei isoäiti sitä silloin vielä tiennyt. Ei, isoäiti ei halunnut lähteä mihinkään Kokkolasta, hän vain uskoi että kyllä se Oscar tulee takaisin. Kukaan muu ei sitä enää tainnut uskoakaan...

- Mutta hänen uskonsa ei joutunut häpeään, toteaa Bugi: - Isoisä todella tuli takaisin 60-vuotiaana, ja ajatella, että he ehtivät vielä elää yhdessä kokonaista 20 vuotta!

- Muistan vielä oikein hyvin heidät molemmat. Isoisä oli ryhdikäs, tanakka ja leveäharteinen. Hän oli enemmän tuollainen totinen, mutta isoäiti - hän oli aina hyvällä tuulella, ja voi miten iloisesti hän nauroi! Aina hänellä oli joku pieni sanansutkaus valmiina. Hyvin kepeästi hän pyörähteli kannoillaan askareita tehdessään, eikä hän koskaan ollut jouten. Lauleskeli iloisesti. En muista koskaan nähneeni häntä huonolla tuulella.

Kapteeneita ja merimiehiä

- Ja kun isoisä sitten tuli niin kaikki vanhat kapteenit ja merimiehet alkoivat käydä hänen luonaan Puistokatu 3:ssa jossa silloin asuimme. Siitä tuli oikein sellainen traditio. Joka lauantai tuossa kymmenen tienoissa aamupäivällä he kokoontuivat sinne meidän pihalle. Heitä oli kaikkiaan kymmenkunta, ja he olivat olleet kaikkialla maailmassa ja kokeneet vaikka mitä. Siinä oli kapteeni Gustav Hylund, kapteeni John Halin, kapteeni Johansson, merimies Gustav Sandström ja merimies Carl Möller jota aina sanottiin vain Charliksi; sitten oli perämies Kryander, tulliveneen päällikkö, usein siinä oli myös konsuli Carl Forsén, joka tosin ei ollut merimies mutta oli naimisissa tätini kanssa ja kuului siten perheeseen. Tietenkin siinä oli myös isoisä itse ja muutamia muita, satunnaisempia osanottajia. Silloin olisi pitänyt olla magnetofoni! Meitä oli siinä poikasia ympärillä, mutta eihän niitä läheskään kaikkia voi muistaa, mitä silloin kuultiin.

Ja Bugi piirtää heistä herkullisia henkilökuvia: Charlista, joka ei niin suutaan avannut ettei hän aina "kaveerannut" (- kehunut itseään), pitkä kaunis musta mies, jolla oli merimiehen huojuva käynti ja musta kihara tukka; merimies Sandströmistä joka kerran viinapolttimon kohdalla Suntiin pudottuaan käveli päättäväisesti pohjaa pitkin kaupunkiin, kalarantaan asti...

Ja isoisästä, joka jo ennen naimisiin menoaan oli ollut merillä. Kerran hänen laivansa oli Intian valtamerellä joutunut pyörremyrskyyn, onneksi kuitenkin vain sen reuna-alueelle. He olivat nähneet miten eräs toinen purjelaiva, joka oli joutunut ihan myrskyn silmään, nousi yhtäkkiä ylös ilmaan jossa myrsky sitä hetken aikaa kieputti - ja paiskasi sitten alas syvyyksiin niin että jälkeäkään ei jäänyt meren pinnalle.

Sotavankeudessa Japanissa

- Venäläis-japanilaisen sodan aikana 1904-05 se laiva, jolla isoisä seilasi, joutui koko miehistöineen japanilaisten sotavangiksi. Suomalaiset olivat japanilaisten näkökulmasta katsoen venäläisiä, vieläpä heitä epäiltiin vakoojaksi ja kidutettiin tietojen saamiseksi mm. työntämällä palavia bambutikkuja kynsien alle. Kurjaakin .kurjemmat olot vallitsivat koko vankeusajan, poikien täytyi nukkua vuoron perään koska osan oli koko ajan hätisteltävä rottia pois. Vasta sodan päätyttyä heidät vapautettiin.

- Sieltä isoisän on täytynyt seilata suoraan Amerikkaan koskapa hän joutui mukaan San Fransiscon suureen maanjäristykseen, joka tapahtui v. 1906. Hän oli pelastautunut kolmannessa kerroksessa sijainneesta hotellihuoneestaan lakanaköysien avulla ja onnistunut säilyttämään henkensä: Todellakin: missäpä hän ei olisi ollut, mitä hän ei olisi kokenut!

