Isät kulkivat pilvien alla ja Armon penikat Lapin paljakoilla

Keskipohjanmaa 8.2.1976

Rauhallisten kävelyretkien lomassa ja opetellessa uutta, "vyön särkevää hengitystä" on lukeminen saanut entistä enemmän sijaa elämässä. Tuntuu että tästä, aivan läheltä, on kulkenut uusien kirjojen virta, niin että kun on vähänkin kättä kurottanut, aina siihen on jotakin tarttunut.

Yhteen aikaan oli sänkyni täynnä kirjoja. Ja elävästi siinä muistui mieleen vanhan viisaan sanat: paljolla kirjan tekemisellä ei ole loppua oleva. Kun tuota sumaa katselee ja ajattelee, tulee ajoittain sama tunnelma kuin portugalilaiselle runoilijalle Fernande Pessoalle, joka puki voimakkaan, kaikkeen inhimilliseen kohdistuvan turhuudentuntonsa säkeiksi:

"Aurinko vuotaa kultaansa
ilman kirjallisuutta.
Joki virtaa, hyvin tai vähän huonommin
ilman ensipainoskappalettakin..."

Ja tämä turhuuden tunne, huomatkaa tarkoin, koskee myös ja nimenomaan hänen omien kirjojensa painoksia.

Pessoa ei kuitenkaan ole runoilija, jonka kirja olisi lennähtänyt haaviin, hänen tuotantoonsa suomalaiset lukijat ovat saaneet tutustua vain Parnasson välityksellä, suomentajana Pentti Saaritsa. Monet kirjojen ystävät ovat kuitenkin kiinnostuneita siitä uudesta, mitä kustantajat lähettävät liikkeelle, siispä muutama sana kohdalle osuneista teoksista - ei niinkään arvioiden kuin yksinkertaisesti kertoen niiden jättämästä vaikutelmasta erääseen lukijaan.

*

Kirjapaja lähetti viime jouluksi markkinoille Anna-Maija R a i t t i l a n teoksen Isät kulkivat pilven alla. Se kertoo kälviäläisten Erikssonin veljesten perustamasta uskonlahkosta ja maanpakomatkasta, joka tapahtui 1700-luvulla ja ulottui Keski-Eurooppaan saakka, kolme vuotta he asuivat lähellä Reinin mutkaa. Tuon uskomattoman mutta todella tapahtuneen retken vaiheista kerrottiin tässäkin lehdessä muutamia vuosia sitten.

Runoilijana tunnettu Anna-Maija Raittila on koulutukseltaan teologi. On aivan luonnollista, että nimenomaan uskonnollisten näkemysten selvittely saa hänen teoksessaan keskeisen sijan. Erikoisesti hän keskittyy kuvaamaan pappi Johan Krankin sielunkehitystä, tämä kun välillä luopui papin virastaan ja kulki erikssonilaisten mukana, kunnes hernnhutilaisuuden kautta tuli takaisin äitikirkon helmaan ja palveli loppuelämänsä Kuusamon korpiseurakunnan sielunpaimenena. Yksityiset henkilökuvat eivät Anna-Maija Raittilan teoksessa kuitenkaan saa päävalaistusta, etutilalla on aina joko henkilö tai ryhmä, jonka uskonnollinen näkemys kuvataan hänen toimiensa tai sanojensa välityksellä.

Ja millainen matka? Niin toivorikkain mielen kuin sille kerran Penttilän rannasta lähdettiinkin, oli lopputulos Anna-Maija Raittilan antaman käsityksen mukaan masentava.

Mikael Schwarzkopfin, erään mukana olleen suulla hän sanoo: "Vaikka matka oli alusta loppuun pelkkää tappiota, kauheata alistumista siihen, että lupaukset ja odotukset pettivät. Saatanan voimat ovat ruoskineet meitä, pelot ja katkeruus pääsivät valloilleen. "Yxi sywys siellä, ja toinen sywys täällä, caicki sinun wesilainees ja aaltos..."

