Purkaako kokonaan pois vai yrittää säilyttää?

Keskipohjanmaa 31.10.1980

Rakentajan Hamletin-kysymys

On yleisesti tunnettua, että ensimmäisen siirtolaispolven on vaikea sopeutua uuteen ympäristöön, johon se ei tunne kuuluvansa. Taustana on se tosiasia, että ihminen samaistuu ympäristöönsä joko omien muistojensa tai historian kautta. Sellaiset muistikuvat kuin "tuossa aitanportailla istui oma tuorani usein piippua poltellen", tai: "tuossa oli ennen se kotileipomo, josta kävin hakemassa possuja - kuinka lujasti puristinkaan hikiseen kouraani äidin antamat lantit". Juuri tuollaiset ajatukset ja muistikuvat sitovat ihmisen ympäristöönsä ja tekevät sen hänelle mielekkääksi. Samalla tavalla asuinympäristön historiallinen tunteminen liittää meidät asuinpaikkaamme näkymättömin sitein.

Kulttuuriympäristö kasvaa vähitellen, jokainen sukupolvi antaa siihen oman panoksensa. Yhteisten perinteiden, historiallisten muistojen merkitys on niin ikään lisääntynyt meidän aikanamme, koska niin monet ovat joutuneet muuttamaan pois alkuperäisestä kasvuympäristöstään, johon heidän henkilökohtaiset muistonsa liittyvät.

Kuinka paljon epäviihtyisyyttä onkaan koettu esim. Helsingin ympärille yhtäkkiä, kuin maastapolkaisten nousseissa lähiöissä, jotka suorastaan tuntuvat olevan omiaan aiheuttamaan sosiaalisia pulmia, vieläpä nuorisorikollisuutta. Jostakin syystä ihminen ei niissä viihdy.

Kokonaisuutta ja tulevia polvia ajatellen olisi korkea aika tajuta, että paitsi luonto tarvitsee myös kulttuuriympäristö suojelua ja huolenpitoa. Se on tosin erittäin vaikeaa koska perinteen ja historian antamaa arvoa tai ympäristön esteettistä arvoa ei pystytä rahassa arvioimaan. Nämä seikat tuntuvat sitäpaitsi olevan ristiriidassa keskenään.

Vanhoissa kulttuurimaissa tämä ongelma on kuitenkin jo pystytty tiedostamaan ja ratkaisemaan, siitä esimerkkinä voisi mainita esim. Varsovan jälleenrakentamisen viime sodan jälkeen. Vaikka kaikki oli ihan "tuusan nuuskana", varsovalaiset rakensivat - täsmälleen samanlaiset rakennukset kuin hävitetyt olivat olleet. Näin tapahtui myös monissa Saksan kaupungeissa.

Paikallinen tilanne

Tämän hetken tilanteeseen Kokkolassa sovellettuina nämä tausta-ajatukset merkitsevät mm. sitä että Boehmin talon ohi mennessään moni kokkolalainen tietää ajatella: tuolla yläkerrassahan se minunkin isoäitini (tai isotätini) istui asioita oppimassa silloin yksityisen tyttökoulun aikana, oppi franskat ja venäjät, maantieteet ja matikat. Se oli silloin kun yleisiin kouluihin otettiin vain poikia.

Samalla tavoin perimätieto ja myös henkilökohtaiset muistot liittävät kaupunkilaisia toiseen, ihan nurkittain seisovaan koulutaloon, jonka fasaadi on ollut leimaa antava kaupunkikuvalle toistasataa vuotta. Kaupungin omaleimaisuus menettää paljon kun nämä talot häviävät tulipa niiden tilalle mitä tahansa.