Johanna Kaskelin

Mutta siitä piirongistahan meidän piti... Sillä se liittyy Bugin isovanhempiin, varsinkin isoäitiin jonka tyttönimi oli Johanna Kaskelin. Hän oli merimiehen tytär, perhe asui aluksi Lohtajalla mutta muutti myöhemmin Kokkolaan pieneen merimiestaloon. Johanna oli syntynyt 1853 ja kävi Eva Blomin koulua. Eva Blom - merimiehen tytär hänkin - jakoi tiedon alkeita tuolla Härnösandinkadun varrella tuuleen nojailevassa pienessä mökissä. Eva itse oli hakenut oppinsa tukholmalaisesta "pensiuunista", hän opetti kokkolalaislapsia ainakin lukemaan ja kirjoittamaan, ehkäpä vähän laskemaankin, muut taidot tulivat elämän varrella.

Sievän käytöksen Johanna Kaskelin varmaan ehti siellä oppia, tai kenties hän oli saanut sen luonnon lahjana; muuten hän tuskin olisi päässyt palvelukseen sellaiseen suureen taloon kuin Donnerille. Donnerilla hän ainakin alkuun oli "lapsenlikkana" mutta myöhemmin kun lapset kasvoivat osallistui muihinkin tehtäviin.

Donnereita

Donnerien talo seisoi silloin vielä siinä kohtaa missä nyt on Seurahuone. Se oli kivestä rakennettu, tyylikäs yksikerroksinen talo, jonka julkisivusta katsoi Rantakadulle päin yhdentoista ikkunan komea rivi, sen taitekatto oli peitetty paanuilla. Kauppapuotiin mentiin talon päädystä, Torikadun puolelta, siis suunnilleen samasta kohtaa kuin nykyiseenkin taloon. Itse asiassa Donnerin talon kiviseinät taitavat yhä edelleen olla osana tuon rakennuksen alakertaa. Paitsi kauppapuotia talossa oli kauppahuoneen konttori, arkihuone, suuri sali, kaksi sänkykamaria, kaksi vierashuonetta, lastenkamari, vaatehuone ja keittiö.

Talon rakennuttaja, Halkokarin puolustuksen organisaattori, suurkauppias, laivanvarustaja kauppaneuvos Anders Donner oli kuollut jo 1857 joten Johanna Kaskelin ei voinut ehtiä olla hänen palveluksessaan. Mutta hänellä oli kuusi täysi-ikäiseksi elänyttä poikaa sekä yksi veli, lisäksi tyttäriä. Pitkäkalloisia, korkeaotsaisia Donnereita oli silloisessa kaupungissa vaikka kuinka paljon. Paitsi Rantakadun varrella olevassa talossa heitä asui Pitkänsillan - Rantakadun kulmauksessa, Isonkadun varrella kahdessakin paikassa, Pikkukirkkokadun - Itäkirkkokadun kulmauksessa, myös Hakalaxin vanhin talo kuului heille. He ja heidän esi-isänsä olivat solmineet avioliittoja täkäläisten kanssa, sukupuuhun ympättyjä naisia on löytynyt mm. Falandereista, Kurténeista, Dahlströmeistä, Malmeista, Aemelaeuksista, Franzeneista jne.

Häälahja

Joka tapauksessa: merimiehentytär Johanna Kaskelin palveli Donnerien talossa useita vuosia. Kun hän sitten oli tavannut Oscar Ahlstrandin ja alkanut seurustella hänen kanssaan, oli hän ennen pitkää ilmoittanut isäntäväelleen menevänsä piakkoin naimisiin. Silloin nämä olivat tilanneet joltakin täkäläiseltä puuseppämestarilta piirongin, jonka siihen kuuluvine peileineen ja lamppuineen antoivat sitten tytölle häälahjaksi. Arvattavasti monin onnen ja menestyksen toivotuksin.

Johanna Kaskelin ja Oscar Ahlstrand solmivat avioliiton 21.7.l88l johon aikaan lipastokin arvattavasti morsiamelle annettiin. Se alkaa siis nyt juuri olla sadan vuoden ikäinen.

Lipaston yläosassa on pienempi "shatulli"-osa, pikkulaatikko koruja ym. pientä tavaraa varten. Niin kauan kun Johanna Ahlstrand eli hän käytti tuota piironkia ja sen laatikoita joka päivä. Vasta joskus hänen kuolemansa jälkeen tulivat muutkin perheenjäsenet katsoneeksi lipaston sisään tarkemmin. Ja sieltä löytyi, salalokerosta, pieni taitoksistaan kulunut kirjelappunen, joka sisälsi runon. Sen alla oli runon tekijän nimi: Otto Donner.

