Otto Draken muistelmia III : Laivanvarustusliikkeen palveluksessa

Keskipohjanmaa 9.10.1982

Sangen nuorena johti Otti Draken tie pois kotikaupungin turvallisesta ilmapiiristä, aluksi tosin naapurikaupunkiin Pietarsaareen, joka meidän käsityksemme mukaan on aivan lähellä, mutta päätellen Oton matkakuvauksista se merkitsi sittenkin melkoista etäisyyttä. Pietarsaaressa Otto palveli aluksi kauppias Häthénillä kokonaista kuusi vuotta, kävi tässä vaiheessa myös rippikoulunsa sekä sitten, joitakin aikoja myöhemmin, Pietarsaaren kauppakoulun. Häthénin liike teki kuitenkin konkurssin, mutta Otto sai nyt paikan kauppaneuvos Malmin luona.

Maaliskuun 20 pnä 1854 matkustin pois kotoa, ja tämän jälkeen näin Kokkolaa ja kotiani vain muutamien lyhyiden käyntien aikana.

Äiti saattoi minut Pietarsaareen. Kevät oli sinä vuonna epätavallisen aikainen, niinpä maantiet olivat jo melkein lumettomat ja vaikeat ajaa, myös jäät olivat epävarmat, mutta ajomies ja kestikievarinpitäjä Widnäs, joka tunsi tien hyvin, tarjoutui itse viemään meidät perille asti, ja niin me tulimme onnellisesti perille. - Paljon huonommin kävi samoihin aikoihin eräälle toiselle seurueelle, johon serkkuni Charlotta Gyllander kuului. He olivat olleet käymässä Kokkolassa ja palasivat takaisin kotiinsa Kristiinankaupunkiin: silloin kävi niin että he ajoivat jäällä sulaan ja heiltä hukkui kallisarvoinen ori. Konttoristi Lindberg oli myös ollut vähällä hukkua, mutta pelastui viime hetkessä, sai kuitenkin perinpohjaisen vilustumisen seurauksena kovan reumatismin ja joutui viettämään koko loppuelämänsä vuoteessa.

Kyllähän minusta tuntui oudolta niin nuorella iällä jättää rakas koti ja sisarusparvi sekä kaikki hyvät ystävät ja tulla paikkakunnalle, missä en tuntenut ainoatakaan ihmistä. Onnellisen luonteeni ansiosta kykenin kuitenkin sopeutumaan hyvin kaikkiin olosuhteisiin, ja niin tapahtui etten kertaakaan joutunut aivan ylivoimaisen ikävän valtaan vaikka kaipasinkin kotiin.

Malmin ukon hoivissa

Häthénillä olin lähes 6 vuotta, mutta hänen kauppansa meni konkurssiin v. 1860. Päivää sen jälkeen kun Häthénin kauppa suljettiin, lähetti kauppaneuvos Malm, joka asui suoraan meitä vastapäätä, minulle sanan ja kysyi, tahtoisinko tulla hänelle konttoristiksi.

Koska en tiennyt minne muuallekaan menisin, otin paikan vastaan vaikka palkka oli pieni, vain 75 ruplaa eli 300 mk vuodessa.

Malmilla oli suuri laivanvarustamo ja kauppaliike, hän osti pääasiassa tervaa ja maataloustuotteita sekä puutavaraa, myyntitavaroihin kuuluivat sekä suola että vilja.

Koska oli talvi ei laivoja ollut satamassa. Työhöni kuului talvisaikaan, että aikaisin aamulla aamiaisen syötyäni, jo puoli seitsemän aikaan ajoin satamaan ottamaan vastaan lankkuja. Niitä tuotiin hevosilla Kepon sahalta Jepualta. Samalla sain lastilaivojen tullessa matkustaa niillä laivatelakalle ja punnita, kuinka painava lasti kussakin proomussa oli. Rahti laivakuljetuksesta maksettiin aina suolana, 5 kappaa yhdestä lispunnasta. Kun lankunkuljetus oli vilkkaimmillaan ja useampia laivajonoja tuli sisään, sain siis olla ulkona usein kymmenen tuntia yhtä mittaa, ilman ruoanpalaakaan tai mitään mahdollisuutta päästä sisään lämmittelemään. Jos pakkanen oli 30-40 astetta kuten joskus sattui, oli pidettävä varansa että oli puettu tarpeeksi lämpimästi, ja siitä pidinkin huolen. Tämä ankara työkausi kesti kuitenkin vain maaliskuun puoliväliin jolloin sekä lankkujen veto että laivarahdit loppuivat.

