Carl Larsson, kodin ja onnellisen perhe-elämän maalari

Keskipohjanmaa 31.7.1976

Kun seisot Tukholmassa Nationalmuseumin, Ruotsin kansallismuseon eteisaulassa ja kurkottelet katseellasi valtavan kokoisia freskoja, jotka esittävät Ruotsin historiaan liittyviä tapauksia: Kustaa Vaasaa ratsastamassa Tukholmaan juhannuksena 1523, Kustaa III:tta Skebsbrolla ottamassa vastaan antiikkiveistoksia, joita hänen laivansa hänen toimeksiannostaan olivat tuoneet sekä Kreikasta että Italiasta ja jotka vieläkin muodostavat juhlavan, tutustumisen arvoisen kohteen kuninkaanlinnan Antiikkisalissa: kun katselet näitä ja monia muita freskojen esittämiä historiallisia henkilöitä ja tapauksia, sinun on ehkä vaikea ensin uskoa, että kysymys on tosiaan saman taiteilijan teoksista, jonka herttaisia koti- ja lapsikuvia olet viime aikoina tottunut saamaan väripostikorttijäljennöksinä ruotsalaisilta, nykyään ehkä jo suomalaisiltakin tuttaviltasi.

Tämä ruotsalainen taiteilija, Carl Larsson (1853-1919) ja etenkin hänen kotikuvansa elävät nykyään todellista renessanssia paitsi kotimaassaan myös muissa pohjoismaissa, jopa Länsi-Saksassa asti. Syytä tuohon renessanssiin ei kai tarvitse kaukaa etsiä: kuvat ovat niin kotikeskeisiä, niitten atmosfääri on niin kiireetön ja yksityiskohtien kuvailussaan moni-ilmeinen, että ne pakostakin puhuttelevat aivan erikoisella tavalla meidän aikamme kiireista ihmistä.

Carl Larssonin työt - sekä suuret freskot että enimmäkseen vesiväreillä tehdyt pienimuotoisemmat koti- ja lapsikuvat - ovat niin yksinkertaisen selkeitä, että ne puhuttelevat jokaista katsojaa. Ei suinkaan tarvitse olla taiteentuntija nauttiakseen Carl Larssonin tauluista. Mutta hänen tapansa maalata ääriviivoja korostaen ja miltei varjottomasti aiheutti aikanaan paljon arvostelua. Se oli monien kriitikkojen mielestä liian yksinkertaista ja helppotajuista.

Vaikka Carl Larsson saikin jo elämänsä aikana paljon tunnustusta sitähän osoittaa sekin, että hänet valittiin noitten suurten arvokkaitten freskojen tekijäksi - hän koki myös ankaraa vastustusta, hyökkäyksiä ja ymmärtämätöntä arvostelua. Jopa siinä määrin, että ne synkensivät kokonaan hänen loppu elämänsä. Järkyttävimpänä tuo mielen pimeys ilmenee hänen viimeisimpiin kuuluvassa työssään, jonka nimi on "Keskitalven yö". Se on täynnä symboliikkaa sekä väreiltään että sisällöltään: keskitalven kiiluvien tähtien alla hämärässä on ryhmä ihmisiä, joiden keskellä vanha kuningas. Hän on paljastanut päänsä, hirttosilmukka odottaa. Vanha kuningas, joka on tahtonut pelkkää hyvää kansalleen.

Mutta ennen näitä synkkiä mietteitä ja kuoleman odotuksen tunnelmia oli aika, jolloin Carl Larsson eli ja maalasi kodissaan joka oli auringon puolella.

Larssonin talvikoti oli Solnassa, joka silloin vielä lienee ollut Tukholman laitaa. Mutta suuri osa hänen maalaustensa aiheista liittyy Taalainmaassa sijainneeseen kesäasuntoon, jonka taiteilija sai lahjaksi apeltaan. Tuo Taalainmaalla Sundbornissa sijainnut Lilla Hyttnäs kesäisine ympäristöineen, vanhoine puineen ja luonnonmukaisine nurmikenttineen antaa viehättävät puitteet hänen monille maalauksilleen, joiden keskeisimpänä aiheena enimmäkseen ovat lapset ja perhe-elämä.

