Åkerblomilaisuus - 1920-luvun lahkoliike Kokkolan seudulla VII

Keskipohjanmaa 19.5.1968

Helsinkiin muuttaneet

Helsinkiin muuttanut åkerblomilaisten seurakunta pysyi koossa oikeastaan ihmeteltävän kauan, huolimatta loputtomista oikeudenkäynneistä, joiden aikana heidän tiedetään väliin olleen miltei puilla paljaalla, ja huolimatta siitä, että lahkon varsinaiset johtohenkilät, Maria Åkerblom ja Eino Wartiovaara, suljettiin vuosikausiksi telkien taakse. Voi vain aavistaa, miten paljon ja miten syvällisesti nämä asiat olivat tulleet lahkolaisille merkitsemään. Hyvin monet niistä henkilöistä jotka ovat kuuluneet lahkoon jossakin vaiheessa, pitemmän tai lyhyemmän aikaa, eivät halua vieläkään siitä puhua eikä herättää esille vanhoja muistoja. Eräs heistä vastasi kysyjälle tähän tapaan: "Kukaan, joka ei ole ollut itse mukana, ei voi aavistaa, millaisista voimista oli kysymys. Siksi siitä on toivotonta edes yrittää kertoa."

Näin on täytynytkin olla, muutenhan kaikki se, mitä lahkon piirissä on tapahtunut, ei voisi olla mahdollista.

Millainen sisäinen käyminen sitten lieneekään lahkolaisten keskuudessa edeltänyt suurta murrosta, joka tapahtui v. 1933. Joka tapauksessa silloin, maaliskuun 4 päivänä suurin osa, peräti 3/4 åkerblomilaisista sanoutui julkisesti irti johtajistaan. He olivat tähän mennessä ilmeisesti pystyneet hankkimaan itselleen toimeentulon ja asunnon Helsingistä, ulkopuolelta Toivolan, joka alkuun oli ollut yhteisenä, joskin peräti ahtaaksi käyneenä kotina melkein kaikille sinne muuttaneille.

Tuon murroksen jälkeen entiset åkerblomilaiset liittyivät jäseniksi Helsingin ruotsinkielisiin seurakuntiin, ja luotettavalta taholta saadun tiedon mukaan he ja heidän jälkeläisensä kuuluvat tänäkin päivänä näiden seurakuntien kantaviin voimiin. Heitä on mm. hyvin paljon seurakuntien hallintoelimissä, eikä kellään voi olla heistä mitään pahaa sanottavana, päinvastoin siltä taholta samoin kuin monilta muilta tahoilta - viittaan vain siihen, mitä aikaisemmin olen kertonut mm. Sulo Wuolijoen ja Poika Tuomisen kokemuksista - heidät yhä uudelleen todetaan miellyttäviksi ja hyviksi ihmisiksi, joiden kanssa on helppo tulla toimeen.

Elämä jatkuu Toivolassa

Uskonnollisena liikkeenä voitaneen katsoa åkerblomilaisuuden kuolleen jo tuolloin. Huvila Toivolaan jäi kuitenkin asumaan vielä muutamia perheitä - ja heitä asuu siellä vielä tänä päivänä.

Kun Maria Åkerblom pääsi vankilasta vapauteen, hän huomattavasti armahdusta, kuitenkin sillä ehdolla, että hän menee ja pysyy Snappertunassa eikä harjoita enää minkäänlaista julkista uskonnollista toimintaa.

Vain muutamia päiviä hänen vapautumisensa jälkeen poliisit tapasivat kuitenkin hänet Helsingissä. Kun tuli kysymys Snappertunassa pysymisestä, veti Maria käsilaukustaan esiin paperin, jonka oli allekirjoittanut Kammion sairaalan ylilääkäri ja jossa todistettiin hänen sairastavan sellaista tautia, että hänen piti joka päivä käydä vastaanotolla Kammiossa. Kuinkapa hän voisi siellä käydä Snappertunasta asti? - Poliisit kohottivat käsiään - ja Maria palasi Toivolaan omiensa luo.