Silloin koitti laiskanpäivät. Istuimme työtoverien kanssa vain konttorissa kuluttaen aikaamme miten parhaiten taisimme. Silloin tällöin tuli pieni reisu, ostamaan lankkuja tai tervaa.

Kauppaneuvos oli toisaalta hyvä ja reilu esimies, mutta äärimmäisyyteen asti saita ja epäluuloinen niin että se joskus vaikutti suorastaan epämiellyttävältä. Kaikkein tärkeintä elämässä tuntui olevan suuri taloudellisuus, vieläpä ruokaakin saattoi oli riittämättömästi. Tarvittava paperi ja tulitikut piti meidän itse kustantaa, ja sen kahvikupillisen viereen, minkä aamuin-illoin saimme, oli pantu vain yksi pienoinen sokeripala. Sama kohtelu tuli myös kauppaneuvoksen omien poikien osaksi: vuotta aikaisemmin ulkomailta palanneen Oton, josta sittemmin tuli kauppahuoneen pääperillinen ja suurten lahjoitusten tekijä, sekä kuuromykän Petterin. Arkioloissa ei sokeriastiaa ollut edes näkösällä: juodessaan kahvin ruokasalissa ukko otti itse sokerin esille lukitusta laatikosta.

Mutta toisaalta: meillä oli suuria vapauksia, esim. kelirikon aikoihin. Iltaisin saimme aina lähteä ulos jo kello kuuden tienoissa. Vapaahetkinä ukko Malm paljon istuskeli kanssamme kertoen silloin matkoistaan ja seikkailuistaan niiden monien vuosien aikana, jotka hän oli oleskellut ulkomailla ja merillä. Usein hän tuli pelaamaan korttia kanssamme ja panoksena oli silloin 1/4 kopekkaa eli yksi penni. Jos ukko silloin voitti vaikkapa vain 10-20 kopekkaa, pani hän ne tyytyväisenä taskuunsa, mutta jos hänellä oli epäonnea niin että hävisi muutaman kopekan, kiroili hän kauheasti ja esiintyi hyvin epämiellyttävästi.

Joka päivä ukko Malm lähti parin tunnin ajelulle, ja silloin piti minun tai toverini istua kuskipukille, olla ajomiehenä, jotta ei rengin aika olisi mennyt hukkaan. Nämä ajeluretket olivat oikein mieluisia minulle ja koetin venyttää ne niin pitkiksi kuin suinkin mahdollista. Enimmäkseen niiden päämääränä oli laivatelakka, jossa jokin laiva oli joko rakennettavana tai kunnostettavana. Toinen kohde oli Lillstockholm, jonne oli juuri rakenteilla höyrysaha.

Laivauksen valvojana

Kun meri sitten aukeni, muuttui koko elämä aivan toisenlaiseksi. Nyt piti laivata kaikki se, mitä talven aikana oli ostettu ja sahattu. Laivausta piti valvoa, ja ennen pitkää minä sain sen toimen. Siitä alkoi iloinen elämä. Minut evästettiin matkaan varhain aamulla, sillä kotiin pääsin palaamaan vasta myöhään illalla. Eväät olivat kuitenkin tällä kertaa tarpeettomia, sillä aina oli satamassa kolme tai sitäkin useampia laivoja jotka piti lastata. Saadakseen ensimmäisenä ja edullisimman lastin pyrkivät kipparit olemaan hyvää pataa kanssani. Koetin olla tasapuolinen kaikille, mutta joka tapauksessa minua pidettiin hyvänä, ja laivoissa tarjottiin parasta mitä löytyi. Minulla oli pieni purjevene ja soutuvene, joilla kuljin lastauspaikalta toiselle ja välillä taas jollekin alukselle.

Tämä oli hyvin hauskaa ja vaihtelevaa työtä, ja sitä kesti aina syyskuun loppuun asti. Koko kesänä näin ukko Malmia vain sunnuntaisin ja muutaman kerran kun hän tuli satamassa käymään.

