Kuusi kertaa on Kokkolassa riehunut suuri tulipalo

Keskipohjanmaa 8.6.1970

"Eld är lös!" - "Tuli on irti!"

Huuto alkoi ja jatkui naisen äänen muuttuessa yhä kirkuvammaksi. Ihmisiä alkoi ilmestyä matalista tuvistaan kaduille: vettä kannettiin ämpäreillä ja heitettiin liekkeihin. - Onko kellään pitkää keksiä, että saataisiin revittyä tuo katto alas? huutaa joku miesääni. Pitkää keksiä etsitään kauan, ja sillä aikaa tuli tarttuu jo toiseen taloon, sen maloilla peitetty tuohikatto on alkukesän pitkinä poutaviikkoina kuivunut rutikuivaksi, se leimahtaa liekkiin kuin tappura. Huuto ja voivotus kasvaa kasvamistaan, ihmisten ääniin sekaantuu kohta eläinten huuto, sillä pian tuli leviää myös talojen pihoilla oleviin navetoihin ja talleihin, eläimet on pakko päästää ulos ja ajaa pois kaupungista. Taloista koetetaan pelastaa vaatetta, rahoja ja ehkä joitakin arvokkaita esineitäkin. Mutta tuuli on kova ja kestää kauan ennenkuin saadaan muodostettua ketju Suntilta palopaikalle. Apuneuvot ovat liian vähäiset ja tulen valta liian suuri - koko kaupunki on pian savuava kasa tuhkaa. Vain kirkko ja muutama sen lähellä ollut rakennus jää palamatta.

Suunnilleen tähän tapaan voimme kuvitella kaiken tapahtuneen vuonna 1664 jolloin Kokkola, 44 vuoden ikäisenä, paloi perusteellisemmin kuin koskaan sen jälkeen. Vaikka kysymyksessä on niin suuri onnettomuus, ei tuomiokirjoihin ole siitä jäänyt muuta tietoa kuin maininta, että palo sattui kesäkuun 17 pnä klo 11 aikaan aamupäivällä. Toinen lähde taas mainitsee palon alkaneen sunnuntaiyönä kesäkuun 16-17 päivän välillä. Ei tiedetä edes, menetettiinkö ihmishenkiä tai tuhoutuiko eläimiä, se vain tiedetään, että kaupungin ensimmäinen noin 10 vuotta, aikaisemmin rakennettu kirkko ja muutamat sen ympärillä olleet talot säästyivät.

VESITYNNÖRI TUVAN HARJALLE

On varmaa, että nuoressa kaupunkiyhdyskunnassa alettiin tämän suuren onnettomuuden jälkeen kiitää entistä suurempaa huomiota paloturvallisuuteen. Niinpä valittiin joka kevät, vapun aikaan, erikoinen palolautakunta, jonka tuli tarkastaa talojen uunit ja katot sekä savupiiput, jotka muuten siihen aikaan muurattiin vain joko mullalla tai savella. Jos lautakunta näki jonkun kohdan olevan epäkunnossa, sen velvollisuuksiin kuului repiä se heti alas.

Annettiin myös monia yksityiskohtaisia määräyksiä, mm. sellainen, että talojen leivinuuneja ei saanut lämmittää vuoden kuivimpana aikana kuusipuilla, koska ne räiskyvät ja heittelevät kipinöitä. Hampunkehrääjät eivät saaneet tupakoida työtä tehdessään. Tervattuja laivatouveja saanut kuivata saunassa, eikä tervaa saanut keittää eikä lämmittää kaupungin alueella. Melkoinen vaiva vaadittiin niiltä, jotka aikoivat leipoa kuumana kesäpäivänä: heidän tuli nostaa vedellä täytetty tynnyri tupansa harjalle ennenkuin ryhtyivät mihinkään tekemisiin taikinan kanssa - millä tavalla tämä kävi päinsä, sitä eivät asiakirjat kerro.