Kuinka ja millä tavalla hänen oli onnistunut tuollainen todistus hankkia - se jäänee ikuiseksi kysymysmerkiksi kuten niin monta muuta asiaa Maria Åkerblomin kohdalla.

Erik Fordell ja Wartiovaarat

Kun nuori mies Erik Fordell Kaarlelasta lähti Helsinkiin opiskelemaan musiikkia - se tapahtui v. 1936 - hän asui sinne muuttaneiden entisten kokkolalaisten luona. Talossa kävi vieraita. mm. eräs hienostunut vanhempi rouva, jolla oli Maarit-niminen tytär.

- Eräänä päivänä tämä rouva esitti toivomuksen, että joku meistä kirkkomusiikkiopistossa opiskelevista säestäisi hänen tytärtään, jolla oli yksinlauluesitys eräässä Pelastusarmeijan juhlassa. Mikäpä siinä, minä otin tuon tehtävän vastaan, harjoittelimme muutamia kertoja ja siitä alkoi tutustuminen, kertoo Erik Fordell.

- Olin kyllä jutellut heidän kanssaan Kokkolan asioista ja tiesin, että he ovat siellä olleet, ja kyllähän he puhuivat keskenään jostakin "Äm-oosta", mutta mistäpä minä olisin tiennyt, mitä se merkitsee. Kunnes sitten eräänä päivänä tämä rouva sanoi tyttärelleen: ‘Kyllä kai meidän pitäisi tuolle Erikille kertoa, ketä me oikein olemme’. Tietysti järkytyin jonkin verran kuultuani, että olin näin tutustunut aikaisemmin Kokkolassa niin paljon huomiota herättäneeseen Wartiovaaran perheeseen. Sillä tämä hienostunut rouva ei ollut kukaan muu kuin rouva Maiju Wartiovaara, o.s. Häkli, kauppaneuvos Häklin tytär, saman kauppaneuvoksen, joka yhdessä toisen kauppaneuvoksen, Lallukan kanssa, oli mm. rakennuttanut tuon kuuluisan Lalluan taiteilijakodin, ja jonka omaisuus aikoinaan ilmeisesti oli ollut huomattava.

- Rouva Wartiovaara oli saanut eron miehestään, metsänhoitaja Wartiovaarasta kohta vuoden 1927 oikeudenkäyntien jälkeen, mutta sitä ennen hän oli joutunut kokemaan jotakin sellaista, että se oikeastaan oli ylittänyt hänen kestokykynsä rajat, eikä hän koskaan siitä oikein selvinnyt. Samoin oli laita niiden perheen kolmen tyttären, joista yksi, Maarit, oli minun aviovaimoni 20 vuotta.

- Mutta illoin kun tutustuimme, Maarit ja minä, olimme nuoria. Hän oli todella hyvin kaunis, ja minä uskoin, että voisin opettaa ja kasvattaa häntä. Hän ei ollut tosin tottunut mitään taloustyötä tekemään, ja koko hänen lapsuutensa oli kulunut sellaisissa omituisissa olosuhteissa kuin tiedetään: vartioituna, salaisissa paikoissa ja pitkiä aikoja myös äidistään erotettuna. Omituista varjoelämää, ja omituisia käsityksiä, mystiikkaa, mystiikkaa... Sellaisena hän valitettavasti pysyi, ja kaikkien niiden vuosien aikana, jotka me olimme yhdessä, hän ei oppinut, tai ei pystynyt hoitamaan taloutta: minun piti hoitaa lapset, pestä pyykit, valmistaa ruoka, jos mielin saada sen ajallaan, tiskata ja siivota.

- Oliko hänellä sitten jotakin erikoista, mitä hän harrasti tai teki?

- Ei - se mystiikka vain. Teosofiaa vai mitä se oli. Minä en talonpoikaisella järjelläni pystynyt sellaista mitenkään käsittämään.

