Wentinin talot - vanhinta Kokkolaa?

Keskipohjanmaa 7.3.1982

Vihjeen Wentinin talojen erikoisenmuotoisista kattoparruista antoi minulle arkkitehti Krister Korpela jo useita viikkoja sitten. Hän sanoi uskovansa että talot saattavat olla vanhempia kuin pedagogiotalo, rakennetut jo ennen kaupungin ensimmäistä suurta tulipaloa, joka on tapahtunut v. 1664. Ja lisäsi:

- Niin ihmeellistä kattoa en kyllä ole nähnyt missään. Uteliaisuuden vaivaamana kiertelin kaartelin aikani taloja ja lopulta tietenkin menin sisään. - Kaupungin vanhimpien kattoparrujen alle, ilmeisesti.

Lämmin talo

Pienemmän talon kaksi-ikkunainen pääty on Pitkänsillankadulle päin eikä nykyasussaan lainkaan ilmaise todellista ikäänsä, pikemminkin se näyttää siltä kuin olisi rakennettu tämän vuosisadan puolella, tuossa 20-luvulla. Sitten sille onkin tehty ulkoremontti, jolloin myös ikkunat on muutettu 3-ruutuisiksi eli venäläismallisiksi. Ehkäpä etelänpuoleinen päätyosakin on silloin vasta rakennettu.

Tuvasta löydän talon nykyisen asukkaan, rouva Milda Wentinin. Hän kertoo, että he miehensä Andreas Wentinin kanssa ostivat talon noin 30 vuotta sitten. Mitään muuta remonttia he eivät ole sille tehneet kuin maalanneet ja tapetoineet silloin tällöin sekä laittaneet keskuslämmityksen.

- Mutta lämmin tämä on, varsinkin talon keskiosa, jota mieheni arveli kaikkein vanhimmaksi. Talo ei liiku vähääkään, eikä täällä vedä enempää seinistä kuin lattioistakaan. Monta kertaa olen tämänkin talven pakkasten aikana ihmetellyt, mistä ja miten tämä talo on rakennettu kun se on niin lämmin. Tavallisestihan vanhoissa taloissa on vetoista ja asuminen huonoa, mutta ei täällä, juttelee valoisasti hymyilevä rouva Milda Wentin. Hän on jäänyt leskeksi muutamia vuosia sitten ja asuu enimmäkseen yksin, pojat ovat perheellisia ja asuvat muualla.

- Ei voi muuta sanoa kuin että kyllä entisajan rakentajat osasivat ammattinsa, hän toteaa.

Mutta kodikkaan tuvan kattoparrut vievät vähitellen kaiken huomion. Ne on veistetty siten, että ne muodostavat loivan kaaren, Parrujen molemmissa päissä, lähellä seinänviertä, on koristeleikkaukset, yksinkertaiset mutta selvästi havaittavat ja tyylikkäät. Parrut kuten koko katto on muutamia vuosikymmeniä sitten peitetty valkoisella paperilla, erittäin siististi ja tarkasti.

Niissä on totisesti ihmettelemistä.

- Joitakin vuosia sitten täällä kävi helsinkiläisiä museomiehiä. Kyllä hekin olivat yllättyneitä ja sanoivat etteivät ole moisia muualla nähneet. He sanoivat niiden ja talon koko keskiosan olevan 1600-luvulta, rouva Wentin kertoo.

Tämän talon kanssa samassa pihassa on pari muuta rakennusta, joissa on vuokralaisia. Toinen taloista on tehty entisestä ulkorakennuksesta. Koko piha ja siinä olevat talot tallettavat jotakin menneen ajan asumisen idyllistä. Paikka on rauhallinen asua - eikä ihme, sehän sijaitsee vastapäätä Rauhanyhdistystä. - Ihanteellinen naapuri vaikka talon tiilimuuri vaikuttaakin hiukan kovalta jos vertaa sitä perinteisiin puutaloihimme.

