Kestikievarien aikaan II

Keskipohjanmaa 12.2.1969

- Kuinka vanha on Peitson kestikievarin vanhin talo? - Sitä ei tiedä kukaan. Naapurin tuora, joka kuoli jo 30-luvulla, oli niinkuin tietosanakirja. hän tiesi vanhoista Peitson ajoista erittäin paljon, mutta kuinka vanha tämä talo on, sitä hänkään ei tiennyt ja hän oli kuitenkin kuollessaan 86 vuoden ikäinen. Näin kertoo Peitson kestikievaritalon nykyinen isäntä Yrjö Junka, joka tuntee lämmintä kiinnostusta Peitsoa ja Peitson sukua kohtaan. Peitson suku on asunut tällä mäellä ainakin 1600-luvulta asti, mutta v. 1917 talo ja samalla kestikievarin pito siirtyi kaupan kautta Yrjö Junkan vanhemmille, Janne ja Sanna Junkalle. Nämä Junkat ovat ns. "vääriin koivun takaa" samaa sukua, ja siitä kiinnostus. Peitson pitkä ja rikas menneisyys tarjoaa tarinan toisensa jälkeen, muiston kuin langanpätkän sieltä toisen täältä niin että kuulijan tarvitsee vain liittää päät toisiinsa ja keriä kerälle...

Aarrelaiva

Vuosisatojen ajan on Kälviällä ja Lohtajalla kertoiltu iltapuhteilla tarinaa aarrelaivasta, joka joskus, hyvin kauan sitten, olisi haaksirikkoutunut Ruotsalon edustalle. Tapahtuman voisi ehkä ajoittaa 1500-luvulle. Tarinan mukaan laiva on ollut keräämässä verorahoja täältä Suomen puolelta lahtea, ja joutunutkin Poroluodon edustalla haaksirikkoon, jolloin täydet kirstulliset elävää rahaa on joutunut veden varaan, kenties suorastaan meren pohjaan. Maisteri Leevi Junkala, joka Lohtajan pitäjänhistoriaa kirjoittaessaan on joutunut tekemisiin näidenkin tarinoiden kanssa, on kertoman mukaan maininnut mm. löydetyn näiltä paikoin senaikaisia rahoja, jopa Lohtajan kirkon luona oleva vanha ankkuri, merestä löydetty, on saattanut kuulua tälle laivalle.

Jotakin todenperäistä siis lienee aarrelaiva-tarinoitten takana. Ja edelleen: näiden tarinoiden mukaan olisivat nimenomaan Peitson miehet, jotka harjoittivat kalastusta muiden rannikon asukkaiden tapaan läheisillä luodoilla, - nehän he tunsivat kuin viisi sormeaan, - onnistuneen korjaamaan suurimman potin tuuliajolle joutuneista aarteista. - Tämähän ei suinkaan olisi ensimmäinen kerta, jolloin rannikon asukkaat ovat päässeet hyötymään karilla ajautuneesta haaksirikkoisesta laivasta, sellainen lienee ollut hyvin yleistä noihin aikoihin, kuten mm. Strindberg kertoo "Hemsöläisissä".

Poika koulutielle

Siitä alkoi Peitson talojen vaurastuminen. Ja kun Martti Mikaeli Peitso 1600-luvun alussa talonpoikaisesta suvusta ja maalaisympäristöstä lähteneenä pääsi niin pitkälle, että hän valmistui papiksi Upsalan yliopistosta ja sai hienon latinankaikuisen nimen Martinus Michaelis Peitzius, kohisivat ihmiset: se on tapahtunut niillä aarrelaivan rahoilla.

Tosin historioissa mainitaan Peitziuksen päässeen opintielle "suurten vaikeuksien jälkeen", mutta kyllä kai vaikeuksia on ajan ja olosuhteet huomioonottaen riittänyt, vaikka vähän rahallista pohjaa olisi ollutkin. Hänen mainitaan koonneen opintorahoja mm. laulamalla, mutta tuohon aikaan lienevät kuljeskelevat ja laulavat teinit olleet hyvin yleisiä, ja kun kerran ääntä oli, ihmepä jos ei Martti Mikaelkin olisi välillä pistänyt lauluksi kun rahat sattuivat loppumaan.

