Tarinoita menneiltä ajoilta: Pilven veikko lähti Mehtä-Porasesta, ukko-Fieandt vaelsi Perhon teitä

Keskipohjanmaa 4.11.1972

Metsän syvyydessä
piili mökki,
sydänmaassa,
syrjäss aivan tiestä...

Näin Pilven veikon sointuvat alkusäkeet Mannisen suomentamina. Selatessaan Vänrikki Stoolin tarinoita huomaa, että nimirunon jälkeen on ensimmäisenä juuri Pilven veikko, jonka tapahtumat liittyvät Perhon Mehtä-Poraseen.

Löytyisikö Mehtä-Porasesta vielä Suomen sodan aikuisia muistoja, olisiko jäljellä mitään mielikuvitukseen vetoavaa? Sitä päätimme lähteä katsomaan.

Perhon kirkolta lähtee nykyisin Mehtä-Poraseen maantie. Se halkoo suorana kapeana nauhana kivikoita ja kitukasvuisia kangasmaita, ohittaa aukeita suomaisemia kunnes kiipeää, kymmenen kilometrisen taipaleen Vimpeliin päin kuljettuaan, korkeammalle metsäkumpareelle. Mitään tienviittoja löytämättä saavumme pienoiseen kylään, muutaman talon ryhmään, jonka arkipäivä on hiljainen. Kyläkoulu on autio ja tyhjä, lapset kuljetetaan täältä muille kylille, on kuljetettu jo useita vuosia. Ainoalta vastaantulijalta kysymme tietä Mehtä-Porasen taloon.

Punainen talo sijaitsee pienellä kumpareella, sen ympärillä kasvaa suuria vanhoja puita, lähellä ovat myös nuo suomalaiseen elämänmenoon välttämättä kuuluvat rakennelmat: aitat, kaivo, navetta, karjalato, sauna ja riihet. Pihan korkeimmalta kohtaa avautuu näköala pienelle erämaajärvelle, Porasjärvelle. Näkyvissä ei ainoatakaan muuta taloa. Niin on yhä Mehtä-Poranen sydänmaassa.

"Kaarne vain toi, vaakkuin
ilman alla viestit, - - -
taikka kotka, joka kylläisenä
kuusess istui, taikka hukka,
joka hurmehista saalistaan
vei korven komeroihin".

Pilven veikko tämän päivän perholaisten kertomana

Mutta pihakumpareen takana sipulimaan laidalla istuskelee mies ja listii sipuleita, syksyn satoa. Vanha mies, uurteet kasvoilla, koko olemuksellaan tähän maisemaan liittyvänä.

Mies on Viljami Lamminmäki, metsänvartija. Kertoo olleensa valtion hommissa vuosikymmeniä, viimeksi 16 vuotta täällä Porasessa, jolloin asuntona on ollut Mehtä-Porasen vanha talo. Täällä ovat kasvaneet miehen ikään Lamminmäen aviopuolisoitten pojat joista nuorin enää käy yön ajat kotona olemassa.

- Tämä on nykyjään valtion tila, mutta se on kutistunut niin pieneksi, että metsiä on enää 30 hehtaaria, koko muu metsäpinta-ala on luovutettu uutistiloille, kertoo Viljo Lamminmäki.

Totta kai hän Pilvenveikosta tietää ja Runebergin runosta. Tarina tunnetaan hyvin Perhossa saati sitten täällä Mehtä-Porasessa. Hän kertoo sen meille. Ja tällainen on Pilven veikon tarina Mehtä-Porasen nykyisen isännän kertomana:

- Tässä oli siihen aikaan asunut sellainen pariskunta joilla ei ollut lapsia. Yhtenä iltana oli tuohon tanhualle ilmestynyt pieni poika, hurstihousuissa ja paidassa. Aivan yksin. Tottapa sen oli täytynyt jonkin siihen tuoda, eihän se yksin ollut voinut mistään tulla kun ei muita ihmisasuntoja eikä teitä ollut lähelläkään. Kun siltä pojalta kysyttiin, mikä sen nimi oli ja mistä se tuli ei se osannut mitään vastata. Niin nämä asukkaat sanoivat, että varmaan se on pudonnut siihen pilvistä, ja niin siitä tuli Pilven Veikko. Siitä tuli tähän kuin oma poika, ja sittenhän sille avioparille syntyi tyttökin.