Mutta myös itse talo, joka vähitellen muodosti ehyen kokonaisuuden perheen asuntona vanhoine, yksinkertaisine ja tarkoituksenmukaisine sisustuksineen, oli Larssonille rakas harrastus ja läheinen asia. Hän ei koskaan pyrkinyt muuttamaan vanhan talon henkeä vaan päinvastoin kelpuutti myös sen vanhat huonekalut käyttöön, kunnostaen ja maalaten mikäli tarpeellista. Osan talosta hän muunsi ateljeeksi, mutta sellaisella pieteetillä, että se ei mitenkään rikkonut kokonaisuutta. Hän itse sanoo, että tällä sopusointuisella ympäristöllä on ollut aivan ratkaiseva osuus hänen taiteensa syntymiselle.

Kannattaa panna merkille nimenomaan tämä seikka, sillä kirjoittaessaan vuosisadan vaihteessa erittäin suosituiksi tulleita "albumejaan", joissa hän kertoo sanoin ja kuvin kodistaan ja perheestään, hän määrittele erääksi päämotiivikseen sen, että hän haluaa kertoa näistä asioista nimenomaan antaakseen esikuvan siitä, miten koteja voidaan sisustaa. Kalliit, huonekalukaupasta ostetut huonekalut eivät suinkaan takaa viihtyisyyttä. Carl Larsson puhuukin talonsa esineistä kuin elävistä olennosta ikään:

"Mutta voimmehan nyt kurkistaa ateljeehen. Näet pitkän vanhan, tukevan pöydän: se kestää vielä monta vuosisataa eteenpäin. Valtavalla nojatuolilla, jolla silläkin on jo pari vuosisataa niskassaan, olen istunut ja piirtänyt monet tunnetuimmista kuvistani... Siitä on todella seuraa, se juttelee ja pitää joskus pientä toraa koko ajan kun istun siinä..."

Harvapa muu taisi siihen aikaan antaa niin suuren arvon aidolle vanhalle esineistölle, joskaan ei toisaalta vielä eletty sitä repimisen ja vanhan hylkäämisen aikaa jonka me olemme nähneet.

Carl Larssonin ateljeen yhtä seinää koristi friisi, josta hän sanoo:

"Paneelin yläpuolella on friisi, joka esittää Vapahtajan elämää. Sen on maalannut talonpoikaismaalari Hallannin maakunnasta 1700-luvulla, ja se esittää kaikki ihmiset paitsi Kristusta itseään, sen ajan ja sen maakunnan vaatetuksessa. Siinä on samaa alkuperäistä naiviteettia ja suloutta kuin joissakin Giotton freskoissa, mutta kiinnostaa minua vieläkin enemmän kuin ne."

Tällaisista lausunnoista lienee lupa päätellä, että aivan vähän ei Larssonin viihtymiselle Sundbornissa merkinnyt aito kotiseuturakkaus ja vahva kansallistunne. Täällä hän asui keskellä ruotsalaisia kansanihmisiä, taalalaisia, joiden voimakkaalle, terveelle huumorintajulle hän antoi erikoisen arvon. Myös hänen omat kirjoitelmansa suorastaan pursuavat elämäniloa ja nokkelaa, hyväntahtoista huumoria.

Niinpä hän mm. kuvaa ensitapaamista vaimonsa kanssa, joka muuten tapahtui Pariisissa, missä he molemmat opiskelivat maalaustaidetta. Nähtyään ensi kerran tulevan vaimonsa hän kertoo sanoneensa huonetoverilleen, että on synti neiti Karinia kohtaan että hänellä on perunanenä. Monen otteeseen hän myös puhuu Karinin mustista pyöreistä lehmänsilmistä, kaikella kunnioituksella tietysti. Ja näin hän sanoo kodistaan:

"Kun astut sisään tähän taloon tulet onnellisten ihmisten joukkoon. Mitään muuta ihmeellistä siinä tuskin on, paitsi itse talo.