Anna-Maija Raittilan runoilijanlaatu ilmenee monellakin tapaa teoksen rakenteessa ja tyylissä. Hän sanoo sanottavansa lyhyehköissä, impsressionistisissa kuvavälähdyksissä, jotka useinkin sellaisenaan muodostavat ehyen kokonaisuuden, mutta jotka toistuessaan saavat rakenteen tuntumaan jotenkin eteeriseltä ja hauraalta, vaikka kysymyksessä on eeppinen kokonaisuus.

Erikoisella kunnioituksella pani merkille, miten perusteellisesti tekijä on tutustunut 1700-luvun arkimiljööseen, työtapoihin, asumiseen ja matkantekoon. Niinpä hän kykenee vakuuttavasti kertomaan esimerkiksi siitä, miten Anna Essevia silppuaa olkia, ja sammalia ja kuivattuja horsmia lehmiensä juomakaukaloon Kälviän Penttilän navetassa, miten Elsa-Kristiina levitti hiekat salin lattialle ja veti sormillaan siihen seinästä seinään koristeuurteet - niinkuin tapa tuohon aikaan oli, ainakin Oulun puolessa. Tai miten Magdaleena, Johan Krankin vaimo, värjäsi lankoja Kuusamon pappilan saunarannassa: pajunlehdistä keltaista, kanervasta ja koivunlehdistä vaaleaa turkoosia, lepänkuoresta kellanruskehtavaa ja mustikanlehdistä sinipunervaa... Ihmiset siis elävät ja toimivat sekä ajattelevat omassa ajassaan, sen antamin edellytyksin. Teoksen henkilögalleria on hyvin laaja joten asiaan ennakolta perehtymätön saa pitää kielen keskellä suuta.

Anna-Maija Raittilan teos ei tule olemaan varsinainen yleisömenestys, mutta uskoisin sen kiinnostavan nimenomaan niitä, joita uskonnolliset kysymykset askarruttavat, ja tietysti erikoisesti keskipohjalaista väkeä, jonka keskuudesta Erikssonin veljekset ovat lähteneet. Nuo jäykät ja umpimieliset miehet, joiden "läheisyydessä on monien ollut hyvä hengittää. Siinä on ollut sellaista hiljaisuutta, jonka läpi on voinut vaistota heidän uskollisen tarrautumisensa Jumalan sanan näkymättömiin lupauksiin," kuten kirjailija asian ilmaisee.

*

Kerrassaan hupaisaa luettavaa oli Eevamaija P o i j ä r v e n romaani Miku, (Weilin & Göös). Se kertoo talvisodan päivistä, mutta näkökulma on pienenpojan, Mikaelin eli Mikun.

Miku joutuu perheensä mukana Tampereelta evakkoon läpi maaseudulle, toki oman papan ja mummun luo. Itseasiassa tuo muutto on Mikulle vain mieleen: hän pääsee eroon koulusta, joka pahimmikseen on ehtinyt osoittautua ikäväksi laitokseksi. Maalla on monia etuisuuksia kuten mummon navetassa asuvat pienet kutut, puhumattakaan nyt jännittävistä hiihtoretkistä, ja ennenkaikkea pappa.

Papan turvallinen, viisas ja lämmin olemus muodostuukin erääksi kirjan keskushahmoksi. Miku aistii myös jännityksen papan tuvassa, johon kyläläiset tulevat kuuntelemaan radion uutisia. Hän näkee, miten pappa suree ja kärsii kun tulee viestejä kaatumisista, ja miten raskaalla mielellä pappa, kylän puuseppä, rupeaa nikkaroimaan ruumisarkkuja.