- Mutta Pilven veikko joutui mukaan kahakkaan niinkuin Runeberg siinä runossaan kertoo, ja kaatui Perhon kirkon nurkalle, niin sanotaan. Siihen on pystytetty patsaskin Pilven veikon muistoksi.

Runebergin runokuva

"Samoin sammui hiljalleen
myös päivä, valju kuu, yön
aurinko, vain näytti kulkijalle
tietä kirkkotarhaan.
Astui aitaukseen vanhus, siell
on ristein keskell ihmisparvi kolkko.

- - - Astui vanhus parven
piiriin, maassa jalkojensa
ees on nuorukainen veress
yltään, tuta helppo toki".

Niin kuvaa runoilija hetkeä, jolloin kasvatusisä, Mehtä-Porasen silloinen isäntä, tapaa Pilven veikon ja jolloin suru puhkeaa sanoiksi joita sittemmin on nähty niin usein lainattavan:

"Voi nyt harja majastani murtui"... Vielä ylevämmän lopun runoilija sommitteli tälle yhdelle kauneimmista runoistaan antamalla Mehtä-Porasen avioparin tyttären, joka oli Pilven Veikon kasvattisisko ja samalla rakastettu, saapua juuri sillä hetkellä taistelutantereelle, missä "niinkuin honka mäntymurroksessa vielä maassa maaten verratonna virui vihollisten keskell urho", ja sanoa:

"Kallein kaikesta, mit ompi
maassa olit sylihini
suljettuna, kaksin verroin
kallihimpi vielä olet mulle
mullan sulhosena.
Enempi kuin elämä on lempi
enempi kuin lempi moinen kuolo.
Näin hän virkkoi vaikeroitsematta,
astui hiljaa kaatunehen luokse,
polvistui ja huivin otti,
peitti kevyesti otsan lävistetyn.
- Jospa joku toisi vähän vettä
veret poskilt että pestä saisin
suortuvaansa vielä silitellä,
silmät nähdä, sulot kuolossakin;
kaikille nyt soisin riemuin näyttää
Pilven veikon,
orvon mieronlapsen,
josta koitui kotimaamme turva."

Ja vielä ovat runon loppuhuipennuksena jalon tytön sanat:

"Murheell ei saa
muistoasi viettää,
eikä kuin sen mi mentyään
jää unhoon..."

Kuinka monissa seppelenauhoissa mahdettiinkaan viime sotien aikana siteerata tähän runoon sisältyviä säkeitä, ja kuinka monia surun herkistämiä sydämiä ne ovatkaan mahtaneet liikuttaa aikojen kuluessa! Tietenkin runo on kovin tuttu ja koulukäytössä hieman kulunut, mutta jos voisi kuvitella ettei koskaan ennen ole sitä lukenut sen kokisi todellisena löytönä.

Kansatieteilijän kuvaus

Samuli Paulaharjun versio Pilven veikosta, Mehtä-Porasen kasvattipojasta liikkuu perin toisessa sävellajissa kuin Runebergin runo, mutta sillä kenties on enemmän tekemistä todellisuuden kanssa, ainakin sen tekijän aivoissa ovat olleet voittopuolisesti etualalla kansan suusta kuullut tarinat ja muistelot. Näin Paulaharju:

"Kaikkein kamalimpaan yhteenottoon venäläisten kanssa joutui Mehtä-Poraseen asettunut kulkuripoika, joka yksinään sai temmeltää koko vihollislaumaa vastaan. Ryöpsähti poika Porasen metsistä nevojen takaa Koivukoskelle juuri kun venäläiset olivat vieneet Koivutuhvan ja Sahin äijän matkassaan ja tehneet muutakin kurittomuutta. Lähti hän ajamaan ryssiä takaa ja tapasi kirkkomäellä suuren vihollisjoukon. Metsien poika syöksyi heti villipetona kimppuun, ja tuli hurja kärhäkkä, jossa kymmenen ryssää menetti henkensä, ja raivostunut Porasen poika lopulta sortui verisenä ja revittynä kellotapulin juurelle. Tuli sitten Mehtä-Porasen tura etsimään kasvattiaan, tuli Porasen tytärkin "veikkoaan" tiedustelemaan, ja kirkkomaalta he viimein hänet löysivät valmiina. Tämä oli surullinen löytö, metsän tyttärelle liiatenkin. Kerrotaan, että hän vielä vanhana tummunakin saattoi joskus sanoa:

- Mun oikean mieheni on venäläinen tappanut."