- Kun erosimme, hän muutti äitinsä, rouva Maiju Wartiovaaran ja molempien tyttäriemme kanssa Tukholmaan, jossa he ovat tänäkin päivänä, tyttäret käyvät työssä. Kun matkustelen, käyn heitä tervehtimässä. Vanha rouva Wartiovaara on nyt jo lähes 80 ja käytännöllisesti katsoen hän ei juuri enää tiedä tästä maailmasta: ei hän muista syödä., ellei syötetä ja kaikin puolin häntä täytyy hoivata kuin pientä lasta.

- Millä tavalla nämä naiset suhtautuivat Eino Wartiovaaraan ?

- Sen voi oikeastaan sanoa yhdellä sanalla: katkeruudella. Muistan, että vaimoni nuorempana yritti ottaa yhteyttä, mutta mitään elävää yhteyttä ei syntynyt, jo muutaman päivän kuluttua hän palasi aina kotiin. Ei se siitä muuttunut. - Nythän Eino Wartiovaara on ollut kuolleena jo useita vuosia.

Vastaanotto Toivolassa

Mutta ennen kuin tämä kaikki ehti tapahtua, antoi Erik Fordell 1947 ensimmäisen sävellyskonserttinsa Helsingissä Konservatorion juhlasalissa. Tietenkin myös rouva Maarit Fordell oli konsertissa mukana. Mutta voitteko arvata, ketä myös olivat läsnä? Maaritin isä, metsänhoitaja Eino Wartiovaara, joka yhdessä Maria Åkerblomin kanssa istui lehterillä.

- Konsertin jälkeen he tulivat onnittelemaan minua ja kutsuivat seuraavaksi päiväksi meidät vierailulle Toivolaan, kertoo Erik Fordell, joka muistaa tuon vierailun tunnelman ja yksityiskohdat erittäin elävästi. Ne muodostavat hänen taiteilijatemperamenttinsa läpi peilautuneina jännittävän kuvakudoksen: hän on tajunnut herkemmin kuin kenties joku muu sen ainutlaatuisen atmosfäärin, joka Toivolassa vallitsi. Tähän tapaan hän siitä kertoo:

- Menimme Toivolaan iltapäivällä, ja kohta sen jälkeen istuuduttiinkin päivällispöytään, mukana oli tietenkin myös Wartiovaara ja kasvattityttöjä ja talon muuta väkeä. Yleisvaikutelmana voi sanoa että kaikki oli erittäin tip top: hienot huoneet, joissa parkettilattiat ja päivällinen niin ensi luokkainen, että siitä ei pitänyt mitään puuttuman - tuskin Kekkosen kutsuilla voidaan sen parempaa tarjota. Myös alkoholijuomia oli tarjolla koko skaala alusta loppuun. Maria Åkerblom osaa kyllä käyttäytyä, ja kiinnitin huomiota siihen, että hän puhui erittäin kaunista ruotsia. Uskon, että hän omaa erittäin voimakkaita taiteellisia taipumuksia., hänhän kirjoittaa runoja, ja sain vahvan vaikutelman siitä, että hän on myös musikaalinen; ei hän olisi voinut siinä asiassa minua niin bluffata. Hänellä näyttää kaikin puolin olevan hyvä ja varma maku, mutta mikä ihmeellisintä: hän kaiken tämän ohella on ilmeisesti myös erittäin taitava liikeihminen.

- Wartiovaara vaikutti tuolloin jo jotenkin kiltiltä ja pehmeältä, ei hänessä enää ollut niinkuin täyttä terää, mutta Maria: hän johti kaiken, siitä ei ollut epäilystäkään.