Historiallista taustaa

Boehmin talo on kaikissa vanhoissa tonttikartoissa merkitty: Kortteli I, talo n:o 1, "Sundgården", eli Suntin kartano. Kuten tiedetään Kokkola on perustettu pääasiassa Suntin kartanon maille. Paikka on siis kaupungin alkusolu, ilmeisesti Suntin kartanon päärakennus on sijainnut tällä tontilla. Se oli koko 1600-luvun ajan pormestarien asuinpaikkana. Ensimmäinen kaupungin pormestari ja samalla Suntin kartanon omistaja oli Knut Hendersson Witting. Seuraava omistaja oli hänen vävynsä Gabriel Ljungsson, joka niinikään toimi kaupungin pormestarina useita vuosia. Hän oli muuten kai kalajokisen kuulun lainsuomentajan Ljungo Tuomaanpojan poika. Mutta hänen pormestarikaudestaan ei ole tiedossa paljoakaan muuta kuin että hän joutui koviin riitoihin porvareiden kanssa mm. palkkakysymyksissä. Hänen kerrotaan myös kerran ajaneen hevosellaan suoraa tulliaidan läpi kaupunkiin, arvattavasti välttyäkseen maksamasta tullia. Gabriel Ljungonpoika toimi pormestarina vv. 1639-51.

Seuraavaksi sai paikan haltuunsa vouti Jacob Sundell vv. 1682-98, hänen kerrotaan tulleen sen omistajaksi vaimonsa kautta. Sundell möi talon ja tontin kauppias Cristoffer Vijkarille, joka oli raatimiehenä 1708-11, siis vähän ennen isoa vihaa.

1700-luvulla omistivat Suntin kartanoa vuorollaan Erasmus Björkman, Carl Chore, sekä aikansa huomattavimpiin kuulunut Daniel Ahla, suurkauppias ja laivanvarustaja. Sitten Martin Polviander, Johan Lund, Henrik Lund, kunnes 1800-luvun alkukymmenillä sen osti kauppias Axel Böckelman. Hän on rakennuttanut nykyisen rakennuksen vuonna 1829.

Talon vaiheita

Böckelman rakennutti tälle arvokkaalle paikalle kaksi kerroksisen hirsipytingin, jonka myöhemmin rappautti. Sekä fasaadia että pihan puolta koristamaan laadittiin kreikkalainen päätykolmio ja neljä pilasteria uusklassilliseen tyyliin. Talon alkuperäisiä piirustuksia ei ole säilynyt joten arkkitehtia ei tiedetä, mutta hänen työnsä tulos on sopusuhtainen ja tyylikäs. Muistuttaa hyvin paljon Engelin suunnittelemaa raatihuonetta, ajallisestihan se onkin hyvin lähellä raatihuoneen suunnittelun ajankohtaa. Mutta vanhoista kuvista päätellen se on näyttänyt vielä sitäkin kauniimmalta ja sopusuhtaisemmalta. Talon keskiakselin ovet ja ikkunat ovat alkujaan olleet pyörökaaren muotoiset mutta myöhemmin muutettu suorakulmaisiksi.

Talon rakennuttajan Axel Böckelmanin tytär solmi avioliiton kauppaneuvos A. Kyntzellin kanssa. Heidän tyttärensä oli Olivia Kyntzell (1825-1903), eräs aikansa oppineimpia naisia Pohjanmaalla päätellen siitä että hänet "määrättiin Vaasassa 1.9.1857 toimintansa aloittaneen tyttökoulun ensimmäiseksi opettajattareksi" eli siis johtajattareksi.

Augusta Olivia Kyntzell, kauppaneuvoksen tytär, oli itse saanut opiskella, ensin kodissaan kotiopettajien avulla ja myöhemmin mm. Kööpenhaminassa ja Tukholmassa, sekä Suomen Taideyhdistyksen piirustuskoulussa Helsingissä, siis Ateneumissa. Pätevyyttä häneltä ei niin ollen varmaankaan sen aikaisissa oloissa puuttunut, kuitenkin hän jätti opetustyön Vaasan tyttökoulussa jo muutaman vuoden jälkeen.