Lokakuun puolivälissä sain kutsun saapua Kokkolaan, missä äiti makasi heikontuneena ja toivoi minun tulevan jättämään hänelle hyvästit."

Myrskyisä matka

"Saatuani sanan matkustin Kokkolaan ja tapasin äidin hyvin heikkona ja huonona mutta tyynenä ja valmiina viimeistä matkaa varten. Vain pari vuorokautta minulla oli kuitenkin aikaa viipyä, sillä meillä oli vielä työtä konttorissa ja ostoissa, sillä suuret joukot rahvasta toi niihin aikoihin sisään tavaraansa, erikoisesti lihaa, läskiä ja voita, ja niitä tuotteita tarvitsimmekin paljon Malmin purjelaivojen tarpeisiin.

Sanottuani äidille sydämelliset jäähyväiset matkustin, päästäkseni halvemmalla, höyrylaiva Österbottenilla Pietarsaareen.

Nousi kova myrsky ja siitä tuli pahin merimatka, missä minä olen ollut mukana. Jo sisäsatamassa kävi niin suuri aallokko, että meidän oli vaikea päästä soutuveneellä laivan kylkeen.

Juuri lähtiessämme satamasta näimme miten erään lastilaivan raaka sinkosi miehen kannelta mereen. Myrskyn ja ahtaan reitin vuoksi ei mitään apua omalta laivaltamme voitu lähettää eikä myöskään proomun toinen mies voinut tehdä mitään, niin että mies hukkui. - Jälkeenpäin sain kuulla, että se oli lankoni Thure Möllerin nuorin veli, joka näin hukkui.

Kun tulimme aavalle, siellä kävivät vuorenkorkuiset laineet. Höyrylaiva Österbotten heittelehti puolelta toiselle niin että kaikki irtain kannella vieri sikin sokin. Kukaan ei voinut seisoa kannella pitämättä lujasti kiinni jostakin. Oli suurenmoista nähdä, miten aallot alas viskautuessaan suihkuttivat spiraalin muotoisen patsaan korkeuksia kohti. Jotta laiva ei joutuisi kulkemaan sivutuulessa täytyi kapteenin ohjata sitä kohti Ruotsin rannikkoa ja sitten jatkaa matkaa luovimalla. Miltei kaikki matkustajat, ja myös laivalla kuljetettavat lehmät, tulivat merisairaiksi ja monia surkeita ja tragikoomisiakin kohtauksia nähtiin sekä kannella että salongeissa. Minua oli neuvottu pysyttelemään laivan keskiosassa, missä parhaiten voi vastustaa merisairautta. Kauan pidinkin puoliani sitä vastaan, mutta lopulta tulin kuitenkin pahoinvoivaksi. Koska en kodin surullisessa ilmapiirissä ollut juurikaan voinut syödä, en voinut edes oksennella, mutta verta tuli sekä nenästä että silmäkulmista.

Mutta kun aika pian sentään olimme Mösskärin lahdessa ja tulossa Pietarsaareen, alkoi merisairaus mennä ohi. Monet kanssamatkustajat olivat kuitenkin niin uupuneita, että tuskin jaksoivat laahautua ulos hyteistään.

Etiäiset

Joitakin viikkoja tämän jälkeen tulivat muutamat tuttavani kertomaan, että heidät oli kutsuttu Löfön kylään, joka sijaitsi lähellä nykyistä Pännäisten asemaa. Siellä nimittäin omisti maatilan eräs entinen sotaväen aliupseeri, jonka nimi oli Löfholm. Hän oli hauska ja miellyttävä mies, jonka kanssa olin tutustunut jo aikaisemmin.

Löfholma oli nyt kutsunut meitä luokseen vierailulle, jonka yhteydessä oli tarkoitus järjestää metsästysretki ja ampua merilintuja. Usein syksyisin näet jäi parvista jälkeen sorsia ja hanhia, jotka levähtivät Purmo-joen suulla.