Myös jokaisen talon pihalla, portin pielessä piti olla täysinäinen vesitynnöri, jokaisessa talossa piti olla tikapuut ja palohaka.

KAUPUNKI NOUSI TUHKASTA

Suuren palon jälkeen nousi kaupunki tuhkasta ihmeen pian, se ei todellakaan pysäyttänyt eikä edes paljoa hidastanut kaupungin kasvua. Talot tehtiin nyt jonkin verran suuremmiksi ja, kaupunkimaisemmiksi, sillä 1600-luvulla varsinkin sen loppupuolella vallitsi kaupungissa hyvä aika: tervaa vietiin enemmän kuin mistään muusta Pohjanmaan satamakaupungista, laivoja rakennettiin ja myytiin vuosittain kymmeniä, huippulukemia lienee vuodelta 1691 kirjoihin jäänyt tieto, että sinä vuonna Kokkolasta myytiin yhteensä 24 laivaa, ilmeisesti suurin osa Tukholmaan. Laivat olivat yleensä pienehköjä, mutta täällä kyllä saatettiin rakentaa suuriakin laivoja.

Mutta kaikista varotoimenpiteistä huolimatta sattui melkein vuosittain tulipaloja, pienempiä tai suurempia. Eipä kummakaan, kun tietää, että talojen kattamisaineena käytettiin enimmäkseen tuohia ja malkoja, ja että savupiiput saattoivat olla hyvinkin heikkoja tekeleitä. Malkakattoja pidettiin kuitenkin edullisimpina juuri palovaaran vuoksi: ne näet sai palon sattuessa vedettyä keksillä alas maahan, jossa niiden päälle saatettiin kaataa vettä, kun taas naulattu lautakatto oli mahdoton vetää alas sammutettavaksi. Jonkinlaisia paloruiskuja tiedetään olleen jo 1600-luvun lopulla käytössä mutta ilmeisesti niiden teho oli verraten vähäinen.

PIENEMPIÄ TULIPALOJA

Kokkolan porvarien viljelysmaat olivat huomattavan suuret, suuremmat kuin yleensä muiden kaupunkien porvareitten. Niinpä he maanviljelijöillä , tarvitsivat riihiäkin, ja ainakin pari paloa - vuosina 1666 ja 1667 - aiheutui kuumentuneesta riihestä. 1675 alkoi tulipalo eräästä pajasta - ja voi sitä Olavi Sundellin piikaista, joka v. 1695 meni talon kellariin palava päre suussaan - kädet kun olivat täynnä muuta kannettavaa - ja sai "huolimattomuudellaan" aikaan tulipalon, jonka takia kauppias Sundellin talon katto ja osa seiniäkin piti repiä alas. Palava päre oli tuohon aikaan tavallisin valaistusväline, sen kanssa suoritettiin pimeän aikana yhtä hyvin tupa- kuin navetta-askareet, käytiin kellarissa ja vintillä. Kun kuivia sytykkeitä oli joka puolella yllin kyllin, täytyy vain ihmetellä, ettei kaupungissa vieläkin useammin ollut tuli irti. Sundellin palvelustytön "huolimattomuuden" tiliin kirjattiin kuitenkin tämä tulipalonalku, jota pidettiin niin vaarallisena, että "läpättiin" oikein suurella kellolla.

PALOVARTIJAN VIRKA

Kohta suuren palon jälkeen lienee kaupungissa tullut käytäntöön palovartiointi, mutta on mahdollista, että sitä oli suoritettu jo ennemminkin. Vuodesta 1667 on tallella kaupunginlain määräys, jonka mukaan kahden porvarin kerrallaan tuli kulkea vartiossa kello 8:sta illalla kello 4:ään aamulla. Vartijain tuli asettua torille vartiopaikalleen ja heidän varusteisiinsa kuului torvi, jolla heidän piti puhaltaa kaikki kellonlyömät, myöhemmin vartijan varusteisiin kuului myös petruska, ja vieläkin myöhäisemmällä ajalla jonkinlaiset pihdit, joiden avulla yöllistä häiriöntekijöitä pidettiin kurissa, yhdet palovartijan pihdit ovat säilyneet ja niihin voi käydä tutustumassa Kokkolan museossa.