Keltainen talo Länsikirkkokadulla

Toinen Wentinin talo on se matala, keltaiseksi maalattu rakennus melkein vastapäätä kirkkoa ja vanhaa kirjastoa. Jo ensisilmäys kertoo, että se on rakennettu hyvin kauan sitten. Sopusuhtainen, teeskentelemätön, klassisen yksinkertainen muoto, laudoitettu levein pysty laudoin. Siitä se katsoo vakavin ikkunoin.

Pihalla on punaiseksi maalattu vanha aitta, niin pieni, että senkin täytyy edustaa vanhoja vaatimattomampia aikakausia, eikä ulkorakennusten rivikään riko ehyttä kokonaiskuvaa menneitten vuosisatojen kaupunkiasutuksen tyylistä. Pihalla kasvaa omenapuita ja koristepensaita.

Talon nykyinen omistaja Jakob Wentin asettelee juuri porraspäässä luutaa varteen. - Kyllä, saahan toki sisälle tulla tähänkin taloon, katsomaan.

Ne katot. Ihme ja kumma: tässä Wentinin talossa parrukatot ovat säilyneet kaikissa talon neljässä huoneessa! Ja makuuhuoneen kattoparrut on veistetty selvästi kaareviksi - aivan samalla tavalla kuin rouva Milda Wentinin tuvassa. Koristeleikkaukset monien parrujen päissä ovat myös edelleen näkyvissä, ei ehkä aivan yhtä selvinä kuin pienemmässä talossa.

Jakob Wentin kertoo, että hänen isänsä Otto Wentin osti tämän talon eräältä merikapteeni Orianderilta.

- Asuimme aluksi kaikki yhdessä, mutta kun tulimme aikuisiksi ja avioiduimme, alkoi tulla ahdasta. Siinä vaiheessa veljeni Andreas ja hänen vaimonsa Milda ostivat tuon toisen samassa korttelissa olevan tontin ja rakennukset.

Vanhat parrut esille

Katot olivat alkujaan, Jakob Wentinin nuoruudessa, olleet laudoitetut, ihan tavalliset.

- Mutta minä aloin kerran katsella ja tutkailla, mitä siellä alla on ja silloin paljastuivat nämä parrut. Muistan että vaimoni ei aluksi oikein tykännyt kun revin laudoituksen pois ensin tästä isosta huoneesta, mutta kun hän oli vähän aikaa sitä katsonut niin alkoi mieltyä ja sanoi että ota pois laudat muistakin huoneista kun kerran olet aloittanut. Sitten paperoimme katot oikein tarkasti ja maalasimme ne. Se oli suuri ja vaikea homma - kuka nykyään viitsisi siihen ryhtyäkään? Muistelen, että parrut silloin paljastuttuaan olivat kalkkimaalilla sivellyt.

Jakob Wentin kertoo, ettei tässäkään talossa ole heidän aikanaan sen kummempaa remonttia tehty kuin maalattu ja tapetoitu, asennettu vesijohdot ja keskuslämmitys. Hän epäilee kuitenkin, että talo on alkujaan ollut vieläkin matalampi, että sitä oli korotettu jo ennen heidän tuloaan.

- Mutta lämmin tämä on, se täytyy kerta kaikkiaan tunnustaa. Ei tarvitse vanhemmankaan ihmisen palella, hän vakuuttaa.

Samaa todistaa hänen tyttärensä, lehtori Ulla Wentin, joka juuri sattui olemaan hiihtolomalla. Hän opettaa englantia Uusikaarlepyyn kansanopistossa ja asuu siellä nykyaikaisessa kerrostalossa.

- Mutta ei tunne mitään eroa kun tulee sieltä tänne: kyllä täällä on ihan yhtä tasainen lämpö kuin uudessa kivitalossa, ei jälkeäkään siitä kylmän ja vedontunnusta, joka usein vanhoja taloja vaivaa, hän sanoo.

Kaiverrus seinähirressä

Kun Ulla ja hänen sisarensa Ethel, nykyään rouva Olaussen olivat tyttösiä, tuossa kymmenen korvilla, levennettiin tupakeittiön ja olohuoneen ovea sahaamalla hirsien päistä palat pois.

- Yhdessä hirressä oli puukolla kaiverrettu vuosiluku. minä en sen numeroita muista mutta sisareni, jolla on erikoisen tarkka muisti, sanoo että se luku oli 1647.

