Luja ja lempeä - piirteitä J.V. Snellmanin luonnekuvaan

Keskipohjanmaa 20.9.1981

Näyttely jatkuu vielä

"Lapsuuden huveihin kuuluu näillä tienoin hiihtäminen, joka väestölle on tavallisena kulkuneuvona. Täällä on jokapäiväinen asia se, että nuoret pojat kykenevät pysyttelemään pystyssä suksilla laskettaessa huimaa vauhtia alas jyrkänteiltä, joiden kaltevuus on 45 astetta.

Jommoinenkin kätevyys kirveen ja veitsen käytössä saavutetaan jo nuoruusvuosina. Pojan huveihin kuuluu kaikenlainen linnun- ja kalanpyynti.

Kun muuttolinnut palaavat auringon mukana, on hänen houkuttelevimpana askareenaan jouhiansojen asettaminen pulmusille sekä vipuhäkin virittäminen punatulkuilla ja hamppuvarpusille. Viimeksi mainittua pyyntiä varten mennään metsään jo ennen auringonnousua, pannaan häkki jollekin sopivalle pienelle aukealle ja kaivetaan itselleen metsänreunaan kuoppa lumeen, josta sitä voi pitää silmällä niin näkymätönnä kuin mahdollista, kun auringon noustessa houkutuslinnun kutsumat parvet ilmaantuvat paikalle ja antavat satimeen tervalla tai talilla kiinnitettyjen herkullisten hampunsiementen houkutella itsensä vaarantamaan vapautensa. Tuskin missään maistuu pala leipää ja juustoa paremmalta kuin sellaisessa lumikuopassa."

Näin kirjoittaa J. V. Snellman, eikä kai tarvitse epäillä, että mielessä kangastelee jokin ammoin koettu lumikuoppa jossakin Hollihaan-Puurokarin seutuvilla, tai Trällhavetin puolella. Ei siis ole perätön se Kokkolan historian kirjoittajan antama tieto, että hänen mielihuveihinsa kuului viheriävarpusten ansapyynti - mutta päästikö hän ne taas heti vapauteen ei käy ilmi tästä lainauksesta. Mutta uskoisin niin.

Snellmanin kirjoituksia, kirjeitä ja puheita lueskellessa tulee ennen kaikkea tietoiseksi hänen luonteensa syvästä inhimillisyydestä ja siitä sosiaalisesta eetoksesta, joka sävytti hänen toimiaan. Siitä vain muutama esimerkki.

Calle-poika

Kun J. V. Snellman muutti Kuopioon - hän oli silloin lähellä neljääkymmentä ja vanhapoika - hän otti mukaansa 7-vuotiaan Callen. "Poika-raukka on ollut jo neljä vuotta äiditön, ja pian isätönkin, isä on minun veljeni. Hän on hyvä lapsi. Ehkä hän tuottaa minulle iloa, jos saan elää." Lisäksi tähän pienoisperheeseen kuului kolmantena renkipoika joka samalla toimi sanomalehdenjakajana ja koira jonka nimi oli Toveri. Emännöitsijästä hän ei mainitse mitään mutta kaiketi sellainenkin sentään tarvittiin.

Asia ei olisi ollut niin ihmeellinen ellemme tietäisi, että häntä vielä tuossa vaiheessa painoivat sangen raskaina opintovelat, ja että hän joutui myös avustamaan taloudellisiin vaikeuksiin joutunutta isäänsä, joka oli hänelle sangen rakas ja läheinen.

Noihin aikoihin hän alkoi julkaista Saima-lehteä, jonka perustamista hän motivoi monin hupaisin sanakääntein. Tämä lehti nyt ei ole kenellekään ihan välttämätön, hän pohdiskeli, mutta ehkäpä sen olemassaoloa voisi puolustella vähän samaan tapaan kuin entinen mustalaismies oikeudessa että "mitäs sillä väärällä valalla tehdään jos ei sitä vannota."