Lisää juhlavuutta palovartijantoimeen saatiin myöhempinä vuosina ainakin sillä, että pestattiin erityinen henkilö - ensimmäisen nimi oli Simeoni Kellonasentaja - jonka tehtäviin kuului soittaa illalla vartio alkaneeksi ja aamulla päättyneeksi, "että vartija olisi selvillä ajankulusta". Hänen tuli hoitaa myös kellonasentaminen.

Kaikki ei kuitenkaan sujunut yleiseksi tyytyväisyydeksi sillä ehtimiseen tuli valituksia huolimattomuuksista: torvea ei puhallettu joka tunti tai se tapahtui miten sattui, ja vartio soitettiin päättyneeksi joko useita tunteja liian aikaisin tai niin kovaa, että väki luuli tulen olevan irti.

TORVET HÄIRITSIVÄT

Vartijan tehtävänä oli ennenkaikkea vartioida kaupunkia tulipaloita ja pitää huolta, ettei taloissa sytytetty tulta enää klo 9 jälkeen "yöllä" ja ettei myöskään pidetty meteliä.

Laiminlyöntejä ilmeisesti tapahtui, sillä maistraatin täytyi silloin tällöin varoittaa porvareita: 40 hopeamarkan sakon uhalla kiellettiin vartioon lähettämästä poikia ja puolikasvuisia renkejä. Pormestari ja kaikki raadin jäsenet oli heti alun alkaen vapautettu palovartioinnista, joten kaupungin miespuolisille kansalaisille kiertyi aika tiheään näitä yötöitä, jotka ymmärrettävästi eivät olleet kovinkaan mieluisia, ei varsinkaan talvisaikaan, jolloin kaduilla vallitsi pilkkopimeys sen jälkeen kun talojen takkavalkeat olivat hiipuneet ja päreet sammutettu.

Jossakin vaiheessa palovartijoita kiellettiin puhaltamasta torveaan kaduilla ja kujilla, koska se häiritsi asukkaiden unta. Torvea tuli puhaltaa ainoastaan torilla, muualla kellonlyömät ilmeisesti ilmoitettiin huutamalla.

SOTIEN AIKAISET HÄVITYKSET

Tulipaloista puhuttaessa ei voi jättää mainitsematta niitä monia hävityksiä, jotka kaupunkia ovat kohdanneet sotien aikana. Niinpä isonvihan alkaessa v. 1714 poltti maan oma armeija täältä lähtiessään kaikki kaupungin satamassa silloin olleet laivat, Ryövärinkarilla olleen pikiruukin, Suntin varrella olleet ranta-aitat sekä kruununmakasiinin. Isonvihan pitkinä vuosina joutui kaupunki sellaisen hävityksen kohteeksi, että v. 1719 kaupungissa oli vain 23 asuttua tonttia - 138 tonttia oli kokonaan autiona. Suurin osa yksityisten omistamista rakennuksista oli siirretty venäläisten leiriin tai käytetty polttopuina ja muuten turmeltu, myös kirkon sisustus oli vaurioitunut, samoin kaikki julkiset rakennukset. Tulliaita kokonaisuudessaan oli poltettu, samoin tonttien väliset aidat, sillä tottuneina slaavilaisten savupirttiensä lämpöön miehittäjät kokivat avotakalliset tuvat liian kylmiksi, ja saadakseen ne lämpiämään he polttivat kaiken minkä irti saivat. - Isonvihan jälkeen rakentaminen oli hidasta ja vaivaloista, jälleenrakennukseen käytettävissä oli kokonaista 189 tonttia. Kaupunki kuten ympäröivä maaseutukin oli täydellisesti köyhtynyt. Mm. oli hävitetty yli 100 sahamyllyä ja sodan sekä pakoretkien aikana oli menetetty yhteensä 12 alusta.