Aitat ovat vanhat

Mutta mitä täällä Porasjärven rannalla, Mehtä-Porasessa on noista ajoista jälellä? Onhan tietenkin maisema ja pihapuut, korkea pihakumpare aittapolkuineen ja kaivoineen.

- Tämä nykyinen talo on rakennettu vasta vähän Suomen sodan jälkeen, talon päätyhirteen on leikattu vuosiluku 1815. Edellinen rakennus on ollut joko samalla paikalla tai ihan sen vieressä, missä vielä on kivijalkakiviä vähän näkyvissä, kertoi Viljami Lamminmäki ja jatkaa:

- Mutta nuo aitat, ne ovat paljon vanhempia kuin talo, ne ovat varmasti olleet jo ennen Suomen sotaa, ovat siis Pilven veikon nähneet. Ne on niin vanhoja että meidän täytyi tukea niitä laudoilla tuolta takaa, kun alkoivat lahoa ja lyyhistyä. Etuosa on säilytetty sellaisenaan.

Ja todella: pihakumpareen korkeimmalla kohtaa seisoo kaksi aittavanhusta, rinnakkain ja niin kauniisti harmaantuneina, että ne syyspäivän kelmeässä valossa ikäänkuin hohtavat hopealta. En muista vielä koskaan nähneeni niin vaalealla hohtavaa puun harmaata. Aitat ovat itsessään kuin runo. Kuin vanha kaunis runo unohtuneen kirjan lehdillä. Säepari, jonka poljento on ehyt ja rytmi horjumaton, jonka riimit käyvät yhteen kuin nurkkien hulaat.

Noista aitoista on tullut osa maisemaa ja niiden vaiheille on helppo kuvitella menneitten sukupolvien ihmisiä, tämän korpikansan lapsia. Piikkopaitaisia, virsujalkaisia, pitkätukkaisia, ujosilmäisiä...

Tarina Ison vihan ajoilta

Mikä sitten on tarua ja mikä totta Pilven veikossa - sitä emme lähde perusteellisesti selvittämään. Joka tapauksessa tällä paikalla Mehtä-Porasessa on ollut asutusta jo paljon aikaisemmin. Samuli Paulaharju kertoo kirjassaan Suomenselän vieriltä, että. jo Ison vihan aikana täällä asui joku Poras-Körri. Ei ollut silloin vielä koko Perhossa kuin kymmenkunta taloa, mutta Napuen tappelun jälkeen 1714 tuli joukko venäläisiä Pietarsaareen josta sitten syksyllä siirtyi kasakkaparvi Veteliin. Kansa kauhistui ja painui piilopirteille kaukaisimpiin metsiin.

Piilopirttien väkeäkö lienevät olleet etsimässä ne venäläiset, jotka osuivat tänne Poras-äijän asumukseen. Äijä sai heitä syöttää ja juottaa. Kun vihollispartio väsyneenä pitkin taipaleita samottuaan paneutui levähtään, Poras-äijän pirtin lattialle, äijä itse istui pöydän päässä raamattua lukien. Yhtäkkiä ryntäsikin kuulu Pääkkönen sisseineen sisään, "sieppasi ison pöydänkannen lyöden sen ryssien peitoksi. Sissijoukko paiskausi painoksi päälle, latisti, kolhi ja sohikoitsi kuoliaaksi koko parven", kertoo Paulaharju.

Sissisotaa käytiin siis rajusti näillä mailla. Pienikasvuisen Pääkkösen lisäksi muistetaan täällä toista Ison vihan aikaista sotamiestä Liimataista, jota sanottiin karoliinijääkäriksi. Sekä Liimatainen että Pääkkönen olivat olleet Kaarle XII sotamiehiä ja muistelleet vielä harmaina hautaankaatuvina vanhuksina sotatemppuja ja "Kalle-vainaata":

- Kun kuningas Kalle-vainaa huusi: "Hei poijat, rammoot!" niin silloin sitä mäntiin.