- Kuitenkin minulla oli varsinkin vierailun aikana vahva vaikutelma siitä, että Maria Åkerblom nimenomaan yritti vaikuttaa niin normaalilta kuin ikinä. Hän puhui ja vastaili hyvin suopeasti ja myönteisesti ottamatta kantaa: hänestä ei ikäänkuin saanut mitään otetta, ja tämän vaistosi kyllä. Kuitenkin: kun hän istui siinä pöydän päässä, minulla oli voimakas tunne jostakin, joka oli niinkuin hämähäkki, ja jonka seitit ulottuivat kyllä kauemmas kuin näkyivät... Täytyy sanoa, että hänellä vielä tuolloinkin oli erittäin voimakas naisellinen vetovoima, jota hän myös häikäilemättä käytti. En usko, että kukaan normaali mies olisi ajan mittaan kyennyt häntä vastustamaan, jos hän jotakin tahtoi.

Koirat tottelivat kuin ajatus

- Päivällinen sujui jotakuinkin rauhallisessa merkeissä tuon Maria Åkerblomin varovaisen asenteen takia, vaikka jännitystä tietysti oli olemassa jossakin pinnan alla. Muistan hänen - Kokkolasta puhuessamme - maininneen jotakin siihen tapaan, että ‘mulla kait on niin huono nimi siellä Kokkolassa’, johon vastasin, ettei se asia minulle mitenkään kuulunut.

- Mutta ennenkuin vierailu päättyi, tapahtui jotain, joka vaikutti samalla tapaa kuin jos kiltti leijona olisi yhtäkkiä näyttänyt hampaitaan, tai kissa kynsiään. Maria kutsui esille suuret koiransa, joiden kanssa hän antoi todellisen näytöksen: ne tottelivat häntä kuin ajatus. Ja siinä näytöksessä oli kyllä selvä tuntu siitä, että hänen kanssaan ei leikitellä...

- Minä en tiedä, millä tavalla hän oli saanut otteen vaimooni. Joka tapauksessa, kun olimme Helsingin rautatieasemalla lähdössä Kokkolaan, sanoi vaimoni yhtäkkiä: "Mitä jos mekin jäisimme tänne Marian luo - hän toivoisi niin..." Hyppäsin junaan ja sanoin, että minä en ainakaan missään tapauksessa jää, ja niin tulimme Kokkolaan. Minusta oli vain niin ihmeellinen tämä välikohtaus. Säveltäjä Erik Fordellin kertomus todistaa selvääkin selvemmin, mikä omalaatuinen vetovoima Maria Åkerblomin persoonallisuudella on.

Kennel-maailman huipulla

Joskus 25 vuotta sitten Maria Åkerblomilla oli Helsingissä jonkinlainen hyväntekijän maine, lieneekö johtunut niistä monista kasvattitytöistä, joita hänellä on jatkuvasti ollut. Häntä mainittiin jopa "Toivolan abbedissaksi. Siihen aikaan hän alkoi tulla pinnalle myös kennel-maailmassa, jossa hän oli huipulla aina 60-luvun alkuun saakka.

Joskus 50-luvun lopulla kertoo kokkolalainen metsänhoitaja K. E. Inberg eräillä Kennel-klubin päivällisillä saaneensa Maria Åkerblomin pöytädaamikseen.

- Hän oli hyvin vilkas ja iloinen ja hänellä oli mukanaan ainakin puolisenkymmentä kasvattityttöä, jotka aikaisemmin päivällä näyttelyssä olivat olleet esittelemässä hänen koiriaan. Tyttöjä oli monen ikäisiä, suurin osa huomattavasti alla 20, ehkä joku ylikin, ja kovaa vientiä niillä näytti olevan, kertoo metsänhoitaja Inberg.

Hän oli saanut pöytädaamistaan hyvin normaalin vaikutelman: Maria Åkerblom oli jutellut iloisesti, ollut pukeutunut muodinmukaisesti kuten tytötkin, tanssinut ja jutellut koirista, sekä ilahtunut silminnähden kun metsänhoitaja Inberg kertoi olevansa kokkolalainen. Kuitenkaan ei mitään keskustelua kokkolalaisista ollut syntynyt: sinnepäin mentäessä se oli lakannut kuin veitsellä leikaten, eikä metsänhoitaja Inberg kohteliaana kavaljeerina tietenkään voinut pitemmälle jatkaa kun tämän huomasi.