Kun vihollisen lentokoneet lentävät pommittamaan Tamperetta, sattuu Miku olemaan juuri metsässä hiihtämässä ja kokee todellisia kauhun hetkiä lumessa maatessaan. Sanalla sanoen: näkökulma toimii hyvin, kaikki oleellinen talvisodan kotirintaman tunnelmista on saatu mukaan, vieläpä desanttitarina ja Mikun ystäväksi muovautuneen käpykaartilaisen surullinen kohtalo on saatu ympättyä ehyesti kokonaisuuteen, ehyesti joskaan ei ihan uskottavasti. Evakkojakaan ei ole unohdettu: Mikun nuoren elämän ensi rakkaudeksi muodostuu naapuristossa asuvan karjalaisperheen Liisa-tyttö.

Eevamaija Poijärvi on dialogeissaan käyttänyt onnistuneesti hämäläistä murretta, juuri siten kuin murretta tuleekin käyttää: elävöittämään kieltä eikä raskauttamaan. Niin että jokaisen sanan merkityksen ymmärtää vaikeuksitta muukin kuin syntyperäinen hämäläinen. Ja kuitenkin siihen on jäänyt omaleimaisuutta joka tekee lukemisen nautittavaksi. Niin että vallan hieno kokemus oli lukea sellaisella kertojan ilolla tarjottua proosaa kuin Eevamaija Poijärven. Kudos muistutti jotenkin kotoista räsymattoa, jossa tummalla pohjalla vilahtelee siellä täällä kirkas, raikas raita - kultaisen huumorin värittämä.

*

Aivan viime vuosina ovat kustantajat paljolti julkaisseet kirjoja, joiden tekijät eivät suinkaan ole vakinaisia kirjailijoita tai sellaisiksi aikovia vaan tavallisia kansan ihmisiä, useimmiten iäkkäitä naisia. Miksi niin? Tuukka Kangasluoma toteaa HS:ssa tätä asiaa käsitellessään, että tällaisen kirjallisuuden tarve oli ilmeinen, eikä vain meidän maassamme, samantapaista kehitystä on nähtävissä muuallakin. Ja syy: viihdekulttuurin ja korkeakulttuurin välillä oli täyttymistä kaipaava kuilu. Toisaalta puhuttiin Parnasson kielellä, josta on melkoinen hyppäys esim. Nyyrikin tyyliin. Oli olemassa todella pitkä porras ns. eliittikulttuurista populaarikulttuuriin, sillä välillä ehkä vain aikakauslehdistö.

Meillä tunnetuimpia ja suosituimpia tämän alan kirjoittajia lienee Annie Blomqvist, ahvenanmaalainen kalastajan vaimo, joka on kirjoittanut pidetyt Myrskyluoto-kirjat. Sitten julisti Otava kilpailun, jonka tuloksena syntyi kokonainen sarja kansanihmisten muistelmia, kertomuksia elämästä.

Tähän sarjaan liittyy tavallaan, joskin aivan itsenäisesti ja kokonaan toisen kustantajan, mm. Tammen, välityksellä jouluksi ilmestynyt Armon penikoita, jonka tekijä on Sara R a n t a - R ö n n l u n d . Nainen, joka on syntynyt Lapin kodassa, paimentolaisena. Nyt Sara Ranta-Rönnlund on jo 72-vuotias ja elelee Upsalassa, jossa on elättänyt itseään yliopiston siivoojana, tällä työllä hän on hankkinut varat myös lastensa kasvattamiseen ja kouluttamiseen sen jälkeen kun jäi leskeksi.

Mutta kaikkein mielenkiintoisinta on tietenkin se, mitä hän kertoo lapsuus- ja nuoruusvuosistaan saamelaiskylässä lähellä Kiirunaa. Avioiduttuaan suomalaisen miehen kanssa hän muutti Nilivaaran kylään. Kuinka paljon kansatieteellisesta arvokasta ainesta Saran kertomus sisältää, sen voi ainoastaan aavistaa. Tuskinpa meillä kuitenkaan on saamelaisten keskuudessa monia, joilla on niin hyvä muisti ja niin hyvä huomiokyky kuin tällä Saralla on.