Ison vihan kauheina vuosina ovat eläneet myös Runebergin kuvaamat Haane-veljekset ja saaneet surmansa sissatappelussa. Heistä kertoo taas Runebergin runo Hauta Perhossa.

Perhon korpimaihin liittyy paljonkin Ison vihan tarinoita, mutta vielä enemmän on jäljellä Suomen sodan aikaisia muistoja.

"Vianttia" muistellaan

Sillä tuskin sataa vuotta sai erämaan kansa elää rauhassa Ison vihan jälkeen kun taas sota saapui tänne perämetsiin saakka. Siihen että sotaväki vaelsi juuri Perhon kautta oli tietysti osaltaan syynä Kokkolasta Keski-Suomeen johtava tie, tuo Kokkolan kuuluisan Antti-rovasti viitoittama, joka oli saatu valmiiksi muutamaa vuosikymmentä aikaisemmin.

Koko kesän 1808 kulki "Viantti-vainaa", joukkoineen edes takaisin Perhon tietä tapellen vihollisen kanssa. Jo kesäkuussa hyökkäsi Otto von Fieandt pienen vihollisjoukon kimppuun Perhon kirkolla vallaten heidän muonavarastonsa, jossa oli aika paljon jauhoja. Tuo kyrmyniskainen, lyhytkaulainen ristiinalainen, joka poltti pitkävartista piippua ja oli "lumottu" kuulia vastaan, jytisi perholaisille:

- Korijakkaa jauhot pois ennenkun pistän tuleen.

Pari tuntia, kerrotaan, saivat nälkämaan lapset jauhovaraston ympärillä häärätä ja ottaa minkä ennättivät ennenkuin Viantti toteutti aikeensa. Sitten hän joukkoineen lähti vihollisen perään. Heinäkuun alkupäivinä tapeltiin Kyyjärvellä, josta taas jouduttiin perääntymään, tapella nahistiin sitten Perhon Möttösessä ja sen jälkeen Kokkonevalla, jossa tulikin oikein tuima ottelu heinäkuun 7 pnä. Suuren ja vetelän Kokkonevan taakse Kampelinsaarelle asettui Fieandt joukkoineen, vihollinen jäi kirkonkylänpuoleiselle rannalle Huhtakankaan männikköön, ja nyt alkoivat rautakuulat lennellä nevan yli, tuli leimahdella pyssyjen suista molemmin puolin, savu pöllähdellä, ja kuolema niittää satoa.

Vielä näytetään matkailijalle Perhon Kokkonevalla "Viantin kiveä" jolla ukko seisoi ja kiikaroi ja jakoi käskyjä. Mutta vaikka Fieandt oli "lumottu kuulia vastaan" ja hänellä oli ihoa vasten rautapaita, oli hänen lopulta hypättävä alas kiveltä. Silloin hän oli kopeloinut poveaan ja vetänyt sieltä kourallisen kuulia ja sanonut Möttösen Matille:

- Hyi mitä koiranpaskoja ne ampuvat! Mee Matti hakemaan vettä, nuo ryssien marjat korventaa niin rintaa!

Mutta perääntymään joutui Fieandt joukkoineen Kokkonevalta ja niin lähdettiin Veteliin päin. Matkalla sinne Fieandt sai kuitenkin apuväkeä, taas otettiin yhteen, ja niin matkan suunta jälleen muuttui. Taas mentiin perävilkkaa Kokkonevan sivu, läpi Perhon kirkonkylän ja Möttösen ja Lintulahden Karstulan kirkolle asti. Siellä, kesäisenä sunnuntaipäivänä, käytiin ankara taistelu, mutta "joukko päätyi pääksi leikin, piru kaikki vei kuin veikin".

Masentunut oli silloin ukko-Fieandt:

"Hatun painoi alemmaksi,
muuttui muita lauhemmaksi.

Möttöseen noin ratsasti
satulaansa tuijotti,
käden pisti rintapieleen,
muistunut ei piippu mieleen.

Mitä siinä miettikään,
sit ei tultu tietämään,
yksin neuvotella mahtoi,
väki kulki, kuinka tahtoi.