Kauan ei mietteliäs vanhapoika ehtinyt Kuopion seurapiirejä hämmästyttää ennenkuin hän löysi sen keskuudesta nuoren naisen, itseään paljon nuoremman. Jeannette Vennber 18-vuotias. "Mitään erikoisia selityksiä minulla ei asiasta ole annettavana. Elämä oli minulle raskasta. Tyttö oli houkuttelevan kaunis ja vieno. Hänen lempeästä luonnonlaadustaan oli ihmisillä vain yksi ajatus. ---Veljeä varmasti ilahduttaa kuulla, että jonkinlainen järkevyys verhoaa sitä suurta järjettömyyttä, mitä kahdeksantoistavuotias valitseminen merkitsee. Järjettömyys pohjautuu siihen että on vaikea löytää sellaista, joka on houkutteleva, ja ilman sitä ei minun iässäni ja oloissani liikuteta sormeakaan koko asian hyväksi. Houkutteleva minulle taas on lempeä, naisellinen olemus--".

Perheeseen syntyi sittemmin monta lasta, mutta Calle näyttää jatkuvasti säilyttäneen oman paikkansa kasvatusisänsä sydämessä: niinpä J V. esim. ulkomaanmatkoilta vaimolleen kirjoittamissaan kirjeissä miltei poikkeuksetta muistaa Callea nimeltä mainiten, lämpimin tervehdyksin.

Ensirakkaus

Mutta paljon ennen aviosäätyyn astumistaan J. V. oli kyllä ehtinyt kokea ainakin yhden vakavan rakastumisen ja sen aiheuttamat sydänkivut. Jo ylioppilasaikanaan hän oli tutustunut läheisesti opettajaansa, toiseen kokkolalaiseen, nim. filosofianprofessori Johan Jacob Tengströmiin. Hänen kotinsa oli hyvin keskeinen paikka silloisille ylioppilaille: professori Tengström oli nimenomaan se, joka kehotti poikia opettelemaan suomen kieltä, ja innosti heitä keräämään suomalaista kansarunoutta. Häneltä saivat kipinän niin Lönnrot, Runeberg kuin Snellmankin.

Snellmanin kannalta tapahtui muutakin merkittävää: hän tutustui Tengströmin Sofia-nimiseen tyttäreen, kauniiseen ja sivistyneeseen nuoreen naiseen, jota hän sittemmin kosi. Kosija tuli torjutuksi ja epäävän kirjeen on ilmeisesti kirjoittanut tyttären isä: tuo kirje on hävinnyt mutta sen sijaan on löytynyt hylätyn kosijan vastaus mielitietyn isälle. Siitä saattaa päätellä, että isä ei ole uskaltanut antaa tyttärensä kättä J. V:lle koska on pelännyt hänen joutuvan kovin huonoille päiville! - On sekin kohtalon ivaa kun kysymyksessä on mies, joka sitkeällä päättäväisyydellään ja tarmollaan sai aikaan Suomelle oman rahayksikön ja perusteli finanssiasioita koskevia ehdotuksiaan niin laajasti ja perusteellisesti, että itsensä keisarin kerrotaan lausuneen siitä: "Sepä on korkeaa finanssioppia".

Kovin kaksinen ei J. V. Snellmanin perheen taloudellinen asema lie todellakaan ollut, mutta suoranaista puutetta ei perheessä toki kärsitty. Tosin yksi Snellmanin pojista sanoo esipuheessa, jonka hän on laatinut vanhempiensa kirjeenvaihtoa sisältävään teokseen, että hänen isänsä tuskin koskaan pääsi kokonaan eroon opintoveloistaan...

