Kuningas puhui pötyä - ranskalaiset viihtyivät hyvin 1700-luvun Suomessa

Keskipohjanmaa 29.8.1976

Matka Pohjan perille ja samalla matka menneisyyteen, erilaisia ulottuvuuksia ajassa ja paikassa tarjoaa viime vuonna suomennettu matkakirja, joka alkukielellä, ranskaksi, ilmestyi jo vuonna 1744.

Kauan siis kesti, ennenkuin me suomalaiset pääsimme näkemään itseämme ja maatamme tuonaikaisten ranskalaisten silmin. Eikä vain itseämme vaan koko silloista maailmaa: millaista oli matkustus, millaisia olivat sen ajan kaupungit matkan varrella jne.

Maailmankuvasta oli myös kysymys silloin. Vaikka ranskalaisten tutkimusretki Pohjan perille ei ehkä ihan vastaakaan meidän aikamme kuulentoja, olivat kysymyksessä suuret ja perustavaa laatua olevat asiat: maakeskeisestä maailmankuvasta oltiin siirtymässä aurinkokeskeiseen. Myttisen maailmanselityksen tilalle tuli matemaattis-luonnontieteellinen: Kopernikuksen, Keplerin, Galilein ja Newtonin tutkimusten ja oivallusten luoma maailmankuva.

Mutta onko maapallo sitten navoiltaan litistynyt, vai ehkä venynyt, lähinnä kananmunaa muistuttava - se oli kysymys joka tuohon aikaan askarrutti Euroopan tiedemiespiirejä. Paras keino erimielisyyksien lopettamiseksi oli mitata päiväntasaajalla ja napapiirillä mahdollisimman tarkkojen trigonometristen ja tähtitieteellisten havaintojen avulla meridiaanin yhden tai useamman asteen pituus.

Ranskan tiedeakatemia lähetti tätä tarkoitusta varten kaksi retkikuntaa, toisen päiväntasaajalle Peruun ja toisen napapiirille, tarkemmin sanottuna Torniojokilaaksoon, ja tämän tutkimusretkikunnan vaiheista kertoo mukana ollut katolinen pappi Réginand O u t h i e r päiväkirjamerkinnöissään jotka nyt on suomennettu.

Lämpömittarin keksijä oli mukana

Retkikunnan muodostivat aikansa tunnetuimmat tiedemiehet. Ranskalaisten ohella siihen kuului Upsalan yliopiston professori, tähtitieteilijä Anders Celsius, jonka tietosanakirja mainitsee suorastaan tämän retken aikaansaajaksi. Kysymyksessä on todella sama Anders Celsius (1701-44) jonka keksimästä lämpömittarista olemme tottuneet katsomaan niin lämpimän kuin kylmänkin asteluvun.

Retkikunnan kirjeenvaihtajajäsen abbe Outhier on kertojana niin objektiivinen että melkein harmittaa:

hän mainitsee vain karut tosiasiat eivätkä esim. 8-henkisen retkikunnan henkilöt ihmisinä tule lukijalle läheisiksi, saati että tulisivat millään tavalla luonnehdituiksi. Mutta matkan ulkonaiset kokemukset eritoten mittausten tekemisen sekä niiden tulokset hän kertoo omantunnontarkasti.

Saamme kuitenkin asiallisen tuntuman siitä, millaista oli v. 1736 matkustaa pienessä purjelaivassa Dunkerqueesta Tukholmaan kovassa merenkäynnissä. Outhier kertoo olleensa miltei koko matkan merisairas. "Melkein aina tuulee" hän toteaa.

"Helsingör on melkein kokonaan puusta rakennettu pieni kaupunki, siellä on kaunis linna ja kanuunoita joiden alitse joutuu kulkemaan. Rannalla on kauniita puita ja ruohikoita. Sieltä näkyy Helsingborgiin, jossa on suuri torni ja samoin terassilla kanuunoita". Hän panee tarkasti merkille myös Venin saaren, jossa Tyko Brahe, kuuluisa tanskalainen tähtitieteilijä, oli asunut ja mainitsee: "Hänen tähtitorninsa paikalla on enää vain pieni talo".