Minulla ei periaatteessa ollut mitään Löfholmia eikä metsästysretkiä vastaan, mutta oli sunnuntaipäivä ja minun vuoroni vastaanottaa posti, sitäpaitsi kauppaneuvos Malm ei itse ollut ollenkaan kotona. Asioitten näin ollen en olisi tahtonut lähteä mukaan, mutta työtoverini lupautui hoitamaan postiasiat, ja koska huviretkelle sonnustautuneet ystäväni itsepäisesti pyysivät ja pyysivät, päätin lopulta antaa periksi. Meidän oli kuljettava jalkaisin kilometrin verran kaupungin ulkopuolelle, missä pitäjänkuskin hevoset odottivat.

Kun tulin kaupunginportin ulkopuolelle minut valtasi sellainen tuska, että en ennen enkä jälkeen ole sellaista kokenut. En voinut olla kertomatta siitä myös tovereilleni, mutta he kiusoittelivat minua väittäen sen johtuvan siitä, että olin lähtenyt matkaan ilman esimieheni lupaa.

Kirkonmäelle tullessamme huomasimme erään Kallio-nimisen toverin puuttuvan joukostamme. Turhaan odoteltuamme päätettiin että minä erään toisen pojan kanssa lähtisin häntä etsimään. Ja heti kun käännyin takaisin kaupunkiin päin, helpotti tuska ja olin taas iloinen.

Tapasimme Kallion vähän Malmin talosta eteenpäin ja käännyimme kaikki taas menosuuntaan päin. Heti valtasi minut taas sama selittämätön tuska, aivan sietämättömänä. Sanoin toisille, että tämä oli yliluonnollinen varoitus minulle etten menisi mukaan, tai sitten oli äitini kuolinhetki.

Käännyin päättäväisesti takaisin ja menin kotiin tuskan hävitessä samalla.

Seuraavana päivänä palasivat toverini huvimatkaltaan, joka oli saanut perin surullisen lopun: - Löfholm oli vahingossa ampunut itsensä. Hän oli ollut edellä menossa, heistä jonkun matkan päässä kun he kuulivat laukauksen. Aikansa turhaan odoteltuaan he alkoivat kävellä siihen suuntaan mistä laukaus oli kuulunut nähdäkseen, miksi Löfholm ei tule. Silloin he olivat nähneet hänet istumassa kuolleena, puuhun nojaten. Jäljistä päätellen hän oli ryöminyt kohti lintuparvea asetta perässään laahaten. Pyssyn liipasin oli ilmeisesti tarttunut johonkin puunjuureen ja luoti oli osunut reiteen katkaisten valtimon. Hän oli riisunut housunsa ja repinyt paitansa siteiksi, joilla koettanut tyrehdyttää verenvuotoa, mutta vuotanut kuiviin ennenkuin toverit hänet löysivät.

Tunsin nyt saaneeni selvityksen siihen tuskaan mikä minut valtasi kun aioin heitä seurata.

Äidin kuolema

Mutta vieläkin suuremman varmuuden siitä, että tällaisiin aavistuksiin pitää suhtautua vakavasti, sain seuraavana aamuna.

Niinkuin muulloinkin maanantai-aamuisin, menimme kauppaneuvos Malm ja minä, katsomaan näkyisikö kansaa tulevaksi sillä pitkällä suoralla, joka johti kaupunkiin. Aiomme jo mennä sisälle, vaikka näimmekin ravia ajavan hevosmiehen lähestyvän, mutta koska hevosella ei ollut mitään kuormaa, kauppaneuvos Malm katsoi, ettei ollut aihetta jäädä tulijaa odottamaan ja lähti jo sisälle kehoittaen minuakin tulemaan. Selittämätön aavistus sanoi kuitenkin, että miehellä oli asiaa minulle. Kun hän tuli lähemmäksi, tunsin: siinä oli Nabbalan Karl Kokkolasta, talonpoika, jota minun kotonani aina käytettiin hevosajoihin. Arvasin silloin että äitini oli kuollut. Näin olikin asia, ja äidin viimeisen tahdon mukaan oli Karl tullut hakemaan minua Kokkolaan.

Nyt varsinkin olin onnellinen siitä, etten ollut seurannut tovereitani metsästysmatkalle - jos olisin sen tehnyt, olisin ollut huvittelemassa juuri samaan aikaan kun rakastettu äitini veti viimeisen henkäyksensä, ja lisäksi olisin joutunut mukaan Löfholmin saadessa surullisen loppunsa. - Tämän jälkeen olen suuresti uskonut aavistuksiin.