Hannalle

Pois lähdit sä, pois,
vaan jos vielä sua nään
sydämeni varmaan onnen muistoista paisuu.
Muistan sen suloisen illan
jonka yhdessä viettää saimme.
Muistan myös sulhosi onnellisen
joka vannoi, ettei koskaan
sua pettää voisi.

Totta vannoi hän, totta
sillä pian jo rinnallaan
morsiona sä häitäsi vietät.
Totta vannoi hän, totta
sillä syvän tunteesi ja rakkautesi
hän lahjaksi saa.
Hän meriä on kulkenut
niin monet ankarat vuodet.
Nyt palkan hän vaivoistaan saa.
Älköön kyynel koskaan
rakkauden onnea turmelko!

Kiitos sulle, kiitos,
olit uskollinen. Palvelit
minua monin tavoin.
Kiitos sulle, kiitos.

Etten ennemmin Sinua onnitellut
- suo se minulle anteeksi,
nyt sen hyvitän niin kauan kuin vielä olemme yhdessä,
saman katon alla.

Sinun onneasi ajatellen
sanomme toisillemme jäähyväiset.
Kätke muisto kuten minkäkin kätken.
Kätke muisto, kätke,
ellei se häiritse onneasi
lämmintä ja hellää.

Ajatuksissani kuitenkin joskus sinun
luonasi viivyn, vieraasi menneiltä ajoilta.
Sinuun, sinuun aatokseni on kiinnittynyt.
Säilytän muistosi suloisena.

Ei voine välttyä vaikutelmalta että kysymyksessä on lemmensuhteen päättymistä sureksivan kilpakosijan runollinen taidonnäyte. Ehkä se on ollut aivan pientä, mutta jotakin "vispilän kauppaa" näiden ihmisten välillä tuntuu olleen - noin helliä jäähyväisiä ei kai sentään jätetty jokaiselle talosta lähtevälle piikatytölle!

Ehkäpä Kaskelinin tyttö oli pitänyt päänsä kylmänä ja päättänyt ettei hän lankea herraspojan lemmenpauloihin vaan ottaa miehen omasta säädystään, meni miten meni. Merimies sen olla piti kuten isäkin oli. Ja tuota merimiestä hän sitten odotti puoli elämäänsä...

Tietenkin runon lukijassa herää uteliaisuus: kuka oli tämä Otto Donner? Oliko kysymyksessä kauppaneuvoksen nuorimpiin poikiin kuuluva professori Otto Donner, sanskriitin taitaja, kielitieteilijä, kansanrunouden tutkija ja suomalais-ugrilaisen seuran perustaja, Kai Donnerin isä ja siis Jörn Donnerin isoisä? Joka kaiken edelläsanotun lisäksi oli valtiomies, senaattori - mutta joka myös julkaisi nuoruudessaan runokokoelman?

Runokokoelman oli ilmestynyt 1863 samana vuonna kuin hänen tohtorinväitöskirjansa, siis parikymmentä vuotta aikaisemmin kuin tämä runo on kirjoitettu. Sitä paitsi, tarkemmin katsottuna, tämä professori Otto Donner oli tuolloin jo 40-vuotias, naimisissa ja monen lapsen isä - leskeksi hän jäi vasta pari vuotta myöhemmin. Ei, ei todellakaan näytä todennäköiseltä että kysymyksessä voisi olla hän. Pitää yrittää etsiä toinen Otto Donner.

Ja löytyyhän se.

Toinenkin Otto Donner

Kauppaneuvoksen järjestyksessä toinen poika oli nimeltään Joachim Alexander, kauppias, laivanvarustaja, sittemmin myös raatimies. Omisti useita laivoja, mm. Arcticin ja Atlanticin, oli naimisissa Per Malmin tyttären Amelia Constancen kanssa. Heillä oli kolme lasta, joista nuorin nimeltään Otto Evert Joachim. Hän oli syntynyt 1869, tullut ylioppilaaksi 1883 - siis pari vuotta tuon runon kirjoittamisajankohdan jälkeen, joten ainakin iän puolesta asia vaikuttaisi uskottavalta. Tämä Otto Donner tuli fil.lis. 1893 ja toimi sittemmin Helsingin yliopistossa estetiikan ja uudemman kirjallisuuden professorina. Kuten käsialasta huomaa runon kirjoittajan on täytynyt olla tottunut kynänkäyttäjä. Sen alla oleva nimikirjoitus viittaisi kyllä toisaalta kehittyneempään henkilöön kuin nuoreen lukiolaiseen. mutta -.