Tyttökoulun aika

Sen sijaan hän palasi kotikaupunkiinsa. Tiedetään että täällä oli ennen sitä toiminut jonkinlainen "mamsellikoulu", joka kuitenkin lopetti toimintansa. Saatuaan asianomaisen luvan Olivia Kyntzell perusti nyt yksityisen tyttökoulun. Sitä tarkoitusta varten hän sai käyttöönsä kotinsa yläkerran kookkaat huoneet. Mutta tarvittiin toki talon omistajalta koko paljon kulttuuritahtoa luovuttaa tilat parikymmenpäisen tyttölauman temmellettäväksi - kovaa kulutustahan se tiesi.

Joka tapauksessa Olivia Kyntzellin perustama ja johtama yksityinen tyttökoulu toimi talon yläkerrassa vuodesta 1859 aina 1890-luvun loppupuolelle saakka, loppuajat itsensä keisarin myöntämän vuotuisen apurahan turvin. Koulu oli 4-luokkainen, sen oppimäärä lienee vastannut suunnilleen myöhemmän keskikoulun oppimäärää.

Viihtyisät salit ja förmaakit

Mutta mistä sitten johtuu että talo kantaa Boehmin eikä esim. Böckelmanin tai Kyntzellin nimeä?

Olivia Kyntzellillä, joka ei itse koskaan mennyt naimisiin, oli kaksi sisarta. Heistä toinen Charlota Mathilda, avioitui kauppias Alexander Boehmin kanssa, josta tuli talon isäntä ja omistaja jo ainakin 1839. Siitä lähtien se on tunnettu nimenomaan Boehmin talona.

Olivian toinen sisar Julia solmi avioliiton maisteri Alfströmin kanssa, joka opetti historiaa ja maantietoa yläalkeiskoulussa pojille, mutta toimi sen ohella tuntiopettajana Olivian tyttökoulussa.

Molemmat avioituneet Kyntzellin sisarukset jäivät myöhemmin leskiksi. Sitten seurasi vuosikymmeniä kestänyt ajanjakso, jolloin Boehmin talossa asuivat nuo kolme sisarusta, lapsineen ja palveluskuntineen. Talossa oli paljon ja kauniita huonekaluja, siellä vallitsi muutenkin mitä viehättävin ilmapiiri. Tätä aikaa muistaa varmaan vielä moni muukin kuin apteekkari Millan Nordman, o.s. Kyntzell. Boehmin talo oli hänen lapsuudessaan rakas käyntipaikka, sillä nuo kolme sisarusta olivat hänen isotätejään. Talon huoneitten silloisesta ilmeestä kertovat myös ne valokuvat, jotka ovat museon tallessa ja joista osa sisältyy kuvituksena Kokkolan historian III osaan.

Ei epäilystä etteikö Boehmin talon yläkerran kookkaista huoneista voitaisi saada todella arvokkaita ja tyylikkäitä tiloja - esim. pankin johtajien ja johtokunnan käyttöön. Miksipä ei alakerrastakin, mutta senhän voisi yhtä hyvin jättää edelleen liikehuoneistoiksi.

Uskallan ennustaa, että ympäristön käyttäjä, tavallinen kaupunkilainen, osaa parin-kolmen vuosikymmenen kuluttua antaa huomattavasti suuremman arvon jokaiselle säilyneelle rakennusmuistomerkille kuin tänä päivänä. Hän on jo ehtinyt saada tarpeekseen elementeistä ja massiivisista tiilikolosseista.

Annikki Wiirilinna

Asiantuntijalausunto

Pari-kolme viikkoa sitten kävivät tutkijat Margareta E h r s t r ö m ja Panu K a i 1 a Museoviraston rakennushistorian osastolta tutustumassa Boehmin taloon. Panu Kaila on tällä hetkellä Bulgariassa mutta tutkija Margareta Ehrström kertoo näkemästään tähän tapaan:

- Yleisesti ottaen rakennus on rungoltaan hyväkuntoinen, ainoa on että vesivaurioita on jonkin verran päässyt syntymään ikkunoitten alapuolelle, mutta nehän olisi pieni työ korjata. Vintillä, jossa hirsirunkoa on pitemmälti nähtävissä, se on hyväkuntoista. Ihan tervettä puuta.