Huolimatta pienestä silloin tällöin esiin vilahtavasta jälkiviisauden mausta hänen kerrontansa on nautittavaa juuri koruttomassa luonnollisuudessaan, siinä ei tunnu yrittämisen ponnistusta. On kuin hän juttelisi lukijalle, kahden kesken, kansannaisen tapaan, äänenpainojen muuttuessa aiheen mukaan.

Jutaava lapinkylä tuntuu nykyihmiseltä hyvinkin eksoottiselta. Sara, joka pienestä pitäen osallistui näihin vaelluksiin, osaa kertoa tarkkaan, millaisia ne olivat ja miksi jokavuotinen vaellus oli välttämätön. Ja kuinka kauniita sanoja: lähtö outamaahan, jääminen avoimelle paljakalle, porot syövät luppoa.

Kuten kirjan nimestä saattaa arvata, Sara Ranta-Rönnlund kertoo myös tunturimaassa puhaltelevista uskonnollisista tuulista, ennen muuta laestadiolaisuudesta ja saarnamiesten edesottamuksista. Annettu kuva vaikuttaa liioittelemattomalta ja hyvin todenmukaiselta, kirjoittajalla ei ole ollut mitään sensaationtavoittelun halua. Itsekin hän on koko nuoruutensa elänyt tämän herätysliikkeen vaikutuksen alaisena, mutta pystyy siitä huolimatta realistiseen huomioiden tekoon.

Sara Ranta-Rönnlund on kirjoittanut kirjansa ruotsiksi, Ruotsissa se on myös ensin ilmestynyt. Teoksen on lyhentäen suomentanut Meri Utrio.

*

Varsinaisesti naisten vuoden merkeissä syntyneeksi teokseksi voitaneen määritellä Kaari U t r i o n niinikään jouluksi Tammen kustantamana ilmestynyt Kuin nainen hallitsi, rakasti ja vihasi. Kirjailija on ottanut tehtäväkseen ryömiä milloin minkin historiasta tunnetun naisen nahkaan, kokea hänen tuntonsa, kiteyttää muutamissa koetuissa hetkissä koko hänen elämänsä summa. Usein nuo hetket ovat dramaattisia, käänteentekeviä, vielä useimmin tuon elämän viimeisiä.

Naishahmojen sarja, jota hän täten kuvaa, alkaa jo roomalaisista, tarkemmin sanottuna keisari Claudiuksen puolisosta Messalinasta. Hyvin voimakkain vedoin kuvataan se hetki, jolloin häntä viedään telotettavaksi. Muita naishahmoja on esim. Bysantin keisarinna Theodora, jonka tajunnan läpi katsotaan maailmaa sillä hetkellä, jolloin hän astuu kruunuttavaksi miehensä keisari Justinianuksen rinnalla.

Lutherin vaimo, Katharinna von Bora taas kuvataan oman kotoisen ruokapöytänsä äärellä, suuren perheen keskellä, oikukkaan ja vaikean miehen puolisona, tuhansien huolten piirittämänä. Florence Nightingalen totuudenhetki tapahtuu Turkissa Krimin sodan aikaan, täpötäydessä, alkeellisessa ja kuvottavan kamalassa sotasairaalassa.

Erikoisimpia ja historiasta tuntemattomimpia lienee kirjaan sisältyvä kertomus Johannasta, joka paavinvallan rappion aikaan lengendan mukaan istui Pyhän Pietarin istuimella kaksi ja puoli vuotta. Kaikki meni hyvin, mutta hän alkoi odottaa lasta. Sekin peittyi kaavun alle, mutta sitten tapahtui niin että Johanna-rukan lapsi syntyikin ennen aikojaan - ja vielä keskellä kirkollisia juhlamenoja! Siihen kuoli naispaavi, ja siihen loppui tarinakin, joka tällä kertaa on kerrottu paavin kamaripalvelijain suulla.