Olipa miten oli, he ovat vieneet pienet salaisuutensa mukanaan hautaan eikä oikean Otto Donnerin löytäminen itse asiassa ratkaise mitään.

"Vacra-Calle" soitti

Ei Bugi liioin osaa tätä asiaa ratkaista, mutta kertoo yhtä ja toista muuta:

- Kertoihan isoäiti paljonkin noista ajoista, erikoisesti jäi mieleen hänen kuvauksensa Donnerien maalle muutosta. Se ei ollut mikään pikku juttu vaan oikein suuri operatio, kertakaikkinen elämänmuutos. Kälviän puolella sijaitsevaan kesäpaikkaan Puotiniemeen lähdettiin toukokuussa ja muuttokaravaani käsitti toistakymmentä hevoskuormaa. Paitsi ihmiset ja eläimet vietiin sinne myös kaikki huonekalut, ruukkukasvit, astiat - koko huusholli. Herrasväki etummaisissa kärryissä, palvelusväki vähän taaempana. Puotiniemen tilan omisti vanhan kauppaneuvoksen ikäjärjestyksessä toinen poika Joachim Alexander kun taas ikäjärjestyksessä neljäs Carl Jacob Sixtus omisti Jatkojoella sijaitsevan Granön, jonne muutettiin samalla lailla.

- Takaisin kaupunkiin muutettiin vasta syyskuussa, ja siihenkin liittyi pieni erikoispiirre. Granön omistaja Carl Jacob Sixtus Donner oli erikoisen kaunis mies niin että häntä yleisesti kutsuttiin täällä kaupungissa "Vackra-Calleksi". Hän oli myös hyvin musikaalinen, ja joka syksy kun muuttokuormat saapuivat takaisin kaupunkiin hänellä oli tapana ensimmäiseksi siellä tyhjässä talossa avata suuren salin ikkunat, istahtaa flyygelin ääreen ja alkaa soittaa. Ja silloin kaupunkilaiset kokoontuivat Rantakadulle Donnerin talon edustalle kuuntelemaan.

Että ihmiset keskeyttivät työnsä, tulivat ja pysähtyivät kuuntelemaan soittoa. Siitä tuli sellainen merkkipaalu: syyskuun kuulas taivas yllä, kesä mennyt, talvi edessä. Hiekka ratisi kärrynpyörien alla ja hevosten kaviot kopisivat mutta soitto kuului seuraavaan kadunkulmaan asti, ehkä sitäkin kauemmas.

Osattiin tässä kaupungissa tehdä muutakin kuin tervakauppaa. Musiikkia harjoitettiin, toki muuallakin kuin Donnereilla, sitä myös rakastettiin. Runoiltiin. Aiheeksi kelpasi nimi- tai syntymäpäivä, hääparille kirjoitettu onnitteluruno lahjoitettiin oikein kehystettynä ja värikuvin koristettuna. Erikoista oli että pääsiäisaikaan muistettiin ystäviä runokirjeellä. Ei suinkaan tarvinnut olla varsinainen "runoilija" tai kantaa kirjallisen maineen taakkaa pukeakseen tunteensa säkeisiin. Suurin osa noista tilapäisrunoista oli tietenkin hetken tuotteita, vailla suurempaa merkitystä, silti usein hauskoja ja nokkelia.

Mutta runo, jota säilytetään vuosikymmenestä toiseen on epäilemättä ollut saajalleen merkityksellinen, ei ainoastaan kirjallisena tuotteena vaan myös tunnearvoltaan. Eräät kasvot, eräs olemus, eräs ilta niiden takana.

"Kätke muisto kuten minäkin kätken. Kätke muisto, kätke..."

Annikki Wiirilinna

Kuvatekstit:

Donnerin talo ympäristöineen 1870-luvulla tehdyn piirustuksen mukaan

Johanna ja Oscar Ahlstrand kuvattuina kultahääpäivänään kukkasten keskellä

Se oli ilmeisesti Carl Jacob Sixtus Donner, jota täällä sanottiin "Vackra-Calleksi" nuorena. Kauppias, pankinjohtaja, raatimieskin myöhemmin. Ei solminut avioliittoa.