Pikkuvihan aikana .1742-43 eivät hävitykset olleet samaa luokkaa, vaikka koko joukko arvoesineitä, rahoja ja vaatteita hävisikin sodan jaloissa. Suurin vahinko aiheutui sodan aikana sattuneesta suuresta tulipalosta.

VUODEN 1742 TULIPALO

Tällä kertaa v. 1742 kesäkuun 4 päivänä, tuli pääsi irti Isonkadun ja Torikadun kulmauksessa sijainneesta kauppias Forsselin kaksikerroksisesta talosta. Palon alkamiseen esitettiin moniakin selityksiä, mutta kaupunginviskaalin käsitykseksi tästä asiasta jäi, että tuli oli saanut alkunsa toisen kerroksen pohjoisenpuoleisesta makuuhuoneesta. Se oli varattu kiertäville käsityöläisille, niinpä räätäli Björnström oli kevään kuluessa asunut siellä ja tehnyt vaatteita kauppiasperheen jäsenille, helluntaita edeltäneet viikot oli kamarissa taas asunut suutari Suomalainen, joka puolestaan kengitti talonväen. Joku palvelusväestä väitti huoneessa myös keittää turautetun paloviinaa, mutta toinen taas sanoi, että viinaa oli keitetty viimeksi edellisenä syksynä.

Vaikka oikeus ei siis voinut saada lopullista selvää siitä, mistä palo johtui, tosiasiaksi jäi, että kova tuuli puhalsi sinä aamuvarhaisena luoteesta ja palo levisi nopeasti niin että yhteensä 25 taloa muuttui tuhkaksi torin ja etelätullin välillä, siis silloisessa - ja nykyisessäkin - kaupungin keskustassa.

Jälleenrakennus edistyi tämänkin palon jälkeen hitaasti, mutta kun uudet talot saatiin valmiiksi, ne olivat isompia ja komeampia kuin isonvihan jälkeen rakennetut, suurin osa niistä oli kaksikerroksisia.

Tämän tulipalon jälkeen nousseesta kaupungista on jäänyt hyvin edullinen kuva aikakirjoihin: niinpä maaherra kosketteli valtiopäiväkertomuksissaan useaankin kertaan kaupungin komeaa ulkonäköä ja matkailijat saivat täällä käydessään vaikutelman, että kaupunki oli hyvinhoidettu ja siisti.

VARTIJOITA LISÄTTIIN

Paloja siis sattui edelleen vaikka palontorjumiseksi tehtiin hyvin paljon. Niinpä jo v. 1730 lisättiin palovartijain luku neljään ja määrättiin että heidän piti kulkea kierroksellaan kaksittain. Samoihin aikoihin päätettiin hankkia kaupungille kolme suurta ja kolme pientä palohakaa sekä 12 raudoitettua ämpäriä, jotka säilytettäisiin raatihuoneessa. Kuvaavaa on, että seppä, jonka työksi palohakojen valmistus oli uskottu, vitkasteli työssään nelisen vuotta.

Vuodelta 1742 on säilynyt ohjesääntö, jonka mukaan palovartijan tuli nokivalkean syttyessä kalistella päristintä ja ilmoittaa huutamalla palopaikka, antaa rummuttaa palorummulla sekä antaa läpätä kirkonkellolla kerran. Tulipalon sattuessa läpättiin kirkonkellolla kolme kertaa yhtä mittaa.

Hälytyksen sattuessa piti pormestarin ja raadin kiiruhtaa paikalle, samoin porvarikaartin kapteenin ja jalkaväen. Palohaat ja myöhemmin ruisku, otettiin esiin raatihuoneen palovajasta, lisäksi piti jokaisesta talosta tulla mies paikalle mukanaan käsiruisku ja ämpäri.

