Vanhat kuvat kertovat Kalajokilaakson elämästä

Keskipohjanmaa 28.3.1976

Vanhojen valokuvien katseluarvo on viimeisen vuosikymmenen aikana tainnut nousta moninkertaiseksi entiseen verrattuna. Eipä kumma jos Suur-Kalajoen historiatoimikunta onkin lähtenyt tämän tosiasian pohjalta tekemään kokonaista kirjaa vanhoista kuvista.

Että kysymys on todella vanhoista kuvista, kertoo se tosiasia, että ne uusimmasta päästään ulottuvat niinkin kauas kuin 20-luvulle. Alkupää taas menee viime vuosisadan puolelle, toisin sanoen aikaan, jolloin ensimmäiset kiertelevät kuvaajat alkoivat liikkua näillä seuduin. He, joiden varustuksiin kuului ensinnäkin korkea, moni polvinen jalusta, jonka päähän kamera kiinnitettiin, sekä musta vaate, joka kuvanoton valmisteluvaiheessa peitti sekä kuvaajan pään että hänen kameransa - tämä kaikki sekä vielä utelias katsojakin on päässyt hauskasti esille, nimittäin maahan langenneena varjona Reinin kauppakartanoa Haapajärvellä esittävässä kuvassa. Ilmeisesti kuvanottohetkellä ovat illan varjot jo olleet pitkiä.

Teoksen parasta antia ovat ehkä erilaisia, nyt jo unhoon vaipuneita töitä ja työtapoja esittävät kuvat. Elonleikkuu sirpeillä ja lyhteiden sitominen, pystytys kauniiksi kuhilasriveiksi, viljan puinti ns. hevoskierrolla, erilaiset talkoot eli kökät, joita oli perunan nostosta ja kuokkakökästä kattotalkoisiin ja naisilla vielä omat karttakökkänsä. On pellavan loukutusta, klihtausta ja häkläämistä esittävä kuva, jossa talon koko väki kenties on mukana lapsista lähtien, joku naisista kurkistaa pellavasaunan ovelta. On kyläseppä pajansa edessä, ja ympärillä suuri joukko kyläläisiä. - "tulkaa tulkaa kaikki kuvaan, no, Eemeliki sieltä, ja Anni ja Hilima", melkein kuulee miten kutsu on käynyt. Niinpä kuvat kauttaaltaan ovat väkirikkaita, poikkeuksen tekee vain muutama kuva, joka esittää yhtä tai kahta ihmistä.

Sellaiseen poikkeukselliseen asemaan on päässyt mm. Koulu-Antti Kalajoelta, kiertokoulun opettaja, jonka henkilö taitaa vielä olla kaikkein vanhimpien muistissa. Samoin postinkantaja Sanna-Maija Korpela Ylivieskasta pitkine kelkkoineen, nykyisten postiautojen edeltäjä.

Aivan omassa sarjassaan on esitelty henkisesti poikkeavat, joiden suuresta kaartista tietenkin vain muutama on voinut päästä mukaan. Mielenkiintoisimpia heistä lienevät sieviläinen "Riitun mestari", joka oli ollut taitava suutari ja tehnyt tsaarittarelle kengät kuin ‘satakielen munat’, sekä nokkela haapajärvinen "Piika-Matti" joka veisasi maitopänikkää kaikupohjana käyttäen niin että se kuului kilometrien paähän. Ja tietenkin kalajokinen Piekkon Aukko.

Jos työkuvat ovat mielenkiintoisia ei paljoakaan niistä jälkeen jää esim. se osasto, jossa esitellään tuon ajan kulkuneuvoja hevosista autoihin, purjelaivoista höyrymoottoreihin siirryttäessä. Sillä välillä on ajettu - kuvien mukaan - sekä pässillä että härällä puhumattakaan polkupyörästä. Kaikkein vanhin kulkuneuvo, jalat, on ehkä sittenkin ihastuttavimmin esitelty. Tarkoitan kuvaa, jossa kaksi nivalalaista naista on avojaloin, hameet nostoksilla, kenkiä kantaen, saapumassa ‘yökirkolle’. Kun jumalanpalvelukseen saavuttiin pitkien matkojen päästä, oli jalkamiesten lähdettävä matkaan jo edellisenä iltana ja yövyttävä kirkolla. Harvinaisen luonnolliselta ja poseeraamattomalta vaikuttaakin tämä kuusimetsän laidassa otettu kuva, tekisi mieli laittaa se aivan parhaitten joukkoon.

Kun vanhoista valokuvista on kysymys ei tietenkään voi vaatia korkeaa laatutasoa: vanhimmat ja aiheeltaan mielenkiintoisimmat ovat useinkin kaikkein haalistuneimpia tai kuluneimpia. Paremmuutta onkin siis tarkasteltava kokonaan toisin perustein: kuvan mielenkiinnon ja elävyyden mukaan. Siinä mielessä on joukossa monen monta todella "hyvää".

Eräs asia jäi kuitenkin askarruttamaan mieltä: teoksen esipuheessa sen toimittaja Soili Häkkilä mainitsee: "Kuvia kukin kunta on saanut teokseen siinä suhteessa kuin on aikoinaan osallistunut Suur-Kalajoen historia-teosten kustannuksiin."

Tämä on ollut tietenkin täysin demokraattinen jakoperuste ja varmaankin tapahtunut teoksen toimittajasta täysin riippumattomista syistä. Mutta onko se ollut tässä tapauksessa paras ratkaisu, ja onko ehkä montakin mielenkiintoista, todella herkullista kuvaa karsiutunut sen takia, että jollakin paikkakunnalla on saattanut esiintyä liikatuotantoa, toisella taas niukkuutta? - Toivottavasti nämä ovat kuitenkin täysin merkityksettömiä ajatuksia.

Kustaa Vilkuna on kirjoittama kuvateoksen alkuun syventävät katsauksen seudun asutuksen historiaan ja elinkeinoihin. Teoksen lopussa on muutamin värikuvin esitetty Kalajokilaakson nykynäkymiä. Alku- ja loppukansia koristavat entisen Suur-Kalajoen pitäjien värilliset vaakunat, teoksen päällyksen on suunnitellut taiteilija Bo Aurén. Kokonaisuutta voidaan pitää kaikin puolin onnistuneena.

Uskoisin Kalajokilaakson sukuihin kuuluvien löytävän vanhoista kuvista ellei nyt suorastaan omia vanhempiaan niin ainakin jonkun suvun sedän tai tädin, kenties vain oman kylän ihmisen.

Luulisi, että teoksella on kaikki edellytykset tulla suosituksi, nimenomaan Kalajokilaakson pitäjissä.

A.W.

Kuvatekstit:

Niinpä se taitaa olla: samoin kuin puolitoistakerroksiset sodan jälkeen näyttävät nämä nykyiset tasakattoiset varsin upeilta, moderneilla ja edustavilta. Mutta kun silmä tottuu, alkaa kaivata vanhaa talonpoikaista arkkitehtuuria, mittasuhteiltaan tutkittua ja hyväksi havaittua. - Esperin perä Alavieskassa näytti tällaiselta vielä muutamia vuosikymmeniä sitten. Nyt noin sopusuhtaisen rauhallista ja kodikasta kyläkujaa taitaa saada etsiä.

Siinäpä ovat nivalalaiset Råmanin Hilma ja Hietikon Hilja astella päkistämässä "yökirkkoon" kengät kädessä ja raitainen alushame somasti vilkkuen. Lieneekö vielä pitkäkin matka edessä?