Lintulahteen tultuaan
olkikuvon pyysi vaan,
unta vaivoistansa halaa,
suu ei maista ruoan palaa. "

Näin kuvaa Runeberg tuota pakomatkaa Vänrikki Stoolin tarinoihin sisältyvässä runossaan Otto von Fieandt.

Taas näki siis Perho pakenevan armeijan: satapäinen joukko pyssyineen, rensseleineen, miekkoineen, hevosten vetämine tykkeineen sekä kuormastoineen painui ryysyisenä, haavoitettuna ja väsyneenä Veteliin päin.

Piilopirtille mentiin Mehtä-Porasestakin

Koivukosekn Erkki-äijä oli juuri vainiolla tervahautaa polttamassa kun kujantäyteinen surul1inen jono marssi ohitse. Huusivat miehet tuhvalle:

- Nyt on paras mennä pakosalle. Me peräännymme!

Siitä alkoi perholaisten kaksi kesää ja yhden talven kestänyt pakolaisuus: sydänmaan kansa pakeni vieläkin syvemmälle metsiin, ja kohta oli koko Perho "kaiossa", piilopirteillä. Melkein kaikki talot olivat autioina. Tavarat, joita ei voitu ottaa mukaan, kätkettiin. Niinpä Koivukosken Erkki-äijäkin peitti tervatynnyrinsä murtoon, pisteli pikkutavaroita puulaatikkoon ja hautasi peltoon ja lähti sitten perheineen hevosta ja lehmää talutellen Kontusenkankaan hautapirtille peninkulman päähän, kahdeksan kappaa oli ohria hevosen selässä joukolleen ruuaksi... Mehtä-Porasesta mentiin Ukonpaon pirtille, parin virstan päähän Porasharjun metsiin. Etenkin vanhat ihmiset, vaimot ja lapset piilopirteillä häärivät . Lehmät kävivät laitumella metsässä; niiden kelloihin oli tukittu heiniä, ettei kilinä olisi kuulunut ja ilmoittanut piilopaikkaa. Väliin, haikeissaan ja ikävissään, alkoi kuulema akkaväki veisailla, sillä rakkaat virsikirjat oli tietenkin otettu mukaan, mutta silloin miehet ärähtivät: älkää akat ällöttäkö, kuulevat pian...

Miehet eivät aina malttaneet piilopirteillä pysyä vaan hiipivät kyliin kurkkimaan, mitä siellä venäläinen askaroi. Noilla tiedustelumatkoilla saattoi käydä huonostikin.

Näillä reissulla joutuivat vihollisen käsiin myös jo mainittu Koivukosken Erkki-äijä sekä Sahin ukko, ja heitä puolustaessaan löysi Pilven veikko kohtalonsa. Erkki-tuhva oli sitten joutunut pienellä hevoskopukallaan vedättämään venäläisten "transporttia" Kokkolaan, mutta päässyt pakenemaan jossakin levähdyspaikassa.

Mitäpä tietääkään tämän päivän ihminen näillä korpimailla, koetuista kohtaloista, Perhon tiellä kärsityistä vaivoista rensselin painaessa, kengän hangatessa, uupumuksen ahdistaessa - mitäpä tietää niistä hän, joka ajaa huristaa kymmenkilometrisen taipaleen muutamassa silmänräpäyksessä.

- Vain mielikuvituksessaan hän voi siitä jotakin nähdä ja kokea.

Teksti: Annikki Wiirilinna

Kuvat: Alpo Autti

Kuvatekstit:

Metsänvartija Viljami Lamminmäki, taustana näkyvän Mehtä-Porasen talon nykyinen asukas.

Mehtä-Porasen pihakaivo.

Nämä aitat ovat nähneet Pilven veikon ja Mehtä-Porasen silloiset asukkaat.

Viljami Lamminmäki on metsien tuttu ja on tehnyt puusta yhtä ja toista. Tässä kaunispintainen koivunpahkasta muovattu pöytä.

Samuli Paulaharjun käsialaa kirjasta Suomenselän vieriltä.

Aikalaisen näkemys Otto von Fieandtista.

Albert Edelfeltin piirros Pilven veikon kuolemasta.

Perhon sankaripatsas on samalla Pilven veikon patsas.