- Joskus niihin aikoihin, tai ennen sitä, muistan tapahtuneen, että Korkeasaaressa syntyneet leijonan pennut menettivät emonsa. Niitä oli kaksi, ellen väärin muita, ja ne molemmat vietiin Maria Åkerblomin koiratarhaan, jossa muistaakseni lammaskoira imetti ne. Ainakin toinen pennuista viipyi Åkerblomin luona ihan aikuisikään asti, käveleskeli vapaana huoneissa ja teki myös kävelyretkiä emäntänsä taluttamana. Tuohon aikaan lehdet kirjoittelivat paljonkin hänestä ja hänen kasvattajantaidostaan. Käsittääkseni juuri siinä onkin hänen päämerkityksensä ja elämäntehtävänsä tuon uskonnollisen toiminnan jälkeen, sanoo metsänhoitaja Inberg.

Itämaiseen tapaan

Hiukan edellisestä poikkeavan näkemyksen näiltä ajoilta on tämän kirjoittajalle välittänyt eräs koiramaailmassa liikkunut helsinkiläisrouva, joka ei halua nimeään julkisuuteen.

- Epäilemättä Maria Åkerblom on etevä koirankasvattaja, hän on saavuttanut siinä myös kansainvälistä tunnustusta. Silloin kun hän osallistui suuriin näyttelyihin, esim. Messuhallissa, oli hänen koirillaan yleensä ensimmäiset ja parhaat paikat, niitä saattoi olla 5-6 omassa looshissa, siellä oli ennenkaikkea komeita doggeja, joita hänen kasvattityttärensä esittelivät hänen antamiensa ohjeiden ja viittausten mukaan. Näytti siltä, että hänen tarvitsi vain koukistaa tai ojentaa pikkusormensa kun häntä toteltiin. Mutta mikä ihmeellisintä: tuntui ajoittain siltä, että tuomaritkin olivat jotenkin hänen vaikutuksensa alaisia, tietämättään, tai että he eivät uskaltaneet antaa hänen koirilleen muita kuin parhaita arvosanoja. Epäilemättä koirat olivat hyviä, mutta sittenkin: pystyykö kukaan koirankasvattaja jatkuvasti saamaan vain parhaita arvosanoja?

- Siihen aikaan tapahtui useinkin, että näyttelyn jälkeen Maria Åkerblom vei koko porukan luokseen jatkolle. Siellä olleet tietävät kertoa, kuinka erinomaisesti, suorastaan ylellisesti kaikki sujui. Oli ruokaa ja juomaa, ja vielä enemmänkin: talon emännän tarvitsi vain muutaman kerran lyödä kämmenensä yhteen kun alkoi tapahtua kuin itämaisessa sadussa: kepeissä asuissa liiteli sisään koko liuta talon kasvattityttöjä, jotka esittivät vieraille ohjelmaa, laulua, tansseja, kuvaelmia...- Tämä saattoi tapahtua vielä klo 2 aikaan yöllä.

- Monet vieraat ihmettelivät sitä jälkeenpäin, ja jonkun muistan sanoneen suorastaan: "Siellä tapahtuu sellaista, mitä ei pitäisi tapahtua."

Mitä mahtoi tarkoittaa?

- Ei ole epäilystä siitä, etteikö Maria Åkerblomilla olisi hallussaan voimia, joilla hän kykenee hallitsemaan ympäristöään, jatkaa kertoja. - Tuohon aikaan, eräillä päivällisillä, jouduin istumaan miltei vastapäätä Maria Åkerblomia. Jollakin tavoin hänen olemuksensa vangitsi silmäni siinä määrin, että taisin suorastaan tuijottaa häntä, kun hän siinä istui puuhka: kaulassaan. Ei, esteettisesti kaunis hän ei mielestäni ollut, mutta jollakin tavalla vaikuttava, arvaamaton, ehkä peloittavakin. Jotain vulgääriä, ja alkuvoimaista seksikkyyttäkin hänessä ehkä on - mutta ennenkaikkea sain vaikutelman kovanaamaisesta business-ihmisestä.