VUODEN 1767 PALO

Vuonna 1767 - jälleen kesällä - tapahtui taas suuri tulipalo, joka hävitti kaupungin lounaisosan korttelit, yhteensä 22 taloa. Tässä osassa kaupunkia asui pääasiassa käsityöläisiä ja muuta vähävaraista väkeä. Tuli sai heinäkuun 5 pnä puuseppä Henrik Sohlbergin ja porvari Juhana Hongellin navetoista.

Tulipalon jälkeen oli vahingon kärsineiden asukkaiden keskuudessa suuri puute. Niinpä saatiinkin aikaan, että valtakunnan kaikissa kirkoissa koottiin yhtenä sunnuntaina kolehti Kokkolan tulipalossa kärsineiden hyväksi. Mutta kun samana vuonna kaupunkia kohtasi toinenkin onnettomuus, vaarallinen kulkutauti, käytettiin lähes puolet saadusta summasta sen ehkäisemiseksi. Niinpä voidaan laskea, että vahinkoa kärsineet tulivat saamaan avustusta n. 2 % siitä summasta, jonka olivat menettäneet, ja senkin suhteellisen myöhään - eräät hiippakunnat muistivat lähettää osuutensa vasta kymmenkunta vuotta myöhemmin.

VUODEN 1805 TULIPALO

Useita vuosikymmeniä säästyttiinkin suuremmilta paloilta, kunnes sellainen sattui taas 1800-luvun alussa, palo, jossa myös kaupungin raatihuone tuhoutui.

Tulipalo syttyi toukokuun 3 pnä v. 1805 ja se sai alkunsa torin varrelta, kauppias J. J. Lithenin vajasta. Tuli hävitti silloin kokonaista 36 taloa, joten se oli pahin 1600-luvulla tapahtuneen suurpalon jälkeen.

Paitsi raatihuonetta ja sen arkistoa - josta tosin osa ehdittiin pelastaa - paloivat myös kauppias, raatimies Lithenin asuintalo, pormestari Keckmanin talo, samoin kauppias Antti Riskan lesken talo ja kaikki omaisuus, niinikään G. Riskan ja Joakin Donnerin talot ja omaisuudet.

Tällä kertaa vahingonapua pyydettiin Pohjanmaan muista kaupungeista, ja tiettävästi saatiinkin. Mihinkään palovakuutuslaitokseen ei kaupunki vielä tuolloin ollut liittynyt.

Jo seuraavana vuonna alkoi Joakim Donner rakentaa uutta upeaa taloa torin ja Rantakadun välillä olevalle tontille, ja tällä kertaa kivestä. Apteekkari Libeck rakensi tämän palon jälkeen talonsa torin varrelle apteekin tontille.

Raatihuonetta varten laadittiin piirustuksia jo seuraavana vuonna palon jälkeen, mutta varojen puutteen vuoksi sen rakentaminen siirtyi epämääräiseen tulevaisuuteen. Samoin kävi niille suunnitelmille, jotka, tarkoittivat torin laajentamista ja katujen leventämistä sekä palaneiden korttelien jakamista suurempiin tontteihin.

Kokkolan raatihuone jälleenrakennettiin vasta vuosikymmenien kuluttua, tarkemmin sanoen v. 1845 ja silloin C. L. Engelin piirustusten mukaan.

V. 1860 TULIPALO SATTUI VÄHÄN ENNEN JOULUA

Vuonna 1860 vähän ennen joulua syttyi Kokkolassa tulipalo, jonka seuraukset, sammutusvettä kun oli erittäin vaikea saada, muodostuivat hyvin tuhoisiksi. Arkkitehti Krister Korpela, joka on Kokkolan menneisyydestä suuresti kiinnostunut ja jota hän myös erinomaisen paljon tuntee, kertoi siitä tämän kirjoittajalle. Kuten tiedetään, Kokkolan historian kolmas osa, jonka käsittelemään ajanjaksoon tämä tulipalo kuuluu, ei ole vielä ilmestynyt.