Taiteellisesti ehyimpiin suorituksiin kuulunee Adelhaheidin, Otto Suuren jalon puolison kuvaus sekä jo mainittu Keisarinna Thedoran hahmo. Kirja kokonaisuudessaan on huolellista, hyvää työtä. Sen motiiveista kirjailija mainitsee: "Vanhat hyvät ajat olivat pahempia kuin yleensä saatamme kuvitella. Kotikurioikeus oli täyttä totta, eikä naisilla ollut asiaa tuomarin eteen paitsi syytettynä. --- Niiden jotka tänä päivänä pelkäävät ja halveksivat naisten vapauspyrkimyksiä olisi syytä itsetykönänsä miettiä, minkälainen heidän asemansa olisi ilman näitä pyrkimyksiä."

*

Varsin suurta kielellistä ja muutakin lahjakkuutta osoittaa Theodor K a l l i f a t i d e s, joka kotimaassaan Kreikassa oli näyttelijä. Everstien otettua vallan hän muutti v. 1964 Ruotsiin ja täysin vailla kielitaitoa kun oli, ryhtyi aluksi tiskaajaksi. Mutta Theodor ei suinkaan jäänyt tiskaajaksi: opittuaan ruotsia hän toimi muutamia vuosia Tukholman yliopiston käytännöllisen filosofian opettajana ja on nyt Ruotsin arvostetuimman kirjallisen aikakauslehden päätoimittaja. Eikä siinä kyllin: hän on kirjoittanut ja julkaissut ruotsiksi kaksi runokokoelmaa ja kolme romaania. Yksi romaaneista, Kastanjapuun kylä, ilmestyi suomeksi viime jouluksi Kirjayhtymän kustantamana.

- Luulen, että Kallifatidesin romaanin perusteella lukija saa elävämmän kosketuksen itse Kreikan kansaan, sen maalaisväestön elämään, ajatuksiin ja tottumuksiin kuin konsanaan Kreikan mantereella tai Rhodoksen saarella viikon pari viettänyt turisti, joka näkee vain ulkokohtaisesti ja suppeita väläyksiä. Mistäpä hän tietäisi, mitä esim. kalastaja tai hedelmänmyyjä ajattelee? Kieli muodostaa sellaisen rajan, jonka ylitse on vaikea kavuta.

Kallifatides kuvaa miltei nerokkaan alkuvoimaisesti kreikkalaisiaan, ihmisiä, jotka ovat hänelle kipeän rakkaita ja joihin hänellä liittyy niin paljon. Hän kertoo saksalaismiehityksen raskaista vuosista ja siitä miten ja miksi partisaaniarmeija muodostui, miksi he lähtivät vuorille, Kallifatidesin ehdoton myötätunto on partisaanien puolella. Mutta kantaa ottavasta asenteestaan huolimatta Kastanjapuun kylä sisältää niin paljon taiteellisesti täyspainoista, että ajattelipa näistä asioista sitä tai tätä, kirjan rehevä huumori samoin kuin dramaattinen lataus tekevät sen nautittavaksi.

*

Kertoisiko vielä naistenromaaneista? Niitäkin virtaa ohi, niitä, joissa suoritaan tummia kutreja, joissa kyyneleet vuotavat vuolaina, joissa rakastetaan, kaihoisasti, sammumattomasti. Sellaisia kirjoittelevat mm. Alice Lyttkens, jonka Onnen temppelin luin ennen kaikkea ajan- ja paikallisvärin takia: Tukholman vanha kaupunki 1700-luvulla.

Ursula Pohjolan-Pirhonen, tuo yliopiston historian professorin rouva, joka pyöräyttää vähintään kirjan vuodessa - samalla kohtalonomaisella vääjäämättömyydellä kuin esiäitimme ennen saivat lapsia, on tämän vuotisessa teoksessaan syventynyt kuvailemaan Versaillesin loistokkaita saleja ja sitä juonittelujen ilmapiiriä, joka ne aikanaan täytti, kirjan nimi on Madame Pompadour. - Kyllikki Pitkänen on ottanut esikoisromaaniinsa Ruotsinsalmen kuningatar niinikään historiallisen aiheen, tarina liikkuu vuoroin Venäjällä vuoroin Suomen puolella, ja jos se ei ihan vakuutakaan, Kyllikki Pitkäsen kielellinen ote sisältää lupauksen.