Martti Mikael Peitson elämäkerran kirjoittaminen olisi mielenkiintoinen työ jollekin historiantutkijalle, siksi värikäs ja epätavallinen on hänen tarinanansa. Sillä kuinka ollakaan: valmistuttuaan papiksi hän joutui parhaiksi mukaan 30-vuotiseen sotaan ja vietti 7 vuotta Saksanmaalla jonkun suomalaisen rykmentin sielunhoitajana. Kun hän vihdoin pääsi sieltä rauhan toimiin hän toimi jonkin aikaa Kokkolan kappalaisena ja tuli nimitetyksi oman kotiseurakuntansa kirkkoherraksi v. 1658 - mahtoipa se olla melkoinen tapaus kälviäläisille ja peitsolaisille eritoten. Olihan sentään ainutlaatuista saada kansan keskuudesta kohonnut oma mies tällaiselle paikalle.

Peitson mäki

Arvata saattaa että tällainen arvonnousu valoi hohtoa koko mäen päälle.

Mutta Peitsojen talojen vaurastumiseen vaikutti varmaankin ennenkaikkea niiden sijainti aivan lähellä rantatietä ja vielä sisämaahan menevän tien risteyksessä - voipa olla, että nämä seikat on otettu jo huomioon tälle paikalle ensimmäistä taloa rakennettaessa. Vuosisatojen ajan näet sijaitsi rantatieltä lähtevän Peitson tanhuan portin pielessä komea viittapaalu, jossa luki Kestikievari. Ja ennen pitkää muodostui Peihton mäelle - aivan samoin kuin Witikan mäellekin - neljältä suunnalta ympäröity umpipiha, linnamainen rakennusrykelmä, joka teki varsin komean ja näyttävän vaikutuksen. Umpipihan ulkopuolella sijaitsivat suuret tallit ja muut ulkohuonerakennukset. Pihan Kälviäntielle menevällä puolella sijaitsi tavattoman pitkä rakennus, jonka toinen pää oli kokonaan varattu hollimiesten käyttöön, kun toisessa päässä taas asui peitsolaisia, jotka - alkujaan yhden isän pojat - vähitellen kasvoivat suureksi, monihaaraiseksi perheeksi, joka edelleen yhdessä asui tätä numeroa.

Hollimiehet

Kestikievarilaitoksen kehitysvaiheessa asiaan kuului, että pitäjän talonpojat velvoitettiin kukin vuorollaan olemaan hevosineen valmiina kyyditykseen. Jos matkustajia ilmaantuisi. Tämän täytyi olla melkoinen rasitus varsinkin ylimaissa ja kaukana tiestä asuville talonpojille: saattoihan sattua, että juuri sinä päivänä ei tullutkaan yhtään kyytiä, ja mikä vielä pahempaa: kyydittäväksi sattuikin joku valtion virkamies, joka sanoi, että kuuluu vapaa kyyti, eikä kyyditsijä saanut palkaksi killinkiäkään. - Kyyditysvelvollisuuden laiminlyöminen aiheuttikin 1700-luvulla lukemattomia riitajuttuja alioikeuksissa ja sakkorangaistuksia, kunnes päästiin sellaiseen sopimukseen, että kaukana tiestä asuvat talonpojat saattoivat kuitata kyytivelvollisuutensa maksamalla jonkun määrätyn summan rahaa. Niinpä "holliin" saapuivat 1700-luvun loppukymmeninä enää lähiseudun talonpojat, ja sata vuotta myöhemmin kun rautatiet alkoivat kuljettaa matkustajia, väheni matkantekijöitten luku maanteillä niin paljon, että koko hollikyyditys saatettiin lopettaa. Kestikievarinomistaja selvisi kyydittävistä omilla hevosillaan ja käyttämällä naapuriapua. Asiat muuttuivat myös sikäli, että valtionvirkamiehetkin maksoivat kyydistään määrätyn taksan mukaan ja perivät tietenkin sitten nämä maksut jälkikäteen työnantajaltaan eli kruunulta.

Vanhoja sanontoja

Peitson kestikievarin mailla on vieläkin tien vierellä haka, joka on säilyttänyt vanhan nimensä: hollihaka. Hollimiesten hevoset laskettiin kesäisin tuohon hakaan kyytiä odoteltaessa, talvella ne vietiin sisälle suureen talliin, joka tietenkin joutui - ainakin yön aikaisin - olemaan myös tyhjillään: eipä kumma, jos kansan suuhun onkin jäänyt lentäväksi sanonnaksi: "siellä oli kylmä kuin hollitallissa".

Mutta kyytiä odotteleville "hollimiehillekin" oli varattava jokin olinpaikka. Peitson mäellä se oli suuri hollitupa, jota kiertävillä raheilla makailtiin ja tapettiin aikaa, keskusteltiin ja pelattiin korttia, lieneepä tuossa suuressa tuvassa järjestetty tanssejakin. Joka tapauksessa pidettiin selvänä, ettei syrjäkylän tyttö ollut naimakelpoinen, ellei hän ainakin kerran elämässään ollut käynyt Peitsolla.