Onko kantavia seiniä rikottu?

- Ainakin yläkerran väliseinät ovat paikoillaan. Alhaalla on tehty paljon muutoksia ja nykyiset seinät, varsinkin musiikkiliikkeen , puolella niin kovasti verhotut nykyaikaisilla materiaaleilla, että oli vaikea päästä toteamaan minkänäköinen runko siellä alla on, emmehän me luonnollisesti voineet käydä repimään nykyisiä päällystyksiä.

- Mitenkään korjauskelvoton rakennus ei ole, se on väärä väite, mutta jos sitä lähdetään korjaamaan esim. nykyaikaiseen toimistokäyttöön, jolloin LVI-tekniikka ja etenkin toimistohuoneiden ilmastointiin liittyvät vaatimukset pitäisi asetusten mukaan täyttää, se edellyttäisi niin suuria ja raskaita muutoksia, että on vaikea sanoa, miten se ne kestäisi.

- Toivottavinta olisi että rakennus voisi säilyä alakerran osalta nykyisessä käytössään liikehuoneistoina, ja yläkerran huoneet kunnostettaisiin asunnoiksi. - Tai olisihan sitten tietenkin sekin mahdollisuus että tämä talo puretaan kokonaan ja tilalle laitetaan ihan pastinen. s.o. ulkokuoreltaan ihan samannäköinen mutta nykyaikaiset vaatimukset täyttävä talo.

Löytyneistä piirustuksista ja asiakirjoista tutkija Margaretha Ehrström kertoo käyneen selville, että valmistuttuaan talo oli useita vuosia vuoraamaton, siis hirsiseinäinen, niin ainakin vielä. v. 1834. 1870-luvulla otetuista valokuvista näkyy, että silloin se oli jo rapattu ja pialstereilla varustettu. Talosta näkyy selvästi, että on pyritty jäljittelemään raatihuoneen ulkonäköä, jopa ikkunoitakin on yhtä monta. Siinä vaiheessa 1910-luvulla kun talon yhteyteen tehtiin tiilinen poikkipuolinen rakennus, uusittiin myös vanhan puolen toisen kerroksen kiintosisustus. Siltä ajalta ovat peräisin mm. kaakeliuunit ja ainakin ne ovet, joiden peileissä on viistotut kulmat, mutta vanhempiakin, ranskalaisia pariovia on talossa jäljellä.

Kaupungin oman identiteetin kannalta olisi tärkeää, että rakennus voisi säilyä kuten myös viereinen ruotsinkielisen yhteiskoulun talo, jonka menetystä pitäisin miltei vielä tätäkin suurempana vahinkona, sanoi Margareta Ehrström.

Kukaan ei ole Museoviraston rakennushistorialliselta osastolta pyytänyt virallista lausuntoa asiasta. Se tullaan kuitenkin lähettämään sekä paikan nykyiselle omistajalle että kaupungille.

Kuvatekstit:

Boehmin talossa on kaikkiaan 14 hyvin säilynyttä kaakeliuunia, joiden arvo jo lienee melkoinen. Tietenkään niiden enempää kuin huonetilojen kauneus ei pääse esille koska koko yläkerta toimii tukkukaupan varastona.

Sisäkuva Boehmin talon "förmaakista". Etualalla näkyvät tuolit ovat niitä, joilla tyttökoulun oppilaat istuivat tunneilla pitkien pöytien äärellä.

Myös talon sisäisissä porrastiloissa on käytetty puolikaaren muotoa.

Jos lähdettäisiin liikkeelle kulttuuri- ja kauneusarvoista käsin - mikä viehättävä sisäpiha istutuksineen, suihkukaivoineen, nurmikenttineen tästä voitaisiinkaan saada! Sitä on ehkä vaikea kuvitella nykyistä, ränsistynyttä ulkonäköä katsellessa.

Kuinkahan paljon nykyään maksaisi tällaisen peilioven teettäminen? Nämä ovet on kai nikkaroitu tämän vuosisadan puolella.