Lähinnä miesten kirjaksi olisi kai sitten vastaavasti määriteltävä Kurt Vonnegutin romaani Kissankehto. Synkän, satiirisen huumorin värittämä kuvitelma - taas kerran - maailman viimeisistä ihmisistä ja koko olevaisuuden tuhoutumisesta erään tiedemiehen kemiallisen aineen, jää-yhdeksän, keksimisen jälkeen. Julmuutta ja välinpitämättömyyttä vastaan. Vonnegutin kirjailijan laatu määritellään humoristiksi, mutta hänen kanssaan ei kyllä ollut hauskaa.

*

Hyvin, hyvin miellyttävänä ja vapauttavana jopa hauskana koin sen sijaan seurustelun teologian tri Erkki N i i n i v a a r a n teoksen kanssa Katselen huonettani, pienen kirjasen joka on ilmestynyt Gummeruksen kustantamana. Erkki Niinivaara kaataa valheellisia kulisseja, syventää ja pelkistää tervehdyttävällä tavalla. Erikoisesti jäi mieleen se, mitä hän kirjoittaa ilosta ja hilpeydestä.

Latinan sana "humor" merkitsee kosteutta. Tämä viittaa syvälle elämä perustaan, raamatullisena ilmaisuna elämän veteen, usein varsin näkymättömään tekijään, jota vailla kaikki kuihtuu ja kuolee. Vapauttaako vai tukahduttaako usko huumorin, kysyy Niinivaara, ja vastaa mm: "Huumorin saattaminen epäilyksenalaiseksi uskon alueella on oireellista. Se nousee kahlitusta, ihmisen itsensä määrittämästä uskon tulkinnasta, jossa ajallinen elämä iloineen on tulevan, iankaikkisen elämän suoranainen vastakohta. - Huumori voi elää vain sisäisen vapauden ilmapiirissä, ‘sääntöhurskauden’ paahteessa se kuihtuu, koska siinä elämän täyttää alati vakavuus, varautuneisuus, vaatimusten paine, ilottomuus, itseensä käpertyminen. Huumori on elämää panssarien riisumisen jälkeen, suhteellisuudentajun palautumista", sanoo Niinivaara.

Ja senkin että ihminen paljastuu siinä, mille hän nauraa. Samoin myös siinä, ettei hän lainkaan naura.

Dante kuvasi Divina Commediassaan enkelten laulua paratiisissa. Se oli hänestä "universumin naurua".

Ainakin "Hän, joka taivaassa asuu, nauraa". (Ps. 2:4, 59:9)

*

Mutta vielä paluu lähtökohtaan, nim. portugalilaiseen runoilijaan Fernande Pessoaan ja hänen erääseen säkeeseensä, jossa on juuri sellaista huumoria. Avoimuutta, vilpittömyyttä, kauneutta ja totisuutta -- niinkuin lapsella:

Runous, hyvyys ja kaikki tanssit ovat suurta...
mutta lapset ovat parasta maailmassa,
ja kukat, musiikki, kuutamo ja aurinko joka tuhoaa
vain silloin kun se ei kasvata vaan kuivattaa.
Ja vielä enemmän kuin ne
on Jeesus Kristus, herramme,
joka ei osannut finanssejaan hoidella,
ei omistanut edes kirjastoa,
kuulemma...

A. W.

Kuvatekstit:

Anna-Maija Raittila esikoiskokoelmansa Ruiskukkaehtoo aikoihin. Kuva teoksesta Suomen kirjallisuus VI.

Eevamaija Poijärvi

Tämäntapaisissa kotakouluissa on sivistyksensä saanut Sara Ranta-Rönnlund. - Luokka järjestäytyy riviin Rautasluspan turvekotakoulun oven eteen, kuva on v:lta 1915