Kirjeenvaihto Armfeltin kanssa

Rahalliset vaikeudet tietäen seuraa erikoisella mielenkiinnolla sitä tapaa, millä Snellman myöhemmin ajaa nuoruuden ystäviensä, Runebergin ja Topeliuksen asiaa. Snellmanin kirjeenvaihto Suomen silloisen ministerivaltiosihteerin, Pietarissa keisarille Suomen asioita esittelevän kreivi Alexander Armfeltin kanssa on jännittävä, laaja ja monipuolinen: se sisältää kaikki ne suuret, koko maata käsittävät asiat, jotka Snellmanin aloitteesta ja usein hänen toivomallaan tavalla vietiin läpi: niiden joukossa nämä ovat vain pikkuasioita mutta kuvastavat Snellmanin hienoa luonnetta. Ilman vähääkään nöyristelyä ja kerjäämisen sivumakua hän yrittää järjestää molemmille taloudellisesti turvatun vanhuuden, ts. valtion eläkkeen - "Runebergin ystävät tietävät, että sitten kun hän mitä suurimmillä ponnistuksilla on vapautunut yliopistoveloistaan, hänen on ollut pakko tehdä uusi velka, koska hänen varsinaiset tulonsa eivät peitä hänen suurilukuisen perheensä menoja - niin, tulkoon totuus kokonaan ilmi: kaksi Runebergin pojista, jotka ovat ylioppilaita, asuu kotona, koska ei ole varoja kustantaa heidän opintojaan yliopistossa. Arkantunteisempana kuin ihmisten tavallisesti on R:n mieliala sellaisten olojen masentama ja hänen tuotteliaisuutensa ehkäistynyt. Sellainen on sen miehen kohtalo, jonka vertaista meidän maassamme ei ilmaannu kertaakaan vuosisadassa" hän kirjoittaa kreivi Armfeltille. Hän vetoaa myös siihen että Runeberg on parin vuoden ajan virsikirjakomitean jäsenenä - ainoana toimivana - miltei yksin uudistanut koko virsikirjan. Sinä aikana hän ei ole juuri muuta ehtinyt kirjoittaa eikä siis saada mitään tekijäpalkkiota. Runeberg sai anotun määrärahan.

Topeliuksen kohtalo

Topelius hoiti 1860-luvulla Suomen historian ylimääräistä professuuria H:gin yliopistossa. Siitä asiasta Snellman: "Professori Topelius on kirjoituksillaan hyödyntänyt isänmaataan ja tuottanut sille kunniaa sekä ansaitsisi kyllä elinkautisen eläkkeen --- mutta näyttää kuuluvan valtiolle eikä yliopistolle hänen ansioidensa palkitseminen. Historiantutkija hän ei ole. Hänen kirjoituksensa ovat, kuten Jalosukuinen Herra Kreivi tietää, kaunokirjallisia eivätkä tieteellisiä. Hän itse varmasti haluaisi kieltäytyä yliopistossa paikastaan jos hän saisi toimeentulonsa turvatuksi." Topeliuksen suhteen hänen ponnistelunsa eivät näytä tuottaneen tulosta koskapa Topeliuksen työskentely yliopistossa jatkui.

Kreivi Armfelt tarjosi Snellmanille aatelisarvoa, jonka tämä aluksi torjui. Uudelleen tämä asia tuli esille 1866 - mutta mitään kuvaa ei J. V. vaakunaansa huolinut: siihen tuli vain sininen ja valkoinen kenttä sekä lause: "Älä tahraa itse vaakunaasi - kukaan toinen ei voi sitä tehdä". - Kyseessä oleva mielilause on isällinen kehoitus pojilleni, hän kirjoittaa.

Snellman-näyttely Kokkolan kaupungintalossa on vielä esillä koko alkavan viikon. Se on tehty eläväksi ja kiintoisaksi - vaikkakin tietysti kokkolalainen olisi Krimin sotaa koskevaan kohtaan odottanut edes mainintaa Halkokarin kahakasta.

A. W.
Kuvat Esa Melametsä

Kuvatekstit:

Jeannette Snellman

J. V. Snellman nuorena.

Sofia Tengström