- Uskon myös, että hänellä on jonkinlaista telepaattista kykyä. Kuinka ollakaan hän yhtäkkiä aivan kuin lukien ajatukseni katsoi minuun ja sanoi: "Joo joo - eikö ole parempi että ihminen menee ylöspäin". "- Mitä hän tuolla mahtoi tarkoittaa, sitä en todellakaan pysty sanomaan. Kenties vain taloudellista nousua - mistäpä sen tietäisi?

- Noin kymmenen vuotta sitten tapahtui, että Maria Åkerblom ja hänen koiransa yhtäkkiä hävisivät koiranäyttelyistä. Huhuttiin, että hän olisi saanut näyttelykiellon liian innokkaan Baccuksen palvelun takia, joka mm. eräässä Hangon näyttelyssä, olisi saanut hänet eläytymään koiramaailmaan niin, että hän itsekin liikkui koiriensa keskellä nelijalkaisena.

Mitään virallista vahvistusta tälle huhulle ei kuitenkaan saa, joten on mahdotonta päätellä, mikä näissä puheissa on totta, mikä juoruilua, jota helposti syntyy poikkeuksellisten ihmisten ympärille.

Kennel av Ros-Loge ja Parkettitalo

Tosiasia on kuitenkin, että Maria Åkerblom edelleen kasvattaa koiria. Hänen koiratarhansa nimi on Kennel av Ros-Loge (ruusu-looshi), eikä ole montakaan päivää kun hän ilmoitti kasvattejaan myytäväksi HS:ssa tähän tapaan:

Eläimiä

TANSKAN DOGGIN
pentuja 3 kk. ikäisiä. Kirjavia ja
kauniisti tiikerijuovaisia. Ensiluok-
kaisia. (Alennettuun hintaan).

KENNEL AV ROS-LOGE
Puh.

Toinen koirarotu, jota hän nykyisin kasvattaa on new foundlandilainen. Koiratarhat sijaitsevat Siuntiossa olevalla maatilalla, jota puhelinluettelossa mainitaan kesähuvilaksi. Tiettävästi maatilalla on aikaisemmin ollut myös suuri sikala.

Helsingissä olevassa Toivolassa on parkettiedustus, josta myydään Maria Åkerblomin firman valmistamaa parkettia. Lisäksi huvilan alakerrassa on pieni siirtomaatavaramyymälä. Tuskinpa liiketoimet rajoittuvat vielä tähänkään: ainakin aikaisemmin hän lienee omistanut myös erään huomattavan kirjakaupan Helsingissä.

Punainen salonki

Jos haluat ostaa M. A:lta koiranpennun, saattavat asiat pyöriä esimerkiksi tähän tapaan:

Valitset Siuntion kesäasunnon numeron ja pyydät neiti Åkerblomia itseään puhelimeen. Sieltä kysytään luultavasti, puhutko ruotsia. Mikäli voit vastata myöntävästi, on hyvinkin mahdollista, että saat hänet itsensä puhelimeen. Hän selittää kuitenkin kohteliaasti, että ei tänne Siuntioon ei voi tulla, myynti tapahtuu Meilahdessa, jossa kasvattitytär esittelee koirat. Ne ovat nyt siellä, vain pentujen kasvattaminen tapahtuu täällä maalla.

No, mikäpä siinä, otat pirssin ja annat osoitteen Meilahti 2.

- Onko se se Åkerblomin huvila, kysyy taksikuski heti: epäilemättä Maria Åkerblom on siis edelleen tunnettu henkilö paikkakunnallaan.

Huristellaan Seurasaaren tielle. Toivola on pääasiassa kaksikerroksinen lautahuvila, jonka maalaus on jo vähän rapistunut. Siinä on ulokkeita ja erikokoisia ikkunoita eri tasoilla, sekä torni, joka on neljän kerroksen korkuinen.