Näin kertoo lehtori Ulla Wentin. Jollekin museomiehelle oli kerran tuosta asiasta kertonutkin, mutta asianomainen ei ollut oikein sitä uskonut.

Mikäli tuo ovenpieleen kaiverrettu luku tarkoitti talon rakennusvuotta, kuten ilman muuta tulee mieleen, tämä talo todellakin kuuluu niihin harvoihin, jotka säästyivät vuoden 1664 suuressa tulipalossa. Että muutamat talot kirkon ympärillä silloin säästyneet, siitä meillä on tietoa.

Mainiossa teoksessaan [v. 1754] "Om Gamle Carleby" Jacob Chydenius sanoo näinikäästi:

"År 1664 blef alt det, som på 44 år kunnat af de nybolade inwånare byggas och samlas, genom wådeld förstört och i aska lagt. Ei mera än Kyrkan och några der omkringstående hus blewo skonade".

Eli että vuonna 1664 kaikki se, minkä asukkaat olivat 44 vuoden kuluessa ehtineet rakentaa ja koota, hävisi tulipalossa ja muuttui tuhkaksi. Vain muutamia kirkon ympärillä olevia taloja säilyi.

Näkyjä

Yhtäkkiä minusta alkaa tuntua kovin epätodelliselta. Ikkunaverhojen takaa ei häämötäkään enää kellertävä tiilinen kivikirkkomme vaan punaiseksi maalattu puinen ristikirkko, jonka paanukaton räystäät laskeutuvat matalalle, maan puoleen. Kirkon ympärillä on ristejä: siinä on kokkolalaisten hautausmaa. Kirkkopihan itäpohjoisessa nurkassa on kellotapuli, jonka tuuliviiri hyvin tästä ikkunasta erottuu, siitä voi kurkistaa, onko maa- vai merituuli, ja onko merelle lähtemistä. Pieniä puutaloja, samantapaisia kuin tämä, näkyy ympärillä, vastapäätä ja molemmilla sivuilla. - Ulla Wentin pikkuruutuisessa mustavalkoisessa puvussaan muuttuu 1600-luvun mamselliksi, ja hänen isänsä on ilmetty Michell Snickare, tai kenties Johan Klåckare - joku noista varhaisista kaupungin rakentajista, talonomistajaporvareista. Heidän maailmansa ja heidän mielenliikkeensä tuntuvat nyt juuri olevan jotenkin lähellä.

Holvikattoinen kellari

Mennään yhä syvemmälle talon kellariin. Sinne on mentävä ulkokautta, oviluukuista, jotka ovat miltei vaakasuorassa talon seinustalla. Jyrkät kiviportaat alas - ja siinä seisomme tuskin puolitoista metriä korkeassa holvissa. Se on niin pitkä, että varmaan ulottuu koko rakennuksen poikki, arviolta n. 7 metriä, leveyttä tuskin yli 2 metriä. Alhaalla lattianrajassa seinäkivet ovat suuria paasia mutta pienenevät ylöspäin, ja katto on holvattu puolikaareksi jotenkin aivan ihmeelliseltä tavalla, kiilaamalla pienet kivet toistensa väliin. Missään ei näy muurilaastia. Tummaa luonnonkiveä alusta loppuun.

- Tämä on erittäin hyvä ja käyttökelpoinen kellari, sanoo Ulla Wentin ja lisää, ettei muuta kylmiötä edelleenkään tarvita. Juurikasvit ja perunat samoin kuin hillot säilyvät hyvinä läpi talven.

Kynttilän valossa katselemme hovikellarin kattoa, kattoa jonkalaista en ole tiennyt olevan olemassakaan. - Mitenkähän kauan sitten ja minkähänlaiset vaimoihmiset täällä ovat aikojen kuluessa kynttilän ja päreen valossa kellariasioita toimitelleet, voihulikkaa tuoneet, taliastiaa vieneet, kermakannua taitavasti ja tippaakaan loiskuttamatta ylös kantaneet. Jospa edes joku varjokuva olisi jäänyt...

Sisällä tuvassa Ullan isä kertoo eräästä merkillisestä vihkosta.