Peitso oli siis varsin keskeinen paikka Kälviällä 1700- ja 1800-luvuilla, siitä kertovat kuin kaukaisena kaikuna vielä nytkin kansan suussa säilyneet sanonnat, sellaiset kuin:

- Mehunsa menettänyt kuin Peihton Matin makkara, ja:

- Ylönluojon Peihtolle (ommeltaessa) sekä:

- Kyllä liha on hyvää, sano lohtajalainen kun Peihton veräjän suussa vasikanhäntää jyrsi.

Ja sanomattakin tietävät kälviäläiset, millaisiksi ne Peihton kinkerit menivät...

Herrain tilat

Mutta ilmeisesti vastakkain olevien vanhojen tupien puolella kävi aikanaan ahtaaksi, eikä arvon vieraita voitu sijoittaa samaan taloon, missä hollimiehet majailivat. Niin syntyi samaan pihaneliöön hollitupaa vastapäätä rakennusryhmän uusin rakennus, ns. "Herrain tilat". Siinä oli keskellä suuri tupa, toisessa päässä kaksi komeaa kamaria ja koko toinen pää oli suurena salina, jossa oli neljä kookasta ikkunaa. Kirjassaan "Lapsuusmuistoja Kälviältä" antaa Lucina Hagman erinomaisen elävän ja valohehkuisen kuvan käynnistään Peihton matkustajahuoneissa.

"Peihtolla oli kestikievari ja siellä kävi paljon matkustajia, hienoja virkamiehiä, kauppiaita ja muita herroja, niinkin hienoja kuin maan kenraalikuvernööri, kun tämä kulki näyttäytymässä maakunnalle: Iso nelikulmainen piha oli kuin linnanpiha siistien punamaalattujen rakennusten ympäröimä. Isän piti tällä kertaa ajaa pihan läpi mutta kestikievarin isäntä tuli ulos pihalle pyytämään vallesmannia matkustajahuoneiden puolelle - " ja ottaa tuon näppärän kyytipojan myös sisään", hän lisäsi hymysuin.

Peihton kestikievarin matkustajahuoneisiin astuminen oli melkein kuin taivaaseen pääsemistä. Kaksi suurta kamaria oli sisätysten, kummassakin kaksi suurta akkunaa, joista päivä paistoi sisään. Taivaansiniset paperit oli seinillä ja katto valkoinen, ja monilla patjoilla koholleen täytetyt ja valkoisella lakanalla peitetyt vuoteet loistivat auringonpaisteessa. Pöydät ja muut vaaleanvihreäksi maalatut huonekalut lisäsivät kamarien kauneutta, ja kaiken lisäksi riippui seinillä erikoisia tauluja, jotka esittivät suuren maailman elämää verisistä sodista, tulipaloista, haaksirikoista ja joidenkin korkeiden kenraalien yliluonnollisista sankariteoista.

Tosin kyytipoika ei nähnyt tätä kauneutta ensimmäistä kertaa, olihan hän joskus ennenkin käynyt Peihtolla, mutta oli siinä katsomista ja ihailemista taas yhdeksi kerraksi. "Kestikievari" oli itse tullut mukaan sisään ja käski kohteliaasti istumaan. Hän otti taskustaan pienen avaimen, jolla avasi monikirjavan nurkkakaapin oven ja otti sieltä lasisen viinakarahvin lasipikareineen, täytti lasit "tisleeratulla fenkooliviinalla" ja kehoitti miehiä, isää ja Marttilan lautamiestä, ottamaan nostaen itse ensimmäisen lasin. Miehet nousevat sohvalta, ottavat totutun taitavasti pikanellitupun pois poskestaan, heittävät sen kakluuniin ja nostavat lasinsa ja tyhjentävät sen hitaasti, mutta yhtenä siemauksena. Iloinen tyytyväisyys kuvastuu heidän kasvoistaaan. - Mitä sitä tyhyvää, tuumii isäntä, kaarestaa arvokkaasti kätensä pullonkaulaan ja kaataa pikarit uudestaan täyteen - ja ne tyhjennetään nytkin asiantuntijan hillityllä tavalla. Sitten leikkaa lautamies valkeapäisellä linkkuveitsellä uudet pikanellipuikot liivintaskusta ottamastaan pikanellirullasta ja tarjoaa tuumanpituisen puikon kullekin.