Hyvä Jumala rikkaudessaan on lahjoittanut minulle maanpäällisen elämän parhaita lahjoja. Minun vaimoni on varmasti yksi hänen enkeleistään, mutta kuitenkin minun onnekseni sen verran sopivasti maanpäällinen kuin tarvitaan, että pystyy hoitamaan huushollin ja lapset niin, että he pysyvät terveinä ja puhtaina."

Lapsia olikin runsaasti, puolisen tusinaa, joten perheenäiti ei ihan vähällä päässyt. Eikä Karinin, o.s. Bergöö, omasta taiteilijanurasta enää puhuttu mitään.

Mutta tuon taiteilijaperheen jokapäiväinen elämä on ikuistettu mitä ihastuttavimmalla tavalla, sekä sanoin että kuvin. Suomeksi Carl Larssonin kirjoja ei liene käännetty. Ruotsiksi ilmestyi aivan muutama vuosi sitten hänen aikaisemmin ilmestyneistä albumeistaan koottu teos nimeltään Ett hem åt solsidan. Sama kokoelma on ilmestynyt myös saksaksi.

Carl Larsson, perheenisä-taiteilija, on kyennyt sellaisella intensiteetillä syventymään kodin ja lasten maailmaan. että sen voi selittää vain suuri rakkaus.

Teoksensa esipuheessa Carl Larsson kertoo itseensä liittyvästä sukkeluudesta joka kuuluu näin:

- Mitä yhtäläisyyttä on Carl Larssonilla ja Kronoksella? (Kronos on antiikin tarustoon kuuluva jumalhahmo, jonka kerrotaan syöneen lapsiaan.) Vastaus kysymykseen kuului:

- Juu, molemmat he elävät lapsistaan!

Mutta samassa hän vakavoituu jälleen ja sanoo, että kirjaan liittyvien pienten kuvien lähettäminen maailmalle tekee ainakin hänet itsensä iloiseksi: hän kokee siinä jotakin samaa kuin, jos hän menisi ulos maailmaan ja saarnaisi kaikelle kansalle.

"Sillä lapset - ja heitähän tämä teos ennen kaikkea käsittelee - kantavat meidän toiveitamme ja meidän kaipaustamme. Kun me olemme poissa he ovat jäljellä. Heidän suloutensa olen tahtonut tallettaa näille lehdille. - - - Lopultakin: nämä minun pieneni, sinun pienesi, he ovat kaikki meille yhtä rakkaita.

Heille kuuluu taivasten valtakunta!

Carl Larssonin kuvat puhuvat kaunista kieltä.

Annikki Wiirilinna

Kuvatekstit:

Peilikuva. Tässä perheenisä-taiteilija on ottanut pikkutyttären syliinsä, laittanut peilin sopivaan kohtaan ateljeessaan niin että molemmat näkyvät. Oikein mukavasti ja hyväntuulisesti.

"Unikeon vaitelias aamiainen. Miten hän näyttääkään marisevalta ja rumalta, minun suloinen Kerstini. Voisiko se olla sen takia että jääkarhu on ajanut polkupyörällä hänen hattunsa yli? Ei rakas ystävä, se on ainoastaan sen takia että hän on joutunut kunnianarvoiselle omanarvontunteelleen kiusalliseen tilanteeseen: etsimään aamiaisensa ruuantähteistä tällaisena soolokäkenä." Maalaus on vuodelta 1900.

Karin ja Kersti - Alkuperäinen maalaus on Götebargin museossa.

Lisbeth löysi "napin paljaalta vatsaltaan."