Koska meillä niin myöhään syksyllä ei ollut laivoja lastattavana eikä paljon muutakaan työtä, sain luvan seurata Karlia ja viipyä kotona niin kauan kuin halusin. Keskipäivän aikaan olin jo maantiellä matkalla Kokkolaan, ja iltasella saavuin nyt niin autioon kotiin. Olihan hän, josta tähän asti olin pitänyt eniten maailmassa, nyt poissa. Sofi ja Ludvig hallitsivat vielä niitä kahta huonetta, jotka äiti oli pidättänyt itselleen ja heille. Ferdinand, joka muutamia vuosia aikaisemmin oli ottanut talon haltuunsa, asutti muita huoneita.

Viikon verran olin kotona kunnes äidin hautajaiset olivat ohi, sitten matkustin taas Pietarsaareen.

Kun perunkirjoitus äidin jälkeen oli tehty, havaittiin jääneet varat niin vähäisiksi, että kun ne jokaiselle jaettiin, kävi selväksi että Sofin ja Ludvigin piti hakea jotain työtä, ja pian heidän molempien onnistuikin saada paikka. Sofi sai paikan rouvan apulaisena raatimies Lithenin talossa torin luoteiskulmassa, Ludvid puolestaan pääsi kauppias K. Jungin liikkeeseen. Siellä hän kuitenkin oli vain lyhyen ajan ja sai sitten paikan apteekkari G.W. Alftanilla, jossa työskentelikin seitsemän vuotta."

- - -

Tähän loppuvat Otto Draken muistelmat. Ilmeisesti hänen tarkoituksensa on ollut jatkaa niitä, mutta syystä tai toisesta niin ei ole tapahtunut - tai sitten muistelmat ovat joutuneet hukkateille. Hänellä tuntuu olleen suunnitteilla muitakin kuvauksia kotikaupungistaan: kertoessaan arkkipiispa Bergenheimiltä saamastaan saksan kieliopista hän mainitsee sulkeissa: ‘Tästä enemmän kertomuksissani ja kuvauksissani, kts. Kapteeni Granholmin hautajaiset’, Mitään sellaista kuvausta ei kuitenkaan ole hänen papereistaan löytynyt enempää kuin jatkoa tälle kertomukselle. Se on todella vahinko - niin elävästi ja ajalle tyypillisiä pikkupiirteitä unohtamatta hän kaiken kertoo. Seppämestari Sven Nils Drake oli kuollut jo 1856 ja hänen vaimonsa neljä vuotta myöhemmin.

Draken perheen lasten kohtaloista tiedämme, että Rautalammin kaukainen sisämaapitäjä muodosti jonkinlaisen kiinnekohdan heidän myöhemmissä vaiheissaan. Toiseksi vanhin veli William avasi jo v. 1860 siellä oman liikkeen joka menestyi hyvin, mutta palasi kuitenkin takaisin Kokkolaan myöhemmässä vaiheessa.

Myös Otto lähti sittemmin Pietarsaaresta koettelemaan onneaan samaiseen Rautalammin pitäjään, mukaansa taloudenhoitajakseen hän otti nuorimman sisarensa Sofin, joka äidin kuollessa jäi alaikäiseksi. Sofi solmi Rautalammilla jo 17-vuotiaana avioliiton leskeksi jääneen kappalaisen G.A. Martinin kanssa. Heidän kotinsa Koskenpappila muodostui sitten useitten vuosien ajaksi sisarusten ja sukulaisten kohtauspaikaksi.

Sisarussarjan nuorin Ludvig oli vasta 12-vuotias äitinsä kuollessa, hän tuntuu menestyneen hyvin apteekkari Alftanin palveluksessa, koskapa tiedetään että hänestä tuli farmaseutti, vieläpä hyvin etevä alallaan. Ludvig tuntuu olleen monipuolisesti lahjakas, paitsi että hän oli hyvä muusikko oli hän taitava tekemään helmikirjontaa, mm. pitkien piippujen varsiin, jotka silloin olivat muotia. Hän kuoli jo 39 vuoden ikäisenä.