Samassa avautuu ovi ja "muori" - talon emäntä - astuu sisään kantaten käsivarrellaan suurta mustaa tarjotinta, joka on runsaasti katettu kaikenlaisin antimin. Siinä on viisi paria valkopohjaisia, sinikukin koristettuja kahvikuppeja, jotka on laitoihin asti täytetty höyryävällä kahvilla. Posliininen sokeriastia on täynnä hyvin pieniksi pilkottuja, eri muotoisia ja suuruisia sokeripaloja ja iso kermanekka, sekä lautasellinen korppuja.

- Kävin eilen Kokkolassa ja osthin Lasanterin paakaripuojista näitä korppuja, näitä pithää maistaa, hän puheli ja laski tarjottimen pöydälle, josta isäntä oli korjannut viinat. Muori Pistää itse käteeni korpun kun en oikein arvaa ottaa - ja tottakai korppu aina tuottaa juhlamielen minunlaiseni lapsen elämään."

Hyvä muori ja hyvä isäntä, niinkuin kaikki Kälviän muorit ja isännät!"

Linnanpiha hajoaa

Nykyisin on Peitson linnanpihasta jäljellä enää kaksi vastakkain seisovaa vanhinta rakennusta, sillä kun isojako Kälviällä toimitettiin v. 1915, syntyi tästä numerosta kaikkiaan kolme erillistä taloa. Hollituvasta tehtiin kaksi taloa, jotka ovat niin lähellä, että hyvin näkyvät Peitson mäelle, eikä "Herrainpuoltakaan" kauas viety: siinä asuu nykyisin Eino Peitso, Peitson sukua suoraan alenevassa polvessa. Talo on säilynyt sellaisena kuin se aikanaan Peitson pihaan rakennettiin, ympäristö vaan on toinen.

Kaikkein vanhimmat, vastakkain olevat talot vain ovat jääneet mäelleen menneitä muistelemaan. Yrjö Junkan omistamassa talossa oleva kuisti on sekin varmasti hyvin vanha: sen ikkunoissa on edelleen venäläistyyliset ruudut, joiden ylin rivi on punaista ja vihreää lasia. Kälviänpuoleinen pää talosta on sen vanhinta osaa, rantatienpuoleinen osa taas on rakennettu viime vuosisadalla. Vastapäisessä talosta asuu nykyisin Porrin sukua ja sitä sanotaan kylän kesken vanhastaan Porttituvaksi.

Muistoja kievarivieraista

Yrjö Junka kertoo:

- Kun vanhempani ostivat tämän talon maailmansodan aattona, olivat sekä hollitupa että herraspuoli jo poissiirretyt. Kestikievaritiloiksi riittivät silloin jo rautateiden matkustajaliikenteen vietyä suurimman osan rantamaantien matkaajista - tämän talon tilat.

- Mutta talon kaupan mukana saimme asujankin: pihan puoleisessa pikkukamarissa asui jo meidän tullessamme korkea-arvoinen venäläinen upseeri, Nikolai Iljan, joka oli täkäläisen varuskunnan komendantti. Sotilaat asuivat Granössä ja Ruotsalon Niemellä, mutta tätä korkea-arvoista upseeria joutui äitini apulaisineen palvelemaan vielä useiden kuukausien ajan. Hän poistui kuitenkin v. 1918 - hyvissä ajoin ennenkuin valkoiset ehtivät tänne asti. Äitini muisteli usein Nikolai Iljiniä ja sanoi että siinä oli todella hieno mies ja siisti. Paidat hän vaihtoi joka päivä ja peseytyi perusteellisesti, kalvosinnapit olivat puhdasta kultaa ja muu kaikki sen mukaan. Ruoka piti olla tosi hyvää. Suomeakin oli herra Iljin jonkin verran puhunut. Kun hän otti vastaan lähettejä ja sotilaita, siinä kuvastui koko tsaari-Venäjän hierarkinen luonne: saattoi nähdä, että hän oli herra ja ylhäisyys, ja että nuo toiset kuuluivat alempaan kastiin.

- Matkustajista olivat parhaita kauppamatkustajat, muistelee Yrjö Junka edelleen, sillä jo poikasesta asti hän joutui isänsä tai talon renkien mukana kievarimatkoille, myöhemmin tietysti yksinkin. - Epämiellyttävimpiä kyyditsijän mielestä olivat vakaajat eli kruunarit, koska heillä oli niin raskaat arkut. He kulkivat ympäri pitäjiä tarkistamassa kauppiaitten punnuksia. Sitten kulki paljon muita valtion virkamiehiä ja lääkäreitä ja eläinlääkäreitä. Yksi huoneista oli aina varattuna vieraita varten ja tarvittaessa toinenkin, mutta rahdinajajat ja markkinamiehet yöpyivät tuvan penkeillä ja lattialla, niin että joskus aamuisin oli tupa melkein täysi. Päivittäin kuului kievariinpitäjän velvollisuuksiin kaksi kyytiä, mikäli sitä enemmän tuli, sai ylimeneviltä periä korotetun taksan. Vierashuoneissa nukkuvilta perittiin tietenkin maksu, mutta lattiapetillä tuvan puolella sai nukka ilmaiseksi.