Kuningas puhui pötyä

Tukholmassa retkikunta tapaa kuninkaan, käy Pyhän Katariinan, Pyhän Nikolauksen ja Pyhän Klaaran kirkoissa, kuninkaallisessa kirjastossa ja kuninkaallisessa maanmittauskonttorissa. Kuningas Kaarle XI pelotteli matkalaiset pahanpäiväisesti sanoen, että heitä odotti hirvittävä matka, ja lahjoitti retkikunnan johtajalle de Maupertuisille kiväärin. "Vaikka olen osallistunut verisiin taisteluihin, lähtisin mieluummin uudelleen kaikkein julmimpiin niistä kuin sille matkalle jolle te olette menossa", sanoi kuningas. - Minkä hän otaksui niin hirveäksi kestää Tornionjokilaaksossa, sitä hänen armonsa ei suvainnut lähemmin määritellä.

Abbe Outhier kehuu Tukholmaa suureksi ja kauniiksi, sen kivitalot, ovat neli-viisikerroksisia.

"Joka ilta kymmenestä lähtien kadulla kulkee miehiä, jotka huutavat tai pikemminkin esittävät laulaen kellomäärän ja sen jälkeen eräänlaisen rukouksen. Samalla he valvovat ettei kaduilla synny yöllä meteliä ja epäjärjestystä. He ovat varustautuneet seipäällä, jonka päässä on vieterilaite: jos he tahtovat pidättää jonkun tai heidän kimppuunsa yritetään käydä, he kaappaavat sillä miehen kiinni kaulasta tai jalasta, ja sen otteesta on mahdoton päästä irti", kirjoittaa isä Outhier ja piirtää varmemmaksi vakuudeksi yövartijan "seipään" kuvankin. Hän on tarkkasilmäinen havainnoitsija ja panee mm. merkille "ruukkuihin istutettuja muratteja, samanlaisia kuin meillä kasvaa talojen seinillä. Täällä niitä näköjään pidetään jonakin erikoisuutena."

Koska "ajatus merimatkasta oli muutamille meistä niin vastenmielinen" retken johtaja antoi periksi, hän itse jatkoi meritse muutta suurin osa matkalaisista maitse. Ostettiin kahdet vaunut, kokonaan puusta rakennetut, joissa oli ikkunoiden sijasta vain parkkumisuojukset ja niissä lasiruudut.

"Tiet ovat kauniita ja hyvinhoidettuja, ja niiden varsilla on neljännespeninkulman välein huolellisesti veistetty ja punaiseksi maalattu puupylväs johon on merkitty kuinka monta peninkulmaa ja neljännestä on Tukholmaan. Näillä teillä on vähän päästä veräjiä, jotka suljetaan erilaisilla näppärillä tavoilla."

Uumajan ja Luulajan seudut

Mutta kuinka vaivalloisia olivatkaan Ruotsinmaan lukemattomien virtojen ylitykset hevoskyytiläisille! Kun lukee siitä, tulee pakostakin ajatelleeksi, eikö sittenkin merimatka Pohjanlahtea pitkin olisi ollut vähemmän vaivalloinen - mutta niinpä olisi jäänyt virtojen maa ranskalaisilta katsomatta.

Uumajan kaupungissa Outhier mainitsee olevan kaunista vain sen sijainnin - lieneekö matkamies ollut erityisen väsynyt vai mistä tämä nurja suhtautuminen. Hän ihmettelee myös ympäristön suuria niittyjä "jotka ovat täynnä pieniä rakennuksia jotka ajetaan täyteen heiniä". Luulajassa, kesäkuun 19 pnä, "kello oli neljännestä vaille kaksitoista yöllä, aurinko oli vielä kokonaan näkyvissä. Le Monnier ja minä kiipesimme puuhun ja olisimme halunneet katsoa sitä siellä mutta sääsket ahdistivat meitä niin että meidän oli pakko tulla alas."