Vihko joka löytyi pienestä tupasesta

- Joskus remonttia tehdessään oli minun isäni, se Otto Wentin, löytänyt täyteenkirjoitetun vihkon tuosta pienestä tupasesta, joka on tässä pihallamme, portin toisella puolen. Siinä vihkossa oli kerrottu paljon tämän talon ja tämän koko kaupungin vaiheista. Isä oli sitä itse lukenut - ja antanut muillekin luettavaksi - ja niin oli käynyt, että se vihkonen unohtui jollekin lainareissulle. Ei tullutkaan takaisin, korvaamattomaksi vahingoksi meille kaikille, jotka olemme kiinnostuneet kaupunkimme menneisyydestä.

- Sen isä muisti ja kertoi moneen kertaan meillekin, että siinä oli selostettu eräs tapaus, joka on sattunut juuri tuossa pienessä tupasessa. Tämän kaupungin silloinen pormestari oli silloin ollut tuossa tupasessa, isä muisteli että jotakin kahakkaa paossa. Eräänä yönä oli pormestari yritetty surmata ampumalla häntä ulkoa, ikkunan läpi. Luoti oli kuitenkin sattunut käymään ikkunan lyijypuitteeseen ja siitä kimmahtanut sänkyyn, jossa pormestari vaimoineen nukkui. Onnekseen olivat pakolaiset vetäneet korvilleen paksut nahkaiset vällyt - ja niihin oli sen ajan luotu uponnut vahingoittamatta pormestaria enempää kuin pormestarinnaakaan.

Voisiko se olla niin?

Kotona, selviydyttyäni taas takaisin tälle vuosisadalle, aloin etsiä Kokkolan historiasta lukua, jossa kerrotaan tämän kaupungin pormestareista. Mielenpohjalla häämötti muisto jostakin ennenluetusta samantapaisesta asiasta.

Ja löytyihän se sieltä, ihan kummasti tuota vanhaan vihkoon talletettua tapausta muistuttava asia.

"Vasta v. 1622 kaupunki sai oman pormestarinsa. Ensimmäinen heistä oli nimeltään Erik Juhonpoika ja hänen pormestarikautensa kesti vain vv. 1622-25. Jakob Chydeniuksen tiedonannon mukaan hän oli talonpoika Kruunupyystä, oli opiskellut ja sen jälkeen toiminut Banerin lainlukijana, siis hoitanut tämän sijaisena kihlakunnantuomarin virkaa jossakin tuomiokunnassa.

Hän oli niin vihattu kovuutensa vuoksi, että eräänä yönä häntä ammuttiin ikkunan läpi, joskaan häneen tai hänen vaimoonsa ei osunut. Tästä hän kuitenkin pelästyi siinä määrin että haki toista voudin virkaa, erään tiedon mukaan Lapualle".

Kukapa nyt uskaltaisi mennä väittämään että kyseessä olisi juuri sama asia - että tuohon pieneen tupaseen liittyisi muisto kaupungin ensimmäisestä pormestarista! Se olisi sentään liian upeaa. Mutta mihinkään ei pääse siitä, että tapaukset muistuttavat kovasti toisiaan. Kenestäkään myöhemmästä pormestarista ei mitään ampumayritykseen viittaavaa historiassa kerrota.

Kun tietäisi miten tuota asiaa voisi tutkia... Ja kun tietäisi, onko muuallakin samanlaisia kattoja, samanlaisia kellareita vielä jäljellä?

Annikki Wiirilinna
(YKSITYISAJATTELIJA)

Kuvatekstit:

Jakob Wentinin talo Läntisellä kirkkokadulla - yksi vanhimpia taloja tässä kaupungissa.

Kattoparrujen loiva kaarevuus ei valokuvassa erotu, sen sijaan leikkauksin koristellut parrujen päät näkyvät selvästi.

Lehtori Ulla Wentin esittelee kynttilän valossa kivikellaria ja sen holvattua kattoa.

Milda Wentinin pieni talo, jonka pääty on Pitkänsillan kadulle.

Jakob Wentin on laittanut luudan varteen. Hänen takanaan lumen keskellä näkyvät kellarin luukut.