Seppämestari Draken kuoleman jälkeen oli sisarussarjan vanhin, maalarimestari Ferdinand Drake perheineen ottanut talon haltuunsa, mutta sen kahdessa "porttikamarissa" asui edelleen leskeksi jäänyt Maria Elisabeth Drake kuolemansa asti kahden alaikäisen lapsensa kanssa. - Maalarimestari Ferdinand Drake oli talossa edelleen asuvan Märta Drake isoisä.

Oton kaunisääninen Emeli-sisar solmi v. 1857 avioliiton notaari Thure Möllerin kanssa, ja tuli suuren perheen äidiksi.

Emelistä ja Otosta vanhempi Wilhelm palattuaan Rautalammilta perusti oman liikkeen Kokkolaan mutta se ei ottanut menestyäkseen, Wilhelm sairastui vaikeaan reumaan ja menetti miltei täysin liikuntakykynsä, kuoli jo 45 vuoden ikäisenä, mutta hänen leskensä Emelie Drake piti elannokseen pitkät ajat kestikievaria talossa Rantakatu 27, eli siis Snellmanin lapsuuskodissa. Talon oli Emelie Drakelle vuokrannut kauppias Sergejeff.

Näillä kuudella sisaruksella oli vielä yksi velipuoli, Sen, joka oli seppämestari Draken ensimmäisestä aviosta. Hän asui viimeiset vuotensa Kaukon talossa Rimmissä.

Mutta itsestään Otosta eli Ottusta kuten me täällä sanomme - vielä muutama sana.

"Liiketoimet Rautalammilla lienevät olleet heikosti tuottavia, mutta puolisonsa Betyn hän löysi sieltä, ja perhe alkoi kasvaa niin että heillä oli kaikkiaan 9 lasta. Rautalammin jälkeenkin Otto yritteli erilaisia liiketoimia vaihtelevalla menestyksellä, keski-ikäisinä he muuttivat Helsinkiin jossa hän v. 1904 kirjoitti nämä muistelmat ollessaan 63-vuotias. Otto kuoli Helsingissä 16.7.1911. Muistelmat on kirjoitettu ruotsiksi mikä oli perheen ja suvun kieli. Hauskasti vanhahtava ja juhlallisin sanankääntein väritetty teksti on valitettavasti kärsinyt suomentamisesta. - Autenttisena tietona tavallisten ihmisten elämästä viime vuosisadan puolivälin Kokkolasta muistelmat kiinnostanevat kaikkine pienine arkipäiväisine yksityiskohtineen "tämän päivän kaupunkilaisia", kirjoittaa muistelmien suomentaja, ruustinna Mirjam Salovaara Pieksämäeltä: hän on Oton nuorimman sisaren Sofia Martinin, o.s. Drake, tyttären tyttären tytär. Siis sen saman, jonka Otto otti pikku piiakseen lähtiessään Rautalammille.

Käsitellessäni aineistoa lehteä varten olen joutunut jonkin verran muokkaamaan ja lyhentämäänkin tekstiä, mutta lohdutukseksi niille, jotka haluavat perehtyä alkuperäiseen aineistoon kerrottakoon että Kokkolan kaupunginkirjaston kotiseutuosastolla löytyvät Otto Draken muistelmat lyhentämättöminä konekirjoitusliuskina, sekä suomeksi että ruotsiksi.

Annikki Wiirilinna

Kuvatekstit:

Laivakello Draken talon seinällä on varmaan lähes ainoa esine, joka on jäänyt jäljelle merikapteeni Sjöbergin laivasta. Hänen, joka opetti Otolle kirjoitusta ja laskentoa niin hyvällä menestyksellä. - Tällainen kello oli tyypillinen viime vuosisadan purjelaivoilla.

Otto Drake noin 23-24-vuotiaana puolisonsa Betyn kanssa. Betty löytyi Rautalammilta, ja heillä oli 9 lasta. - Kuvan omistaa Oton tyttärentyttären tytär hammaslääkäri Sirkka Tammisalo Vantaalta, ja on luovuttanut sen lehtemme käyttöön.

Tämän päivän näkymä Draken talon "porttikamarista", jossa Oton äiti kahden nuorimpansa kanssa asui vanhoilla päivillään.