Matkalaiset saapuivat Tornioon keskellä kauneinta kesää eivätkä varmaan ensi katsannolla tavoittaneet niitä kauheuksia, joita olivat valmistautuneet vastaanottamaan: päinvastoin he löysivät kaupungista jopa kaksi ranskaa puhuvaa henkilöä: Länsipohjan rykmentin everstiluutnantti Du Rietzin sekä ranskalaisten 19-vuotiaan lääninkanslistin Anders Hellantin "nuori herra Hellant", joka toimi koko retken ajan tulkkina. Everstiluutnantti Du Rietz hankki ranskalaisille avuksi sotamiehiä, jotka voisivat kuljettaa heitä veneillä. "Nämä sotamiehet ovat talonpoikia, jotka asuvat kotonaan ja lähtevät sieltä määräyksen saatuaan katselmukseen tai armeijaan: he ovat erittäin rohkeita ja vaivoja pelkäämättömiä miehiä" kertoo Outhier.

Mittaukset alkavat

Retkeläisiä kiinnosti luonnollisesti eniten se, miten he löytäisivät sopivan kolmioketjun havaintopisteitä varten. Ensin ajateltiin Pohjanmaan rannikkoa ja saaristoa, jota he kävivät tutkimassa Hailuodossa ja Raahen edustalla saakka, mutta tulokseksi saatiin että sinne tuskin kolmioketjua saataisiin aikaan. Vihdoin retken johtaja laati suunnitelman, jonka mukaan mittaukset pantaisiin toimeen Torniosta ja pohjoiseen olevilla vaaroilla. Ja niin joutuivat ranskalaiset sen kesän ja seuraavan talven sekä kevään aikana perusteellisesti tutustumaan pohjoispohjalaiseen vaaramaisemaan, tekemään vaivalloisia ja rasittavia retkiä, jotka saattoivat kestää viikkokausia ja ulottuivat Pelloon asti.

Pakostakin he joutuivat läheiseen kosketukseen paitsi suomalaisten sotamiesten myös muun talonpoikaisväestön sekä lappalaisten kanssa. Opittiin muutamia suomenkielisiä sanojakin, mutta enimmäkseen kai käytettiin ruotsia, jota monet suomalaisetkin sotamiehet osasivat.

Kuten jo mainittiin retkikuntaan kuului myös ruotsalainen tiedemiesjäsen, professori Celsius. Tulkkina toiminut nuori Hellant puhui suomea, ruotsia, ranskaa ja latinaa. Sivistyneistöön saatiin suora kontakti tietenkin parhaiten latinan avulla, joka oli sen ajan yleiskieli Euroopassa, niinpä isä Outhier esim. saattoi käydä pitkiä ja periaatteellisia keskusteluja luterilaisten virkaveljiensä kanssa.

Kuninkaan antamaa pyssyä tuskin tarvittiin edes metsästykseen. Ranskalaiset näyttävät olleen niin suosittuja että heille tehdyistä palveluksista kilpailtiin - ehkä ei yksistään heidän persoonallisen viehätysvoimansa, vaan ennenkaikkea runsaitten palkkioitten takia. Paikalliset asukkaat hankkivat kilvan riistaa, niinpä heille kerrankin tuotiin 24 pyytä. Suomalaiset saattoivat suorastaan riidellä siitä, kuka pääsi kuljettamaan ranskalaisten tavaroita ja tekemään heille palvelusta. Eikä kyseessä ollutkaan pieni matkue: parhaimmillaan tavaroineen ja kaikkine miehistöineen se saattoi käsittää viisitoista venekuntaa.