Koivuluojon herrasväki

- Kerran 20-luvulla vein Oulusta tulevia Snellmanin sukuun kuuluvia, jo vanhempia naishenkilöitä Lohtajalle, Koivuluojon fröökynän pitämään kestikievariin, hän oli samoja Snellmaneja muuten. He kertoilivat minulle hauskoja muistojaan tältä samalta taipaleelta vuosikymmenien takaa. Silloin he olivat olleet aivan nuoria tyttöjä, ja otettuaan Peitsolta kyytin Lohtajalle saivat kyytipojakseen paljasjalkaisen nuorukaisen. Tytöt istuivat ja juttelivat salaisuuksiaan - tietenkin poikia koskevia - takapenkillä, mutta ruotsinkielellä, ettei kyytipoika ymmärtäisi. Hämmästyivätpä he aikalailla, kun Koivuluotoon päästyään kuulivat fröökynän erikoisen lämpimästi tervehtivät kyytipoikaa ja kyselevän tämän opintoja - ruotsiksi. Kysymyksessä oli silloisen kevarinpitäjän Peihton poliisin poika Uuno Peitso, joka luki lääkäriksi, mutta ajeli kesälomansa aikana kievarikyytejä ja ilmeisesti suoritteli muitakin talon töitä.

Sohva, jota kartettiin

Yrjö Junka muistaa myös silloin tällöin vielä vieraskamarissa olleen kauniin, puuleikkauksin koristetun tyylikaluston, joka kerrottiin tuodun Venäjältä, aikoinaan, ties kuinka kauan sitten. Siihen kuului pöytä, useita tuoleja, toiset käsinojalla toiset ilman, sekä suuri pehmeä sohva.

- Me lapset aina hiukan arastellen lähestyimme tuota sohvaa, sillä meille oli kerrottu, että yksi niistä samoista Snellmaneista, joiden isä oli Lohtajan rovastina, olisi kuollut siihen sohvalle. Hän oli ollut nuori nainen, etunimeä en muista, mutta kerrottiin, että hänellä oli tuohon aikaan niin tavallinen "rintatauti" eli tuberkuloosi, jota hän oli ollut hoitamassa jossakin Etelä-Euroopassa ehkä Tyrolissa. Sieltä hän oli tulossa kesäksi kotipappilaan, mutta matkan rasitukset olivat käyneet yli voimien.

Siinä sohvassa ja tuoleissa oli ollut kauniit silkkipäälliset, joissa oli vaaleanpunaiset kukat. Puuosat olivat petsattua tammea. Enää ei tätä kalustoa ole olemassa.

Mutta eihän enää ole Peitson kestikievariakaan.

Annikki Wiirilinna

Kuvatekstit:

Tällaiselta näytti vuosisadan vaihteen tienoilla Peitson kestikievarin vierashuoneessa.

Joskus viime vuosisadan puolella on ilmeisesti otettu tämä kuva Peitson linnamaiselta pihalta. Vastapäätä olevan suuren talon halki johti eteiskäytävä, vasempi pää oli nimeltään Junnontupa ja oikea pää oli hollitupa. Siitä oikealla näkyy osa Porttitupaa, joka vieläkin on paikallaan ja lähinnä oikealla herrain puolen pääty. Vasemmalla komeine lasikuisteineen ryhmän vanhin rakennus, edelleen asuttavassa kunnossa oleva Yrjö Junkan talo.

Tähän tapaan, vällyissä ja susiturkeissa sujui kestikievarikyyti ennen vanhaan. Tämä kuva on otettu n. v. 1928 Kannuksen Jokelan kestikievaritalon edessä, reessä istuu Tuomas Pohjanpalo ja suitsissa on Vilho Junka.

Yrjö Junka Peitson entisen kestikievaritalon tuvassa, kello ja keinutuoli kuuluivat tuvan sisustukseen silloinkin kun kievaria vielä pidettiin.

Vanhin osa Peitson vanhimmasta talosta, jossa Yrjö Junka perheineen asuu. Akkunat on uusittu muutamia vuosia sitten.