Noustaan oven eteen korkeita kiviportaita. Ensimmäinen huone on veranta, jossa on esillä erilaisia parkettilaatuja, se on näyttelyhuone. Seuraava huone on pieni toimisto, jonka seinät ovat miltei katosta lattiaan täynnä koiranäyttelyistä saatuja kunniakirjoja, niitä on kymmenittäin.

Viimeistään tässä kohtaat jo talonväkeä. Ensimmäinen kysymys on luultavasti:

- Miksei ole sovittu etukäteen puhelimitse?

Kun selität, että on kyllä sovittu, seuraa välittömästi kontrollisoitto Siuntioon. Onhan toki sovittu, Maria oli vain unohtanut ilmoittaa siitä. - Tilanne rauhoittuu heti huomattavasti. Toinen naishenkilö katoaa ja toinen, se kasvattityttö; pyytää istumaan sillä aikaa kun hän hakee koirat esille. Olet ehkä hieman hämmästynyt, jos olit odottanut jonkun keskenkasvuisen tytön tulevan esittelijäksi; tämä nainen on ainakin jo neljissäkymmenissä.

Parin minuutin kuluttua hän tulee ja avaa oven suureen salonkiin sekä pyytää siirtymään sinne. Astut parkettilattialle, hämmästelet ehkä mielessäsi karmiinipunaisella kankaalla verhottuja seiniä, mutta panet samalla merkille, että huonekalut ovat tyylihuonekaluja: on monta sohva- ja pöytäryhmää ja tuoleja paljon. Akkunaseinän edessä kasvaa palmuja, jotka siivilöivät valon.

Jotakin ristiriitaista ja häkellyttävää koet tässä huoneessa. Jotakin, joka on ikäänkuin jäänyt kesken - mennyt jonnekin. Et oikein tiedä, mihin huoneen tunnelma sinut johtaa. - Eräällä seinällä on jäljennös Edelfeltin taulusta "Kuningatar Blanca". Toisella seinällä on öljymaalaus aiheesta Jeesus Getsemanissa. Keskellä karmiinpunaista seinää on suuri taulu, jossa mustalle samettipohjalle on valkoisella langalla ommeltu raamatunlause, se kuulun suomennettuna:

"Altis on sinun kansasi sinun sotaanlähtösi päivänä: pyhässä asussa sinun nuori väkesi nousee eteesi, niinkuin kaste aamuruskon helmasta." Se on 3. jae Psalmista 110.

Samassa tuodaan sisään kaunis koiranpentu emonsa kanssa. Ne tepastelevat salongin lattialla, pentu tekee pienen lammikon matolle, mutta siihen on toki tässä talossa totuttu. - Hinta on melkoinen, mutta mikäli hyvän koiran haluat, olet varmaan valmis sen maksamaan.

- Sehän on kiltin ja rauhallisen näköinen.

- Niin se on, mutta kyllä se tarvittaessa tehtävänsä tekee, vakuuttaa esittelijä.

Kun poistut, voit ehkä nähdä pari kolme lasta leikkimässä pihalla, varmaan ne ovat tämän talon ihmisten lapsia. Ylhäältä tornikamarin akkunasta katselevat ulos vanhan naisen kasvot. Kasvattitytär-koiranesittelijä siirtyy kellarikerroksen siirtomaatavaraliikkeeseen. Arkipäivän elämä jatkuu Toivolassa, mutta ulkopuolinen pystyy näkemään siitä vain yhden pienen särmän.

(Kaikki oikeudet tähän kirjoitussarjaan pidätetään.)

Kuvatekstit:

Vaatimaton, olkikattoinen maja on Maria Åkerblomin syntymäkoti Snappertunassa. Kokonainen retkikunta on saapunut siihen tutustumaan.

Noin kymmenen vuotta sitten otettu kuva Maria Åkerblomista ja hänen paimenkoirastaan.

Tämännäköinen rakennus on huvila Toivola eräältä kantiltaan katsottuna.

Marian koiria.