Retkeläisten varustetasosta saa jonkinlaisen käsityksen seuraavasta:

"Vähän keksejä, muutama viinipullo, porontaljoja joilla voisimme nukkua maassa: neljä telttaa, joista kuhunkin mahtui vain kaksi henkeä: kaksi kvadranttia, mittapöytä, heiluri, lämpömittareita sekä muita kojeita, jotka saattaisivat olla mittauksillemme välttämättömiä tai hyödyllisiä".

Ruoka ja juoma

Useaan kertaan Outhier mainitsee miten hyvää juomavettä joissa ja järvissä oli. Tänään tuo puhe tuntuu miltei uskomattomalta. "Olut, paloviina ja joen vesi korvasivat meille viinin." - "---laskeuduimme iltapäivällä järvelle juomaan ja hakemaan vettä itsellemme."

Ruokaa oli retkeläisille yleensä tarjolla yllin kyllin: "---toivat meille maitoa, lampaanlihaa tai kalaa. Nivavaaralla ja Huitapeperilla olimme syöneet paljon tuoretta lohta" - "Vieraanvaraisuus oli koko seudulla yhtä yleistä. Toisinaan meidän oli pakko mennä johonkin taloon, ja ennenkuin isännälle oli ehditty sanoa mitään --- hän riensi avaamaan meille oven joka näytti olevan varattu pelkästään vieraille, ja jäi seisomaan ja katselemaan meitä: koko perhe kerääntyi hänen ympärilleen, ja pian kaikki olivat innokkaasti meitä palvelemassa".

Heitä apulaisilla seuranneiden suomalaisten sotilaiden ruokavaliota isä Outhier ihmettelee: "Rasittavasta työstä huolimatta nämä sinnikkäät suomalaiset tulevat toimeen hyvin vähällä: muutamia kuivattuja kaloja, joita he kantavat kupeellaan riippuvassa tuohikontissa, ja leilillinen piimää, siinä heidän ruokansa ja juomansa. Joskus heillä on palanen rutikuivaa ohrakakkua, ja sitä mukaa kuin he juovat leilistä piimää he lisäävät sinne vettä." Hän ei lakkaa ihmettelemästä miten tyyninä nuo jurrikat ottivat vastaan niin helteen kuin pakkasen ja sateenkin, kerrankin istuen kokonaisen yön sateessa juuri ilmeenkään värähtämättä. Sen sijaan "mäkäröitä hekään eivät kestäneet vaan joutuivat pikeämään kasvonsa."

Outhier päättää päiväkirjansa paluumatkan kuvaukseen, joka on yhtä tarkka sään, kuljetun matkan ja ympäristönkuvauksessaan kuin oli tulomatkankin kuvaus. Erikoisen keskittyneesti hän selostaa Falunin kuparikaivosta, yleensä kaikki laitteet kiinnostavat häntä.

Kaiken kaikkiaan ranskalaisten retki kesti 16 kuukautta ja sen havaintojen perusteella saatettiin todistaa oikeaksi se Newtonin teoria, että maapallo on navoiltaan litistynyt pallo.

Mainittakoon että päiväntasaajalle, Peruun lähetetty retkikunta viipyi matkallaan kymmenen vuotta. Kun se vihdoin palasi, oli asia tosiaan jo vanhentunut Tornionlaaksossa niin aktiivisesti toimitetun tutkimus- ja mittaustyön ansiosta.

Asian virallinen puoli olikin tässä, mutta Erno Paasilinna, oululainen lehtimies ja kirjailija, tekee tämän vuoden ensimmäisessä Parnassossa siihen omat reunahuomautuksensa. Hän kertoo tarinan, joka ei ole vailla inhimillistä mielenkiintoa, ja tämä tarina koskee - kuinkas muuten - ranskalaisten vieraitten naissuhteita, joista abbe Outhier ei mainitse sanallakaan.