- Tämä palo alkoi Isonkadun varrelta Teodor Wallinin talosta, joka oli sillä paikalla, missä nyt, on Åströmin liiketalo. Talon yläkerrassa asui leskirouva Louise Donner. Hänen palvelustyttönsä Kaisa Berglund oli sinä päivänä, joulukuun 18. silittänyt huoneistossa vaatteita. Sen jälkeen hän oli lähtenyt kellarissa käymään, jossa viipyi n. 20 minuuttia. Kun hän tuli takaisin, huomasi hän ja salissa savua. Leskirouva Donner oli itse kaupungilla, ja varmaankin tuli oli ehtinyt jo saada suuren vallan, ennenkuin sammutustoimiin päästiin, sillä talvisaikaan vedensaanti ei ollut niinkään yksinkertainen asia, pakkasta oli tuona päivänä yli 20.

- Tällä kertaa tuli tuhosi koko korttelin, kertoi arkkitehti Korpela edelleen. - Se poltti myös kadun vastakkaisella puolella, Chydeniuspuiston kohdalla olleet rakennukset, sekä Slotten talon kohdalla olleet talot ja levisi sitten alaspäin polttaen tontin kaakkoiskulmassa, Prestin paikalla olleet rakennukset mutta ei mennyt Pitkänsillankadun yli. Roosin talo kärsi vaurioita, mutta ei syttynyt tuleen koska oli kivestä, sen sijaan nk. suolamakasiinin talon puinen yläosa paloi. Paloi myös apteekkari Alftanin talo, joka sijaitsi nykyisin tyhjänä olevalla tontilla, samoin Niemen talo, ja tuli levisi vielä Kirkkokadun yli Vingen taloon, joka sijaitsi nykyisellä Pohjanmaan tontilla. Värjäri Möllerin verstas paloi mutta päärakennus säästyi. Samoin paloi 2-kerroksinen, hieno Favorinin talo, joka oli Ermon kohdalla. Yhteensä tuhoutui tuossa palossa 27 taloa, joista 17 vakuutettua.

- Tämän palon jälkeen tuli asemakaavamuutos, jonka seurauksena syntyi mm. Chydeniuspuisto, palon jälkiselvittelyissä kului aikaa paljon ja tapahtui monenlaista.

VUODEN 1875 PALO

- Vuonna 1875 tuli pääsi irti Kustaa Aadolfinkadun eteläpäässä kultaseppä Chorinin talossa, joka sijaitsi kulmatontilla vastapäätä Metodistikirkkoa. Eräs Rosina Möller-niminen nainen oli sinä aamuna sytyttänyt tulta uuniin, mutta lähtiessään ulos unohtanut tuohia ja päreitä sisältävän korin uunin suuluukun alle, jonne lennähtänyt kipinä sen sytytti. Tämä "muster" oli vanhempi naisihminen, ja unohtamisen syy - joku toinen nainen, jonka kanssa hän jäi suustaan kiinni.

- Kun pankinjohtaja Drake kertoi tästä tulipalosta hän muisti mainita myös aina sen, että kaupungin silloinen lennätinkonttorin johtaja säikähtyi kaupunkia kohdanneesta onnettomuudesta niin että sai sydänhalvauksen ja kuoli, kertoo arkkitehti Korpela.

Tuon tapauksen jälkeen ei kaupungissa ole raivonnut oikein suurta tulipaloa. V. 1914 paloi muutamia taloja Kustaa Aadolfinkadun länsipuolelta, läheltä asemaa aikaisemmin sijainnut hotelli on palanut niinikään, ja aivan viime ajoilta on suurimpana tulipalona aihetta mainita Kokkolan kirkon palo loppiaisaamuna 1958.

Piirrokset: Reijo Meller
Teksti: Annikki Wiirilinna