Kävi näet niin, että torniolaisen raatimies Planströmin kaksi kaunista tytärtä olivat siinä määrin hurmaantuneet suloisiin ranskalaisiin, että halusivat välttämättä seurata heitä. Siinä ei auttanut suolat eikä jauhot, ei vaikka isä Planström uhkasi retkikunnan johtajaa oikeusjutulla, jos tämä ottaisi tytöt laivaansa. Uskotaan että tyttöjen viettelijöitä olivat lähinnä raatimies Planströmin luona asuneet retkikunnan jäsenet Herbelot ja Camus, mutta aivan viaton ei ehkä ollut retkikunnan johtajakaan, de Maupertuis. Esittäessään Ranskan akatemialle selostusta retkestä hän lienee kehaissut: "Sanottiinpa minusta retken johtajana mitä tahansa niin ainakin tein parhaani kantaakseni mahdollisimman korkealla ranskalaisen galanterian eli hurmurintaidon lippua".

Mutta sitten kävi niinkuin tavallisesti: kotona Ranskassa torniolaistytöt eivät enää kelvanneetkaan herroille. Tytöt joutuivat onnettomaan asemaan. Silloin de Maupertuis järjesti heidän avustamisekseen keräyksen, joka herätti yleisön hilpeyttä ja johon irvihammas Voltairekin luovutti muutaman kolikon. Hän ei kuitenkaan malttanut olla kirjoittamatta Maupertuisille, henkilökohtaiselle ystävälleen, pientä runoa, jonka loppusäe kuului:

"Jos on suloista pettää kaunottaria, niin on myös suloista olla heidän tukenaan.
Sanokoot lappalaiset rannoilla kaikkina aikoina: kaikki ranskalaiset tekevät hyvää ja me olemme heidän joukossaan nähneet vain yhden huikentelijan."

Toinen tytöistä meni Ranskassa luostariin, toinen avioitui upporikkaan normandialaisen markiisin kanssa, mutta joutui jonkun oikeusjutun vuoksi vankilaan - syystä vai syyttä, siitä ei ole tarkempaa tietoa.

Voltairen ja de Maupertuisin välit kylmenivät myöhemmin, ja Voltaire kirjoitti retkeläisistä sittemmin tähän sävyyn: "Te fysiikan kuriirit... te uudet argonautit... kiipeätte yli vuorten ja matkaatte poikki vesistöjen ja tuotte tänne kolmen kruunun alaisesta maasta mittaustankonne ja sektorinne mutta ennen kaikkea kaksi lappalaisneitosta."

Vielä kuusikymmentä vuotta tapauksen jälkeen piispa F. M. Franzen sai Torniossa käydessään kuulla kertomuksia ranskalaisten naisseikkailuista. Eivätkä tarinat ole vieläkään loppuneet tietää Erno Paasilinna: Tornionlaaksossa tiedetään olevan ranskalaista verta muistona retkikunnan käynnistä.

Annikki Wiirilinna

Matka Pohjan perille 1736-37, kirjoittanut Réginald Outhier, suom. Marja Itkonen-Kaila. Otava 1975.

Kuvatekstit:

Palovartijan ase, jota Ruotsi-Suomen kaupungeissa, Kokkolassakin, tuohon aikaan yleisesti käytettiin. Kuvan on piirtänyt teoksen kirjoittaja abbé Outhier.

Outhierin huolella piirtämä kuva pohjalaisen talon pihapiiristä 1700-luvulla. Korteniemen talon tapaisia kokonaisuuksia nähtiin silloin laajalla alueella, mm. Kokkolan ympäristössä. Talon rakennukset muodostavat umpipihan, edessä vasemmalla heti kaivon takana on nk. kota, jolla oli paljon käyttöä: se oli maidonjäähdytyshuone, makkaranteko, maltaanteko ja monet muut taloustoimet tapahtuivat siellä. Kodan vieressä on heinäsuoja, jonka läpi kulku jokirantaan vievälle tielle. Ympäristössä nähdään lukuisia aittoja (Magasins), paja (Forge) sekä käymälä (Commodités). Kuvan vasemmassa yläreunassa Kittisvaara, jossa retkeläisten rakennuttamat observatoriot näkyvät.